Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Voiko traumat (väkivaltatilanteet) aiheuttaa sen, että elämää alkaa pelkäämään? Se ei rajoitu vaan yhteen elettyyn hetkeen vaan koko maailmankuvaan?
18.01.2023 |
Minulla on asiaa kyllä psykatrille jos sinne joskus pääsen. Siihen asti yritän vain olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Huomaan, että jos yritän käsitellä niitä asioita mitkä hiljalleen veivät minut masennuksen kaltaiseen tilaan, niin mieleen tulee ns. blokki enkä halua edes uskoa asioita todeksi. Mielummin ajattelen tästä ihmisestä niitä hyviä asioita ja hetkiä kuin niitä tilanteita kun sitä kun häpeällisesti jouduinkin satutetuksi.
Helposti voin kuulla ne lauseet, ne äänensävyt, nähdä niitä flashbackejä mutta koska ne tuntuvat niin absurdeilta tilanteilta, en oikein halua edes uskoa, että niin on tapahtunut. Lisäksi siihen iskeytyy vielä voimakas häpeän tunne ja syytän tilanteista itseäni, että miten olen koskaan voinut olla niin tyhmä, että edes senkaltaisissa tilanteissa olin vaikka en edes mielestäni mitään pahaa tehnyt. Teot ja sanat kohdistuivat minuun ja koska tunnen itseni jo muutenkin pääasiallisesti riittämättömäksi jossain syvällä mielessä, niin nuo tapahtumat tavallaan lisäävät sitä tunnetta ja häpeä on valtava.
En siis tiedä, että kuuluuko noita asioita käsitellä vai onko parempi, että yritän lokeroida ne asioiksi, jotka tapahtuivat mutta eivät kuitenkaan ole totta. Toki sekin lisää epätodellisuuden tunnetta, että yleensä sitten asia on kääntynyt niin myös tekijän mielestä, ettei asiaa ole tapahtunut (keksinyt oman ihan erilaisen tarinan) tai että olen ollut liian herkkä ja edelleen syy on minussa.
Tämä kyllä on lisännyt itseinhoa ja nykyään en uskalla oikein tehdä mitään tai lähteä mihinkään. Pelkään tuomitsevia katseita, tai että jonkun naamasta näkyy se, etten ole tarpeeksi tai että joku voi halveksua. Minusta on turvallista olla pienempi mitä olen ja olla eristäytyneenä suurimmaksi osaksi. Nuo tapahtumat sai aikaan sen, että en enää uskonut itseeni vaikka suoritin ja lopulta olen elänyt kokonaan sen vääristyneen ajatusmaailmani loukussa. Kuin olisi lukossa ja eläisi rajoitettua uskomusta itselleen todeksi.
Tämä on niin hankalaa selittää.
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Ei se noin mene. Et voi itse tietoisesti päättää mikä traumatisoi ja mikä ei, vaan mielesi toimii siinä tilanteessa automaattisesti sen suhteen ,mitä defenssejä käytetään: reagoitko hyökkäämällä, pakenemalla, lamaantumalla ym. Myös se vaikuttaa, miten tilanne käsitellään ja puhutaan jälkikäteen. Ihmiset ovat myös erilaisia.
Suomen mielenterveysongelmien paheneminen juontaa juurensa sodan kokeneiden traumoihin ja kyvyttömyyteen puhua niistä. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta. Esim. Pirkko Siltalan kirja Taakkasiirtymä kertoo tästä.
Ihminen pyrkii selittämään persoonansa piirteitä aina jollain negatiivisillä kokemuksilla. Se, että mitä aiemman elämänsä kokemuksia hän pitää negatiivisina riippuu taas pitkälti siitä, että mikä aatteellinen pohja hänellä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Ei se noin mene. Et voi itse tietoisesti päättää mikä traumatisoi ja mikä ei, vaan mielesi toimii siinä tilanteessa automaattisesti sen suhteen ,mitä defenssejä käytetään: reagoitko hyökkäämällä, pakenemalla, lamaantumalla ym. Myös se vaikuttaa, miten tilanne käsitellään ja puhutaan jälkikäteen. Ihmiset ovat myös erilaisia.
Suomen mielenterveysongelmien paheneminen juontaa juurensa sodan kokeneiden traumoihin ja kyvyttömyyteen puhua niistä. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta. Esim. Pirkko Siltalan kirja Taakkasiirtymä kertoo tästä.Sotatraumoja oli paljon sodan aikana ja sen jälkeen. Nyt sodasta on jo noin 80 vuotta ja siihen liittyviä traumoja ei juurikaan ole enää jäljellä.
Se puhumattomuuden, vaikenemisen, tunteiden kieltämisen, alkoholisoitumisen, väkivallan trauma jatkuu sukupolvelta toiselle edelleen. Lue Taakkasiirtymä niin ymmärrät.
Vierailija kirjoitti:
No onneksi te, jotka tiedätte mistä puhun niin tulitte ketjuun. Jos tämä on ohimenevää niin antaa toivoa kyllä sinnitellä. Joskus tuntuu, että eikö tämä lopu koskaan ja tuntuu jopa vain edenneen. En halua tosiaankaan olla tässä kuplassa, täytyy varmaan rukoilla, että pääsen tästä ylös vielä. Elämä ylipäätänsä on tosiaan tässä tilassa kuin epätodellinen näytelmä, jossa minä näen ihmisten läpi ja pahuuden olevinaan, Eihän se noin varmasti ole mutta siis sellaiseksi se maailmankuva on tosiaan tässä mennyt ja siksi sitä on niin eristäytynytkin varmaan kun ei uskalla/kehtaa/pysty olemaan osana yhteisöä.
-ap
Välillä voi tulla takapakkia. Kun alat voimaan paremmin, voi yllättäen joku huono muisto ja olo nousta mielen syövereistä vaikka olisi tuntunut että on parantunut. Sekin kuuluu paranemiseen ja helpottaa kun ymmärtää että tuo on traumaperäisen stressihäiriön oire. Vähän kuin flunssassa ihminen aivastelee ja lihaksiin sattuu, niin myös traumaperäisessä stressihäiriössä on ne omat tyypilliset oireet ja mitä enemmän niitä ymmärtää, sen paremmin ne jaksaa. Siksi olisi tärkeää että pääsisit esim. sairaanhoitajan luo. Ota yhteys mielenterveyspalveluihin ja kerro selvästi nimenomaan juuri se, että olet väkivallan uhri ja sinulla on ajoittain epätodellisia ja itsetuhoisia ajatuksia. Yritä ilmaista selkeästi nimenomaan tuo väkivallan uhriksi joutuminen, koska se on heille avain siihen että sinut osataan ohjata hoitoon oikein! Kaikki muut oireet ja tuntemukset on sellaisia, että niistä voi jutella sitten tarkemmin kun pääsee hoitoon. Minkä hoitajan ja lääkärin kanssa olet aiemmin asioinut? Voisiko olla, että sinut on ymmärretty väärin ja olet ollut jonkun toisen asian puitteissa käynnillä, ja heillä ei ole ollut osaamista tähän mielenterveyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Ei se noin mene. Et voi itse tietoisesti päättää mikä traumatisoi ja mikä ei, vaan mielesi toimii siinä tilanteessa automaattisesti sen suhteen ,mitä defenssejä käytetään: reagoitko hyökkäämällä, pakenemalla, lamaantumalla ym. Myös se vaikuttaa, miten tilanne käsitellään ja puhutaan jälkikäteen. Ihmiset ovat myös erilaisia.
Suomen mielenterveysongelmien paheneminen juontaa juurensa sodan kokeneiden traumoihin ja kyvyttömyyteen puhua niistä. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta. Esim. Pirkko Siltalan kirja Taakkasiirtymä kertoo tästä.Sotatraumoja oli paljon sodan aikana ja sen jälkeen. Nyt sodasta on jo noin 80 vuotta ja siihen liittyviä traumoja ei juurikaan ole enää jäljellä.
Se puhumattomuuden, vaikenemisen, tunteiden kieltämisen, alkoholisoitumisen, väkivallan trauma jatkuu sukupolvelta toiselle edelleen. Lue Taakkasiirtymä niin ymmärrät.
Ai meinaat, että jokaisen sodan trauma vaan lisääntyy koko ajan? Millainen onkaan esimerkiksi nuijasodan tai isonvihan trauma tällä hetkellä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemasi oireet ovat tyypillisiä ja normaaleja traumatilanteuden jälkeen. Ota pikaisesti yhteyttä lääkäriin, kerroo oireesi ja pyydä pikaista lähetettä psykiatrian poliklinikalle.
Olen käynyt useasti, olen pyytänyt apua. Lääkärit eivätkä hoitajat halua keskustella traumoista tietenkään yhtään sen enempää kuin sen, että ilmaisen niitä olevan. Eivät heillä ole keinoja auttaa. Tilanteeni on aidosti ollut vakava oireiden kanssa ja miltein kuolin omasta päätöksestäni. Siitä huolimatta tilannetta ei oteta niin vakavasti, vaan olen vain yksi kiiretön nimi muiden joukossa. Ymmärrän sen, että täällä on todella paljon muita ja monet varmasti tarvitsevat akuutimpaa apua, silti en kestä tätä tilannetta. Se on johtanut tässä odotellessani sitä apua, niin vielä syvempiin ongelmiin ihan monella eri osa-alueella.
En tiedä miksi näin ja mitä minussa on tapahtunut ja täytyy sanoa, että ihan oikeasti en vain kestä olla tässä tilassa, tämä on painajaisunta ja jostain syystä en saa sitä itse loppumaan. Haluaisin herätä ja tehdä asioita normaalisti mutta en todellakaan ymmärrä miksi tämä on mennyt näin pitkälle, että en näe elämässä juurikaan mitään järkeä.
Julkisen terveydenhuollon kautta, esim. paikalliset terapiakeskukset, pääsee mielenterveyteen erikoistuneille sairaanhoitajille ja vastaaville jotka tuntevat traumaperäisen stressihäiriön ja osaavat kertoa sinulle siitä ja auttaa paranemaan. Soita nimenomaan mielenterveyspalvelujen kautta ja kerro että olet väkivallan uhri. Myös auttavat puhelimet, kuten naisten linja, rikosuhripäivystys ja mielenterveyspuhelin auttaa.
Selvä. Niistä väkivallan kokemuksista on jo jonkin verran mennyt aikaa ja olen itsekseni tosiaankin yrittänyt vain sinnitellä ja tehnyt töitä. Silti en saanut sitä perustavanlaatuista tunnetta kaikkoamaan, joka syntyi kai traumojen yhteydessä. Olin ihan helkkarin iloinen ihminen ennen sitä, nauroin jatkuvasti ja olin näppäräkin. Niin se vain, että tuo katosi ja tuntui, että ihan kuin olisin mennyt ihan lukkoon enkä ole yhtään niin spontaani. Selvitän asiaa mitä paikkakunnallani on tarjolla ja otan yhteyttä jos pääsisi vaikka keskustelemaan nyt ensihätään näistä asioista edes pinnallisella tasolla jos se on mahdollista.
Kiitoksia.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vain niin on, että sun täytyy itse lakata yliajattelemasta, ja vain alkaa elämään sitä sun omaa elämää. Ei ole mitään väliä mistä kaikki johtuu, kun joudut kuitenkin itse vain elämään. Tuo on olevinaan jotain muka-analysoivaa ja syvällistä mietintää jonka avulla olet pääsevinäsi jossain vaiheessa pois pääsi sisältä, kunhan vain löydät oikea syyn, ja sen muka korjaat, mutta todellisuudessa olet vain todellisuuspakoinen ja huijaat itseäsi keksimällä jatkuvasti uusia tekosyitä miksi sinun ei tarvitsisi uskaltaa elää.
Se tuntuu vaikealta, mutta kun sen teet , niin huomaat että pelkäsit ihan turhaan. Eli avaa siivet ja lennä. Me kaikki kuljetaan täällä vaillinaisina ja rikkinäisinä, ero on siinä että sinä et suostu olemaan sitä mitä me muut ymmärrämme olevamme.
No, helppo se on sivusta huudella oikeasti. Tässä todella yritän tajuta mikä ihme tämä juttu on. Se on totta, että pelkään elää elämää, sitä olen kironnut ja sitä juuri yritän ymmärtää. Se pelko on niin vahva, että se turhauttaa ja tekisi mieli huutaa itselleen, että nouse nyt, herää tähän elämään jo. Yritin kuvailla tätä tunnetta, ymmärrän, että analysointi ärsyttää mutta tosiaan itse olen tällaisessa kuplassa koko ajan. Se todella ärsyttää itseänikin ja olen harjoitellut sitä etten ajattele. Kyllähän sekin menee jotenkin mutta ei se minulle voimia siltikään tuo.
Aiemmin todellakin olisin voinut myös kirjoittaa kuten sinä ja huokaista ylianalysoinnista sekä siitä, että nouse nyt ja elä. Jos mitään ei muuta niin mikään ei muutu. Olin todella menevä ja sain paljon asioita aikaiseksi. Nyt olen ihan kuori siitä.
-ap
Minulla on aika paljon kokemusta kaikenlaisesta, joten en huutele sivusta.
Voisit ihan kirjoittaakin että mitä nyt yhtäkkiä on tapahtunut sellaista mikä noin traumatisoi, koska apuahan voi saada vaikeaan tilanteeseen esim rikosuhripäivystyksestä, tai raiskaustukikeskuksesta, mutta niitä on vaikea suositella kun ei tiedä mitä on tapahtunut.
Minulla on ptsd ollut jo vuosia, ja edelleen mm. herään öisin siihen että puhelin soi vaikka se ei soi, ja saan ahdistusta tietyissä tilanteissa, mutta ymmärrän että minulla on tämä tila, se saa olla olemassa, en yritä väistää sitä, vaan sanon mahdollisuuksien mukaan seurassani olevalla ihmiselle että minua ahdistaa kun kuulin tuon äänen, ja siitä tuli mieleeni tilanne x.
Ei analysointi ärsytä minua, minua ei ärsytä tässä elämässä oikein mikään. Ylianalysointi nyt vain on keino jäädä sinne omaan päähän asumaan. Parasta olisi ymmärtää ettei kaikkea voi koskaan ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Ei se noin mene. Et voi itse tietoisesti päättää mikä traumatisoi ja mikä ei, vaan mielesi toimii siinä tilanteessa automaattisesti sen suhteen ,mitä defenssejä käytetään: reagoitko hyökkäämällä, pakenemalla, lamaantumalla ym. Myös se vaikuttaa, miten tilanne käsitellään ja puhutaan jälkikäteen. Ihmiset ovat myös erilaisia.
Suomen mielenterveysongelmien paheneminen juontaa juurensa sodan kokeneiden traumoihin ja kyvyttömyyteen puhua niistä. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta. Esim. Pirkko Siltalan kirja Taakkasiirtymä kertoo tästä.Ihminen pyrkii selittämään persoonansa piirteitä aina jollain negatiivisillä kokemuksilla. Se, että mitä aiemman elämänsä kokemuksia hän pitää negatiivisina riippuu taas pitkälti siitä, että mikä aatteellinen pohja hänellä on.
Sivusta. Sinulla ei ole selvästikään hajuakaan, mistä tässä puhutaan. Ei mitään tolkkua traumoista. Jos ei ole ymmärrystä, on parempi olla hiljaa. Löydät varmaan muita ketjuja, joissa voit filosofoida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vain niin on, että sun täytyy itse lakata yliajattelemasta, ja vain alkaa elämään sitä sun omaa elämää. Ei ole mitään väliä mistä kaikki johtuu, kun joudut kuitenkin itse vain elämään. Tuo on olevinaan jotain muka-analysoivaa ja syvällistä mietintää jonka avulla olet pääsevinäsi jossain vaiheessa pois pääsi sisältä, kunhan vain löydät oikea syyn, ja sen muka korjaat, mutta todellisuudessa olet vain todellisuuspakoinen ja huijaat itseäsi keksimällä jatkuvasti uusia tekosyitä miksi sinun ei tarvitsisi uskaltaa elää.
Se tuntuu vaikealta, mutta kun sen teet , niin huomaat että pelkäsit ihan turhaan. Eli avaa siivet ja lennä. Me kaikki kuljetaan täällä vaillinaisina ja rikkinäisinä, ero on siinä että sinä et suostu olemaan sitä mitä me muut ymmärrämme olevamme.
No, helppo se on sivusta huudella oikeasti. Tässä todella yritän tajuta mikä ihme tämä juttu on. Se on totta, että pelkään elää elämää, sitä olen kironnut ja sitä juuri yritän ymmärtää. Se pelko on niin vahva, että se turhauttaa ja tekisi mieli huutaa itselleen, että nouse nyt, herää tähän elämään jo. Yritin kuvailla tätä tunnetta, ymmärrän, että analysointi ärsyttää mutta tosiaan itse olen tällaisessa kuplassa koko ajan. Se todella ärsyttää itseänikin ja olen harjoitellut sitä etten ajattele. Kyllähän sekin menee jotenkin mutta ei se minulle voimia siltikään tuo.
Aiemmin todellakin olisin voinut myös kirjoittaa kuten sinä ja huokaista ylianalysoinnista sekä siitä, että nouse nyt ja elä. Jos mitään ei muuta niin mikään ei muutu. Olin todella menevä ja sain paljon asioita aikaiseksi. Nyt olen ihan kuori siitä.
-ap
Keskity siihen että sinulla on todennäköisesti sairaus joka pitää hoitaa, traumaperäinen stressihäiriö. Nuo kuvaamasi asiat ovat sen oireita. Niiden oireiden miettimisen sijaan sinun pitää reippaasti keskittyä avun saamiseen ja paranemisprosessiin, eikä jäädä vellomaan niihin olotiloihin. Niitä olotiloja tulee ja menee, mutta se aika jonka käytät niiden miettimiseen, on ikäänkuin sinun valitsemaa hukkakäyntiä. Siis ymmärrän ettet voi sille mitään että sinulla on oireita, mutta se mihin voit vaikuttaa, sinun kannattaa vaikuttaa! Jokainen ihminen joka saa traumaperäisen stressihäiriön kärsii samantyyppisistä oireista ja kun sen ymmärtää, ei anna niille suurempaa tilaa omasta elämästä kuin mitä ne nyt jo vievät. Tuo ei ole siis eksistentiaalinen kriisi, vaan sairaus joka pitää hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemasi oireet ovat tyypillisiä ja normaaleja traumatilanteuden jälkeen. Ota pikaisesti yhteyttä lääkäriin, kerroo oireesi ja pyydä pikaista lähetettä psykiatrian poliklinikalle.
Olen käynyt useasti, olen pyytänyt apua. Lääkärit eivätkä hoitajat halua keskustella traumoista tietenkään yhtään sen enempää kuin sen, että ilmaisen niitä olevan. Eivät heillä ole keinoja auttaa. Tilanteeni on aidosti ollut vakava oireiden kanssa ja miltein kuolin omasta päätöksestäni. Siitä huolimatta tilannetta ei oteta niin vakavasti, vaan olen vain yksi kiiretön nimi muiden joukossa. Ymmärrän sen, että täällä on todella paljon muita ja monet varmasti tarvitsevat akuutimpaa apua, silti en kestä tätä tilannetta. Se on johtanut tässä odotellessani sitä apua, niin vielä syvempiin ongelmiin ihan monella eri osa-alueella.
En tiedä miksi näin ja mitä minussa on tapahtunut ja täytyy sanoa, että ihan oikeasti en vain kestä olla tässä tilassa, tämä on painajaisunta ja jostain syystä en saa sitä itse loppumaan. Haluaisin herätä ja tehdä asioita normaalisti mutta en todellakaan ymmärrä miksi tämä on mennyt näin pitkälle, että en näe elämässä juurikaan mitään järkeä.
Julkisen terveydenhuollon kautta, esim. paikalliset terapiakeskukset, pääsee mielenterveyteen erikoistuneille sairaanhoitajille ja vastaaville jotka tuntevat traumaperäisen stressihäiriön ja osaavat kertoa sinulle siitä ja auttaa paranemaan. Soita nimenomaan mielenterveyspalvelujen kautta ja kerro että olet väkivallan uhri. Myös auttavat puhelimet, kuten naisten linja, rikosuhripäivystys ja mielenterveyspuhelin auttaa.
Selvä. Niistä väkivallan kokemuksista on jo jonkin verran mennyt aikaa ja olen itsekseni tosiaankin yrittänyt vain sinnitellä ja tehnyt töitä. Silti en saanut sitä perustavanlaatuista tunnetta kaikkoamaan, joka syntyi kai traumojen yhteydessä. Olin ihan helkkarin iloinen ihminen ennen sitä, nauroin jatkuvasti ja olin näppäräkin. Niin se vain, että tuo katosi ja tuntui, että ihan kuin olisin mennyt ihan lukkoon enkä ole yhtään niin spontaani. Selvitän asiaa mitä paikkakunnallani on tarjolla ja otan yhteyttä jos pääsisi vaikka keskustelemaan nyt ensihätään näistä asioista edes pinnallisella tasolla jos se on mahdollista.
Kiitoksia.
-ap
Ole hyvä. Kyllä sinä selviät, vaikkei se helppoa olekaan. Kuulostat todella mukavalta ja viisaalta ihmiseltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onneksi te, jotka tiedätte mistä puhun niin tulitte ketjuun. Jos tämä on ohimenevää niin antaa toivoa kyllä sinnitellä. Joskus tuntuu, että eikö tämä lopu koskaan ja tuntuu jopa vain edenneen. En halua tosiaankaan olla tässä kuplassa, täytyy varmaan rukoilla, että pääsen tästä ylös vielä. Elämä ylipäätänsä on tosiaan tässä tilassa kuin epätodellinen näytelmä, jossa minä näen ihmisten läpi ja pahuuden olevinaan, Eihän se noin varmasti ole mutta siis sellaiseksi se maailmankuva on tosiaan tässä mennyt ja siksi sitä on niin eristäytynytkin varmaan kun ei uskalla/kehtaa/pysty olemaan osana yhteisöä.
-ap
Välillä voi tulla takapakkia. Kun alat voimaan paremmin, voi yllättäen joku huono muisto ja olo nousta mielen syövereistä vaikka olisi tuntunut että on parantunut. Sekin kuuluu paranemiseen ja helpottaa kun ymmärtää että tuo on traumaperäisen stressihäiriön oire. Vähän kuin flunssassa ihminen aivastelee ja lihaksiin sattuu, niin myös traumaperäisessä stressihäiriössä on ne omat tyypilliset oireet ja mitä enemmän niitä ymmärtää, sen paremmin ne jaksaa. Siksi olisi tärkeää että pääsisit esim. sairaanhoitajan luo. Ota yhteys mielenterveyspalveluihin ja kerro selvästi nimenomaan juuri se, että olet väkivallan uhri ja sinulla on ajoittain epätodellisia ja itsetuhoisia ajatuksia. Yritä ilmaista selkeästi nimenomaan tuo väkivallan uhriksi joutuminen, koska se on heille avain siihen että sinut osataan ohjata hoitoon oikein! Kaikki muut oireet ja tuntemukset on sellaisia, että niistä voi jutella sitten tarkemmin kun pääsee hoitoon. Minkä hoitajan ja lääkärin kanssa olet aiemmin asioinut? Voisiko olla, että sinut on ymmärretty väärin ja olet ollut jonkun toisen asian puitteissa käynnillä, ja heillä ei ole ollut osaamista tähän mielenterveyteen.
Tuo sopiikin kuvaan. Olen jopa nykyään joskus ihan hyväntuulinenkin itsekseni ja haaveilen elämässä, suunnittelen päämääriä kuten normaalisti. Se on jo edistysaskel, oli vaihe kun en pystynyt edes haaveilemaan enkä edes itkemään. Menin tosi apaattiseksi ja olin tosi väsynyt. Nyt on jo ilonpilkahduksia mutta sitten kun nuo asiat tulee mieleen vaikka yritän yleensä stopata koko tulvan niin sitten menee lujaa alas ja on todella epätoivoinen olotila.
Olen siis tosiaan käynyt keskustelemassa lääkärien ja hoitajien kanssa. Ovat ymmärtäneet yskän mutta sanoneet vain, että terapiaa tarvitsen ja koska itsereflektointi on ihan hyvää tasoa, saattaisin hyötyä siitä. Tässä sitten jonotan psykiatrille pääsyä. Itse oireisiin on määrätty lääkkeitä ja koska tilanne on liian "vakava" en meinaa päästä terveyskeskuksen puolelle juttelemaan vaan minun on nyt odotettava ihan sitä psykatrian aikaa, että pääsen eteenpäin prosessissa. Sen tuen kyllä tarvitsen ja kuvittele, että jos sieltä saan sitä tukea niin pystyn menemään esimerkiksi vertaistukiryhmiin. Näin kylmiltään tuntuu, että olen liian hauras vielä ja ajatus ihmisten edessä itkemisestä on vastenmielinen. Ensin siis odotan, että yksilökäynnit jossain alkaisivat, mistä tästä nyt liikkeelle pääsee. Pitää nyt vielä selvittää onko mahdollista jonnekin päästä jo pian.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vain niin on, että sun täytyy itse lakata yliajattelemasta, ja vain alkaa elämään sitä sun omaa elämää. Ei ole mitään väliä mistä kaikki johtuu, kun joudut kuitenkin itse vain elämään. Tuo on olevinaan jotain muka-analysoivaa ja syvällistä mietintää jonka avulla olet pääsevinäsi jossain vaiheessa pois pääsi sisältä, kunhan vain löydät oikea syyn, ja sen muka korjaat, mutta todellisuudessa olet vain todellisuuspakoinen ja huijaat itseäsi keksimällä jatkuvasti uusia tekosyitä miksi sinun ei tarvitsisi uskaltaa elää.
Se tuntuu vaikealta, mutta kun sen teet , niin huomaat että pelkäsit ihan turhaan. Eli avaa siivet ja lennä. Me kaikki kuljetaan täällä vaillinaisina ja rikkinäisinä, ero on siinä että sinä et suostu olemaan sitä mitä me muut ymmärrämme olevamme.
No, helppo se on sivusta huudella oikeasti. Tässä todella yritän tajuta mikä ihme tämä juttu on. Se on totta, että pelkään elää elämää, sitä olen kironnut ja sitä juuri yritän ymmärtää. Se pelko on niin vahva, että se turhauttaa ja tekisi mieli huutaa itselleen, että nouse nyt, herää tähän elämään jo. Yritin kuvailla tätä tunnetta, ymmärrän, että analysointi ärsyttää mutta tosiaan itse olen tällaisessa kuplassa koko ajan. Se todella ärsyttää itseänikin ja olen harjoitellut sitä etten ajattele. Kyllähän sekin menee jotenkin mutta ei se minulle voimia siltikään tuo.
Aiemmin todellakin olisin voinut myös kirjoittaa kuten sinä ja huokaista ylianalysoinnista sekä siitä, että nouse nyt ja elä. Jos mitään ei muuta niin mikään ei muutu. Olin todella menevä ja sain paljon asioita aikaiseksi. Nyt olen ihan kuori siitä.
-ap
Keskity siihen että sinulla on todennäköisesti sairaus joka pitää hoitaa, traumaperäinen stressihäiriö. Nuo kuvaamasi asiat ovat sen oireita. Niiden oireiden miettimisen sijaan sinun pitää reippaasti keskittyä avun saamiseen ja paranemisprosessiin, eikä jäädä vellomaan niihin olotiloihin. Niitä olotiloja tulee ja menee, mutta se aika jonka käytät niiden miettimiseen, on ikäänkuin sinun valitsemaa hukkakäyntiä. Siis ymmärrän ettet voi sille mitään että sinulla on oireita, mutta se mihin voit vaikuttaa, sinun kannattaa vaikuttaa! Jokainen ihminen joka saa traumaperäisen stressihäiriön kärsii samantyyppisistä oireista ja kun sen ymmärtää, ei anna niille suurempaa tilaa omasta elämästä kuin mitä ne nyt jo vievät. Tuo ei ole siis eksistentiaalinen kriisi, vaan sairaus joka pitää hoitaa.
Aivan, tämä olikin hyvin kerrottu tähän väliin ja oikeassa olet, että nyt olen ihan liikaa miettinyt, että mikä minua vaivaa, sen sijaan, että lähtisin itseäni hoitamaan sen suuremmin. Olen toki kokeillut ruokavaliomuutoksia, liikkumista, sairaslomalla olemista pitkänkin aikaa, armollisuutta ja kaikkea tällaista. Olen ajatellut, että olen itse kuitenkin tämän asian "herra" ja pääsen itse jaloilleni. Sellaista jatkuvaa pyrkimystä olen yrittänyt, että miten tästä nousen. Se on tosiaan ollut enemmän sitä vatvomista kuin että menisin itse juurisyytä hoitamaan. Se on varmasti avain eteenpäin sitten kun oikeasti menen sen totuuden eteen enkä pyri jatkuvasti selittää tätä johonkin toiseen suuntaan.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaisesta väkivallasta tässä puhutaan? Synnytysväkivallasta, taloudellisesta väkivallasta, kuritusväkivallasta?
En tiedä onko mahdollista, että toistuva traumakokemus voi aktivoida myös varhaisemmat. En siis ole varma täysin mikä tämä tilanne itselläni on mutta tosiaan tämä nykyisen olotilan sai aikaan parisuhdeväkivalta.
Se oli erittäin vaikeaa aikaa ja mitä enemmän riepoteltiin, sen enemmän yritin miellyttää. Jo itse tuo oma käytös oli ehkä vähän traumatisoivaa tai siinä menetti itseluottamustaan, että miksi olla pahantekijän kanssa. Se oli systemaattista ja jatkui pahentuen. Oli siinä sitten muutakin surua kun kaikki rakennettu omassa elämässä sortui tämän harha-askeleen vuoksi.
Kysyin sen vuoksi, että voiko vanhatkin aktivoitua uudestaan, sillä tuo ei ollut ensimmäinen kerta väkivaltaisessa parisuhteessa. Sitä ennen oli yksi, joka oli niin hirveä ja siinä oli erilaisia manipulointitapoja, olin kaikenlisäksi vielä alaikäinen, että sitä en pystynyt koskaan käsittelemään. En vieläkään halua ajatella kaikkia ja pelkästään tämän ihmisen äänen tai naaman kuvittelu on hyvin vastenmielistä ja etovaa.
Tuo tilanne kuitenkin oli vielä sillätavalla sairas, että kotona itselläni oli huonot oltavat, joten tuo oli "turvasatama" jonne pääsin mukamas alkoholistoinutta vanhempaa karkuun, jossa oli myös väkivaltaa/nöyryyttämistä ja outoa porukkaa. En pystynyt aina edes nukkumaan ja aamulla olis pitänyt lähteä kouluun kun bilettivät. Sitä varhaisemmassa vaiheessa oli ongelmia myös alkoholistivanhempien vuoksi mutta noina teinivuosina kaikki oikein korostui täyteen mittaansa ja siinä oli kyllä leikit kaukana.
Tuossa siis sellainen yksi murto-osa, ilmeisesti toistan jotain varhaisia traumojani, menemällä aina tiedostamatta niihin miinoihin, jotka aiheuttavat saman tuskan uudelleen eli hylkäämisen tai riittämättömyyden, mitälie.
-ap
Nyt kyllä on sellainen olo, että tuntuu taas todella epätodelliselta ja hoen, ettei tää oo totta, että jotenkin kestän tämän. Samalla tuntuu niin epätoivon täyttämältä, että selviääkö tästä koskaan ehjemmäksi ja tekisi mieli alkaa vetämään huumeita (en käytä oikeasti) tai juomaan. Haluaisi vain karata tästä tilanteesta mikä on pään sisällä kaaoksessa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vain niin on, että sun täytyy itse lakata yliajattelemasta, ja vain alkaa elämään sitä sun omaa elämää. Ei ole mitään väliä mistä kaikki johtuu, kun joudut kuitenkin itse vain elämään. Tuo on olevinaan jotain muka-analysoivaa ja syvällistä mietintää jonka avulla olet pääsevinäsi jossain vaiheessa pois pääsi sisältä, kunhan vain löydät oikea syyn, ja sen muka korjaat, mutta todellisuudessa olet vain todellisuuspakoinen ja huijaat itseäsi keksimällä jatkuvasti uusia tekosyitä miksi sinun ei tarvitsisi uskaltaa elää.
Se tuntuu vaikealta, mutta kun sen teet , niin huomaat että pelkäsit ihan turhaan. Eli avaa siivet ja lennä. Me kaikki kuljetaan täällä vaillinaisina ja rikkinäisinä, ero on siinä että sinä et suostu olemaan sitä mitä me muut ymmärrämme olevamme.
No, helppo se on sivusta huudella oikeasti. Tässä todella yritän tajuta mikä ihme tämä juttu on. Se on totta, että pelkään elää elämää, sitä olen kironnut ja sitä juuri yritän ymmärtää. Se pelko on niin vahva, että se turhauttaa ja tekisi mieli huutaa itselleen, että nouse nyt, herää tähän elämään jo. Yritin kuvailla tätä tunnetta, ymmärrän, että analysointi ärsyttää mutta tosiaan itse olen tällaisessa kuplassa koko ajan. Se todella ärsyttää itseänikin ja olen harjoitellut sitä etten ajattele. Kyllähän sekin menee jotenkin mutta ei se minulle voimia siltikään tuo.
Aiemmin todellakin olisin voinut myös kirjoittaa kuten sinä ja huokaista ylianalysoinnista sekä siitä, että nouse nyt ja elä. Jos mitään ei muuta niin mikään ei muutu. Olin todella menevä ja sain paljon asioita aikaiseksi. Nyt olen ihan kuori siitä.
-ap
Keskity siihen että sinulla on todennäköisesti sairaus joka pitää hoitaa, traumaperäinen stressihäiriö. Nuo kuvaamasi asiat ovat sen oireita. Niiden oireiden miettimisen sijaan sinun pitää reippaasti keskittyä avun saamiseen ja paranemisprosessiin, eikä jäädä vellomaan niihin olotiloihin. Niitä olotiloja tulee ja menee, mutta se aika jonka käytät niiden miettimiseen, on ikäänkuin sinun valitsemaa hukkakäyntiä. Siis ymmärrän ettet voi sille mitään että sinulla on oireita, mutta se mihin voit vaikuttaa, sinun kannattaa vaikuttaa! Jokainen ihminen joka saa traumaperäisen stressihäiriön kärsii samantyyppisistä oireista ja kun sen ymmärtää, ei anna niille suurempaa tilaa omasta elämästä kuin mitä ne nyt jo vievät. Tuo ei ole siis eksistentiaalinen kriisi, vaan sairaus joka pitää hoitaa.
Aivan, tämä olikin hyvin kerrottu tähän väliin ja oikeassa olet, että nyt olen ihan liikaa miettinyt, että mikä minua vaivaa, sen sijaan, että lähtisin itseäni hoitamaan sen suuremmin. Olen toki kokeillut ruokavaliomuutoksia, liikkumista, sairaslomalla olemista pitkänkin aikaa, armollisuutta ja kaikkea tällaista. Olen ajatellut, että olen itse kuitenkin tämän asian "herra" ja pääsen itse jaloilleni. Sellaista jatkuvaa pyrkimystä olen yrittänyt, että miten tästä nousen. Se on tosiaan ollut enemmän sitä vatvomista kuin että menisin itse juurisyytä hoitamaan. Se on varmasti avain eteenpäin sitten kun oikeasti menen sen totuuden eteen enkä pyri jatkuvasti selittää tätä johonkin toiseen suuntaan.
-ap
Kyllä sinä olet tilanteen herra vaikka välillä onkin huonoja päiviä. Valitettavasti ne huonot olotilat ovat osa traumasta toipumista. Koita muistaa että nyt, juuri nyt kaikki on hyvin ja olet turvassa vaikka mieli ei aina siltä tunnu. Tilanteen herrana oleminen on sitä että hyväksyy ne vaikeatkin ajat. Rohkeus ei ole sitä ettei pelota, vaan sitä että toimii ja elää vaikka pelottaa.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä on sellainen olo, että tuntuu taas todella epätodelliselta ja hoen, ettei tää oo totta, että jotenkin kestän tämän. Samalla tuntuu niin epätoivon täyttämältä, että selviääkö tästä koskaan ehjemmäksi ja tekisi mieli alkaa vetämään huumeita (en käytä oikeasti) tai juomaan. Haluaisi vain karata tästä tilanteesta mikä on pään sisällä kaaoksessa.
-ap
Kun se olo tulee niin muista että se myös menee pois. Anna sen olotilan olla äläkä lähde miettimään koko elämää sen kautta. Se on vähän kuin kuume nousisi, sinun keho ja mieli oireilee traumasta. Jonain päivänä olet terve kokonaan, mutta sitä ennen olo välillä sahaa siitä tilanteen herrasta itsetuhoisiin ajatuksiin ja epätodelliseen oloon.
Kaikesta ne ihmiset itkevätkin. Tuolla on sotaa ja oikeita kärsimyksiä maailma pullollaan, toiset ne vaan jaksaa murehtia vaikka katto on pään päällä ja ruokaa kaapissa.
Alue: Aihe vapaa
No, helppo se on sivusta huudella oikeasti. Tässä todella yritän tajuta mikä ihme tämä juttu on. Se on totta, että pelkään elää elämää, sitä olen kironnut ja sitä juuri yritän ymmärtää. Se pelko on niin vahva, että se turhauttaa ja tekisi mieli huutaa itselleen, että nouse nyt, herää tähän elämään jo. Yritin kuvailla tätä tunnetta, ymmärrän, että analysointi ärsyttää mutta tosiaan itse olen tällaisessa kuplassa koko ajan. Se todella ärsyttää itseänikin ja olen harjoitellut sitä etten ajattele. Kyllähän sekin menee jotenkin mutta ei se minulle voimia siltikään tuo.
Aiemmin todellakin olisin voinut myös kirjoittaa kuten sinä ja huokaista ylianalysoinnista sekä siitä, että nouse nyt ja elä. Jos mitään ei muuta niin mikään ei muutu. Olin todella menevä ja sain paljon asioita aikaiseksi. Nyt olen ihan kuori siitä.
-ap