Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko traumat (väkivaltatilanteet) aiheuttaa sen, että elämää alkaa pelkäämään? Se ei rajoitu vaan yhteen elettyyn hetkeen vaan koko maailmankuvaan?
18.01.2023 |
Minulla on asiaa kyllä psykatrille jos sinne joskus pääsen. Siihen asti yritän vain olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Huomaan, että jos yritän käsitellä niitä asioita mitkä hiljalleen veivät minut masennuksen kaltaiseen tilaan, niin mieleen tulee ns. blokki enkä halua edes uskoa asioita todeksi. Mielummin ajattelen tästä ihmisestä niitä hyviä asioita ja hetkiä kuin niitä tilanteita kun sitä kun häpeällisesti jouduinkin satutetuksi.
Helposti voin kuulla ne lauseet, ne äänensävyt, nähdä niitä flashbackejä mutta koska ne tuntuvat niin absurdeilta tilanteilta, en oikein halua edes uskoa, että niin on tapahtunut. Lisäksi siihen iskeytyy vielä voimakas häpeän tunne ja syytän tilanteista itseäni, että miten olen koskaan voinut olla niin tyhmä, että edes senkaltaisissa tilanteissa olin vaikka en edes mielestäni mitään pahaa tehnyt. Teot ja sanat kohdistuivat minuun ja koska tunnen itseni jo muutenkin pääasiallisesti riittämättömäksi jossain syvällä mielessä, niin nuo tapahtumat tavallaan lisäävät sitä tunnetta ja häpeä on valtava.
En siis tiedä, että kuuluuko noita asioita käsitellä vai onko parempi, että yritän lokeroida ne asioiksi, jotka tapahtuivat mutta eivät kuitenkaan ole totta. Toki sekin lisää epätodellisuuden tunnetta, että yleensä sitten asia on kääntynyt niin myös tekijän mielestä, ettei asiaa ole tapahtunut (keksinyt oman ihan erilaisen tarinan) tai että olen ollut liian herkkä ja edelleen syy on minussa.
Tämä kyllä on lisännyt itseinhoa ja nykyään en uskalla oikein tehdä mitään tai lähteä mihinkään. Pelkään tuomitsevia katseita, tai että jonkun naamasta näkyy se, etten ole tarpeeksi tai että joku voi halveksua. Minusta on turvallista olla pienempi mitä olen ja olla eristäytyneenä suurimmaksi osaksi. Nuo tapahtumat sai aikaan sen, että en enää uskonut itseeni vaikka suoritin ja lopulta olen elänyt kokonaan sen vääristyneen ajatusmaailmani loukussa. Kuin olisi lukossa ja eläisi rajoitettua uskomusta itselleen todeksi.
Tämä on niin hankalaa selittää.
Kommentit (40)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvailemasi oireet ovat tyypillisiä ja normaaleja traumatilanteuden jälkeen. Ota pikaisesti yhteyttä lääkäriin, kerroo oireesi ja pyydä pikaista lähetettä psykiatrian poliklinikalle.
Usein tuntuu, että ainoa vaihtoehto on vain kuolla kokonaan, että tämä elämä on niin vaikeaa omassa päässä, että se tukahduttaa ja vie elämänvoiman täysin. En tiedä miten tätä jaksan, jos en saa muutosta aikaiseksi, en edes tiedä mitä täytyy tehdä, jotta tekisin elämästä elämisen arvoista.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Usein tuntuu, että ainoa vaihtoehto on vain kuolla kokonaan, että tämä elämä on niin vaikeaa omassa päässä, että se tukahduttaa ja vie elämänvoiman täysin. En tiedä miten tätä jaksan, jos en saa muutosta aikaiseksi, en edes tiedä mitä täytyy tehdä, jotta tekisin elämästä elämisen arvoista.
-ap
Tuo on tyypillinen oire traumaperäistä stressihäiriötä sairastavalle. Olen kokenut saman. Hae apua ja sitoudu itse siihen hoitoprosessiin, ajan ja hoidon myötä nuo ajatukset katoaa.
Voimia sinulle! Meitä on valitettavasti paljon, mutta hoitoakin on saatavilla.
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvaat ihan tyypillisiä traumakokemuksia. Juuri noin se menee, että ne tilanteet tuntuvat jälkikäteen käsittämättömiltä ja epätodellisilta omassa mielessä ja niistä alkaa jopa syyttää itseään. Ne pitäisi käsitellä, koska niiden sulkeminen ja lukitseminen vain pahentaa tilannetta, voi tulla paniikkihäiriötä, masennusta, fyysisiä oireita ja vaikka mitä. Traumaperäinen stressi takaumineen on erittäin halvauttavaa ja raskasta. Terapian avulla ne vaikeat tilanteet käydään tunteineen uudestaan läpi ja saat takaisin itsesi ja voimavarasi. Tärkein oppi itselleni oli se, ettei ne tilanteet olleet minun syytä mutta en voinut mitään sille kun jouduin ne kokemaan. Voimia! T. 10 vuotta terapiassa käynyt.
Osa prosessia. Mutta älä jää yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Ei pidä paikkaansa. Isoisäni traumatisoitui rintamalla ja se näkyi kotona. Isoäiti teki itsemurhan vaikka oli lapset vielä alaikäisiä. Enon vaimon perheen surmasi heidän isä, enon vaimosta ei koskaan tullut työkykyistä (eikä silloin ollut hoitoakaan niin tarjolla). Vähäpuheisia ihmisiä ja kovia tekemään työtä, mutta valitettavasti ihmisen mieli on reagoinut traumatisoitumiseen samoin mekanismein vuosituhansia. Onneksi niitä on nykyään tutkittu ja osataan hoitaa.
Siinä olet oikeassa että väkivallan kokemuksia tulee monelle ihmiselle.
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemasi oireet ovat tyypillisiä ja normaaleja traumatilanteuden jälkeen. Ota pikaisesti yhteyttä lääkäriin, kerroo oireesi ja pyydä pikaista lähetettä psykiatrian poliklinikalle.
Olen käynyt useasti, olen pyytänyt apua. Lääkärit eivätkä hoitajat halua keskustella traumoista tietenkään yhtään sen enempää kuin sen, että ilmaisen niitä olevan. Eivät heillä ole keinoja auttaa. Tilanteeni on aidosti ollut vakava oireiden kanssa ja miltein kuolin omasta päätöksestäni. Siitä huolimatta tilannetta ei oteta niin vakavasti, vaan olen vain yksi kiiretön nimi muiden joukossa. Ymmärrän sen, että täällä on todella paljon muita ja monet varmasti tarvitsevat akuutimpaa apua, silti en kestä tätä tilannetta. Se on johtanut tässä odotellessani sitä apua, niin vielä syvempiin ongelmiin ihan monella eri osa-alueella.
En tiedä miksi näin ja mitä minussa on tapahtunut ja täytyy sanoa, että ihan oikeasti en vain kestä olla tässä tilassa, tämä on painajaisunta ja jostain syystä en saa sitä itse loppumaan. Haluaisin herätä ja tehdä asioita normaalisti mutta en todellakaan ymmärrä miksi tämä on mennyt näin pitkälle, että en näe elämässä juurikaan mitään järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se vain niin on, että sun täytyy itse lakata yliajattelemasta, ja vain alkaa elämään sitä sun omaa elämää. Ei ole mitään väliä mistä kaikki johtuu, kun joudut kuitenkin itse vain elämään. Tuo on olevinaan jotain muka-analysoivaa ja syvällistä mietintää jonka avulla olet pääsevinäsi jossain vaiheessa pois pääsi sisältä, kunhan vain löydät oikea syyn, ja sen muka korjaat, mutta todellisuudessa olet vain todellisuuspakoinen ja huijaat itseäsi keksimällä jatkuvasti uusia tekosyitä miksi sinun ei tarvitsisi uskaltaa elää.
Se tuntuu vaikealta, mutta kun sen teet , niin huomaat että pelkäsit ihan turhaan. Eli avaa siivet ja lennä. Me kaikki kuljetaan täällä vaillinaisina ja rikkinäisinä, ero on siinä että sinä et suostu olemaan sitä mitä me muut ymmärrämme olevamme.
Vierailija kirjoitti:
Kuvaat ihan tyypillisiä traumakokemuksia. Juuri noin se menee, että ne tilanteet tuntuvat jälkikäteen käsittämättömiltä ja epätodellisilta omassa mielessä ja niistä alkaa jopa syyttää itseään. Ne pitäisi käsitellä, koska niiden sulkeminen ja lukitseminen vain pahentaa tilannetta, voi tulla paniikkihäiriötä, masennusta, fyysisiä oireita ja vaikka mitä. Traumaperäinen stressi takaumineen on erittäin halvauttavaa ja raskasta. Terapian avulla ne vaikeat tilanteet käydään tunteineen uudestaan läpi ja saat takaisin itsesi ja voimavarasi. Tärkein oppi itselleni oli se, ettei ne tilanteet olleet minun syytä mutta en voinut mitään sille kun jouduin ne kokemaan. Voimia! T. 10 vuotta terapiassa käynyt.
Minä kävin myös terapiassa ja vuosien kuluessa olo parani lähes entiselleen. Hoitoon pitää sitoutua ja elää päivä kerrallaan, myös niiden oireiden kanssa. Vähitellen pärjää paremmin ja lopulta elämä on taas hyvää. Pitää myös itse yrittää reipastua sitä mukaa kun voimavarat paranee, menemällä vähän epämukavuusalueelle saa hyviä kokemuksia jotka tuo voimaa ja uskoa itseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemasi oireet ovat tyypillisiä ja normaaleja traumatilanteuden jälkeen. Ota pikaisesti yhteyttä lääkäriin, kerroo oireesi ja pyydä pikaista lähetettä psykiatrian poliklinikalle.
Olen käynyt useasti, olen pyytänyt apua. Lääkärit eivätkä hoitajat halua keskustella traumoista tietenkään yhtään sen enempää kuin sen, että ilmaisen niitä olevan. Eivät heillä ole keinoja auttaa. Tilanteeni on aidosti ollut vakava oireiden kanssa ja miltein kuolin omasta päätöksestäni. Siitä huolimatta tilannetta ei oteta niin vakavasti, vaan olen vain yksi kiiretön nimi muiden joukossa. Ymmärrän sen, että täällä on todella paljon muita ja monet varmasti tarvitsevat akuutimpaa apua, silti en kestä tätä tilannetta. Se on johtanut tässä odotellessani sitä apua, niin vielä syvempiin ongelmiin ihan monella eri osa-alueella.
En tiedä miksi näin ja mitä minussa on tapahtunut ja täytyy sanoa, että ihan oikeasti en vain kestä olla tässä tilassa, tämä on painajaisunta ja jostain syystä en saa sitä itse loppumaan. Haluaisin herätä ja tehdä asioita normaalisti mutta en todellakaan ymmärrä miksi tämä on mennyt näin pitkälle, että en näe elämässä juurikaan mitään järkeä.
Valitettavasti avun hakemisessa pitää olla sitkeä, vaikka voimavaroja ei olisi.
Yritä oikeaa apua odottaessa tutustua tilanteeseesi.
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/jarkyttavan-tapahtuman-oma…
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Ei se noin mene. Et voi itse tietoisesti päättää mikä traumatisoi ja mikä ei, vaan mielesi toimii siinä tilanteessa automaattisesti sen suhteen ,mitä defenssejä käytetään: reagoitko hyökkäämällä, pakenemalla, lamaantumalla ym. Myös se vaikuttaa, miten tilanne käsitellään ja puhutaan jälkikäteen. Ihmiset ovat myös erilaisia.
Suomen mielenterveysongelmien paheneminen juontaa juurensa sodan kokeneiden traumoihin ja kyvyttömyyteen puhua niistä. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta. Esim. Pirkko Siltalan kirja Taakkasiirtymä kertoo tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No onneksi te, jotka tiedätte mistä puhun niin tulitte ketjuun. Jos tämä on ohimenevää niin antaa toivoa kyllä sinnitellä. Joskus tuntuu, että eikö tämä lopu koskaan ja tuntuu jopa vain edenneen. En halua tosiaankaan olla tässä kuplassa, täytyy varmaan rukoilla, että pääsen tästä ylös vielä. Elämä ylipäätänsä on tosiaan tässä tilassa kuin epätodellinen näytelmä, jossa minä näen ihmisten läpi ja pahuuden olevinaan, Eihän se noin varmasti ole mutta siis sellaiseksi se maailmankuva on tosiaan tässä mennyt ja siksi sitä on niin eristäytynytkin varmaan kun ei uskalla/kehtaa/pysty olemaan osana yhteisöä.
-ap
Niin joo ja se vielä, että sun pitää nyt vain sietää hetki hetkeltä. Mitä nopeammin sen ymmärrät sitä nopeammin pääset eteen päin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemasi oireet ovat tyypillisiä ja normaaleja traumatilanteuden jälkeen. Ota pikaisesti yhteyttä lääkäriin, kerroo oireesi ja pyydä pikaista lähetettä psykiatrian poliklinikalle.
Olen käynyt useasti, olen pyytänyt apua. Lääkärit eivätkä hoitajat halua keskustella traumoista tietenkään yhtään sen enempää kuin sen, että ilmaisen niitä olevan. Eivät heillä ole keinoja auttaa. Tilanteeni on aidosti ollut vakava oireiden kanssa ja miltein kuolin omasta päätöksestäni. Siitä huolimatta tilannetta ei oteta niin vakavasti, vaan olen vain yksi kiiretön nimi muiden joukossa. Ymmärrän sen, että täällä on todella paljon muita ja monet varmasti tarvitsevat akuutimpaa apua, silti en kestä tätä tilannetta. Se on johtanut tässä odotellessani sitä apua, niin vielä syvempiin ongelmiin ihan monella eri osa-alueella.
En tiedä miksi näin ja mitä minussa on tapahtunut ja täytyy sanoa, että ihan oikeasti en vain kestä olla tässä tilassa, tämä on painajaisunta ja jostain syystä en saa sitä itse loppumaan. Haluaisin herätä ja tehdä asioita normaalisti mutta en todellakaan ymmärrä miksi tämä on mennyt näin pitkälle, että en näe elämässä juurikaan mitään järkeä.
Julkisen terveydenhuollon kautta, esim. paikalliset terapiakeskukset, pääsee mielenterveyteen erikoistuneille sairaanhoitajille ja vastaaville jotka tuntevat traumaperäisen stressihäiriön ja osaavat kertoa sinulle siitä ja auttaa paranemaan. Soita nimenomaan mielenterveyspalvelujen kautta ja kerro että olet väkivallan uhri. Myös auttavat puhelimet, kuten naisten linja, rikosuhripäivystys ja mielenterveyspuhelin auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tänä päivänä pidetään väkivaltana oli ennen aivan normaalia elämää. Jos sitä pitää normaalina elämänä niin ei myöskään koe tarvetta pitää kokemusta traumaattisena. Kaikenlaisten traumojen ja muiden mielenterveysongelmien määrä on viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin.
Ei se noin mene. Et voi itse tietoisesti päättää mikä traumatisoi ja mikä ei, vaan mielesi toimii siinä tilanteessa automaattisesti sen suhteen ,mitä defenssejä käytetään: reagoitko hyökkäämällä, pakenemalla, lamaantumalla ym. Myös se vaikuttaa, miten tilanne käsitellään ja puhutaan jälkikäteen. Ihmiset ovat myös erilaisia.
Suomen mielenterveysongelmien paheneminen juontaa juurensa sodan kokeneiden traumoihin ja kyvyttömyyteen puhua niistä. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta. Esim. Pirkko Siltalan kirja Taakkasiirtymä kertoo tästä.
Sotatraumoja oli paljon sodan aikana ja sen jälkeen. Nyt sodasta on jo noin 80 vuotta ja siihen liittyviä traumoja ei juurikaan ole enää jäljellä.
Millaisesta väkivallasta tässä puhutaan? Synnytysväkivallasta, taloudellisesta väkivallasta, kuritusväkivallasta?
Vierailija kirjoitti:
No onneksi te, jotka tiedätte mistä puhun niin tulitte ketjuun. Jos tämä on ohimenevää niin antaa toivoa kyllä sinnitellä. Joskus tuntuu, että eikö tämä lopu koskaan ja tuntuu jopa vain edenneen. En halua tosiaankaan olla tässä kuplassa, täytyy varmaan rukoilla, että pääsen tästä ylös vielä. Elämä ylipäätänsä on tosiaan tässä tilassa kuin epätodellinen näytelmä, jossa minä näen ihmisten läpi ja pahuuden olevinaan, Eihän se noin varmasti ole mutta siis sellaiseksi se maailmankuva on tosiaan tässä mennyt ja siksi sitä on niin eristäytynytkin varmaan kun ei uskalla/kehtaa/pysty olemaan osana yhteisöä.
-ap
Se on varmasti ohimenevää. Voi kestää jonkin aikaa, en halua valehdella ja sanoa että olisi pian ohi, mutta asteittain paranee ja jonain päivänä huomaat ettei noita oloja ja tunteita ole ja voit elää normaalia ja mukavaa elämää jossa päivän suurin harmitus on huono sää :). Siihen on vielä matkaa ja tarvitset apua mielenterveyspalveluista. Ota mikä tahansa, pienikin apu vastaan. Jos et pääse terapiaan, koita päästä hoitajalle juttelemaan säännöllisesti.
Hienosti osaat analysoida tilannetta, olet varmasti fiksu ja empaattinen ihminen <3
Alue: Aihe vapaa
Olen oikeastaan tämän myötä myös alkanut kiinnostumaan kaikesta mikä ei nykytieteen valossa ole totta. Esimerkiksi, että meditoinnilla voisi päästä tästä ihmisyydestä pois hetkeksi ja että olen paljon enemmän kuin kehoni sekä mieleni. Minun on ollut pakko etsiä pakoreittejä, jonnekkin maailmaan, jossa oikeasti minua ei voitaisi satuttaa vaan pääsisin vihdoin "yläpuolelle" elämän hirveyden kanssa, että se olisikin vain illusioo.
Tällaisia pakenemisia tietysti kevyemmin harrastaa unissa ja siksi nukuinkin yhteen aikaa paljon, pääsi pois tästä maailmasta hetkeksi. Ei oikein halua nähdä tätä elämää koska elää niin rajoittuneessa mielentilassa siinä mielessä, että elämä on vain pelottavaa selviytymistaistelua henkisesti etenkin.
Ihan kuin olisi vankina päänsä sisällä. Tekisi mieli huutaa, että miten helkkarissa tästä pääsis pois ja mitä tämä kaikki on. Toivoisi saavansa vastauksia "jostain itseään suuremmalta" ja, että jokin ihme tapahtuisi.
Tämä on vaikuttanut niin kokonaisvaltaisesti elämääni, että terveyskin on paljon kärsinyt. En käsitä oikein miksi tämä näyttäytyy tällaisena, miksi sitä ei vain voi elää normaalisti täysissä voimissaan.
-ap