Onko mahdollista, että mielenterveys yms. diagnoosi vain pahentaa asioita?

Tällä palstalla - lainausmerkit- eivät toimi. Ne jäävät automaattisesti pois tekstistä.

Aika pitkälti asia on juurikin näin. Mielenterveyden ongelmat ovat seurausta omasta asenteesta. Joillekin harvoille diagnoosi voi olla herätys ja ymmärtävät tämän jälkeen yrittää parantua.

riippuu ihmisestä, jos on luonteeltaan peruslaiska, niin mielellään käyttää sitä masennuskorttia joka saumassa. Toisillä tämä saattaa pysäyttää miettimään, miten kohdella itseään paremmin. Ensiksi mainittu ei yritä kohentaa omaa oloaan, vain turvautuu siihen korttiin koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Aika pitkälti asia on juurikin näin. Mielenterveyden ongelmat ovat seurausta omasta asenteesta. Joillekin harvoille diagnoosi voi olla herätys ja ymmärtävät tämän jälkeen yrittää parantua.

Noinkohan esim. psykoosi on seurausta omasta asenteesta? Noh, toivottavasti diagnoosi on heille herätys ja ymmärtävät sen jälkeen yrittää parantua :)

Itse olen vähän tuollainen, että en oikein usko diagnooseihin. Toisaalta ymmärrän, että okei, tämä on masennusta mutta en suostu tavallaan ottamaan sitä niin tosissaan mutta ainakin saan oireille jonkun syyn. 

En esimerkiksi suostu syömään lääkkeitä enkä dramatisoimaan asiaa. Yritän hengittää ja miettiä, että jos tämä onkin jokin yksi tärkeä elämänvaihe, sekin menee ohi. Aina ei ole ajatukset tällaisia mutta pyrin siihen, etten jäisi jonkun diagnoosin taakse koska se on hyvin mustavalkoista. Ehkä se on hyvä sanonta, että esimerkiksi nyt reagoin normaalilla tavalla epänormaaleihin tilanteisiin mitä on ollut ja annan aikaa itselleni nyt vain mennä tämän läpi ja kasvaa taas ihmisenä toisenlaiseen muotoon, joka estää tulevaisuudessa tekemästä samoja virheitä. 

Näitä diagnooseja käytetään tekosyynä esimerkiksi omalle saamattomuudella ja laiskuudelle. Pelataan mieluummin pelejä kuin keskitytään vaikkapa opiskelemaan kun "mulla on asperger". Osa on mielestäni ihan tätä.

Tietyissä mielenterveyden häiriöissä tämä riski on ihan todellinen. Toki vaikka kunnon psykoosi, persoonallisuushäiriöt ym. ovat eri asia.

Onhan se toisaalta niinkin, että hyvät ja herkät ihmiset sairastuvat helposti mielenterveysongelmiin, koska joutuvat kaltoinkohdelluiksi pahojen ja sadististen narsistien ja psykopaattien toimesta, joita ei voi diagnosoida, koska he eivät huomaa/suostu myöntämään itsessään olevan mitään vikaa.

Työkseni näen paljon nuoria, joilla on jopa useita diagnooseja. Ja heitä kyllä yhdistää se, että usein mennään sen diagnoosin taakse. On helppo vedota ikävissä tilanteissa esim. paniikkihäiriöön tai masennukseen. Nämä nuoret eivät ikävä kyllä opi kohtaamaan tiettyjä epävarmuuden tunteita ja tilanteita. Vaikka tietty altistus ja ikävät tunteet kuuluvat nuoruuteen.

Enkä tosiaankaan väheksy nuorten pahaa oloa! Olen sitä mieltä, että nuorten hoitoon pitää saada lisää resursseja. Nuorten kanssa työskentelevillä on oltava toimiva yhteistyö. Moni nuori "puhuu terapiakieltä" ja käy ties missä psykologilla, mutta arjessa kaivataan jotain erilaista tsemppiä tai "toimintaterapiaa". Ettei kukaan jää syrjään elämästä, koska on "sairas".

Alkoi ahdistaa, kun on neurologinen sairaus, uuteen ammattiin valmistunut ja töitä hakenut vuoden verran, mutta mitään työpaikkaa ei ollut vuodessa saanut. Stressi pahentui kokoajan ja se näkyi myös neurologisen sairauden pahentumisena.

Sanoin tästä ahdistuksesta lääkärille, joka kirjoitti diagnoosiksi lievä masennus, jotta pääsee jatkohoitoon ja saa unilääkkeitä.

En pitänyt tuolloinkaan itseäni masentuneena, vaan enemmän ahdistuneena. Pääsin terapeutin juttusille ja tadaa, 3-5 juttelukerran jälkeen terapeutti sanoi että eipä tarvi tulla enää, kun juteltiin niitä näitä.

Joillakin se diagnoosin lukeminen paperilla saattaa syventää ajatuksia ja tuoda lisää ongelmia, itsellä ei. Masennusta kannattaa yrittää hoitaa myös itse, vaikka siivoamalla kämppää, niin voi tulla iloiseksi siitä, että on siisti kämppä. Muutenkin tekemällä jotain positiivista. Enkä nyt tarkoita että positiivisen asia maksaa 1000€/kerta, vaan vaikka jotain pientä.

Todellakin voi pahentaa asioita! Sain (väärän) diagnoosin persoonallisuushäiriöstä kolmekymppisenä. Olin muutenkin herkkä ja otin helposti syyt niskoilleni. Siinä avioeron jälkimainingeissa uskoin siis, että vika oli kokonaan minussa ja olin eron syypää, vaikka oloni oli jo pitkään ollut huonossa liitossa stressaantunut ja toivoton. Vasta myöhemmin tilanteen normalisoiduttua ymmärsin, että expuolisollani oli autismipiirteitä isolla kädellä, joihin oma tunneherkkä persoonallisuuteni ei vain istunut ollenkaan. Exäni taas autistina ei osannut nähdä asioita tai tunnetiloja kuin omalta kohdaltaan eikä ymmärtänyt huonoa oloani ja reagointiani siihen hänen ominaisuuksiensa vuoksi. Autistin kanssa elämä voi olla kuin pikkulapsen tai robotin kanssa elämistä. Vika ei ollut minussa alunperinkään, kuten minulle diagnoosin kautta uskoteltiin ja kuten itsekin hetken uskoin.

Adhd ei estä tehtävistä selviytymistä. Ne vaativat vain erilaisia työkaluja.

Vierailija kirjoitti:

Näitä diagnooseja käytetään tekosyynä esimerkiksi omalle saamattomuudella ja laiskuudelle. Pelataan mieluummin pelejä kuin keskitytään vaikkapa opiskelemaan kun "mulla on asperger". Osa on mielestäni ihan tätä.

Aspergereille sosiaaliset tilanteet ja muiden kanssa oleminen ovat vaikeita ja kuluttavia. Monet heistä kärsivät myös aistiyliherkkyyksistä. Mm. masennus, paniikkihäiriö, ahdistuneisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko ovat heillä yleisiä liitännäisongelmia. Monet heistä joutuvat kiusatuiksi ja/tai syrjityiksi neurotyypillisten toimesta. He tarvitsisivat tukea juuri siihen, miten elää yhteiskunnassa poikkeavuuksiensa kanssa.

Minulla on diagnooseina keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö ja estynyt pesoonallisuus. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä.

Diagnoosit estävät Kelan tukeman terapian, kaikki vakuutukset ja välillä myös perushoidon. En saanut julkiselta apua angiinaan vuonna 2019, vaan minun piti hakea antibiootit yksityiseltä. Nieluviljelyineen maksoi yli 200€. Terveyskeskuksen lääkäriä kiinnosti kuin kiviä. Valitus ei johtanut mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vähän tuollainen, että en oikein usko diagnooseihin. Toisaalta ymmärrän, että okei, tämä on masennusta mutta en suostu tavallaan ottamaan sitä niin tosissaan mutta ainakin saan oireille jonkun syyn. 

En esimerkiksi suostu syömään lääkkeitä enkä dramatisoimaan asiaa. Yritän hengittää ja miettiä, että jos tämä onkin jokin yksi tärkeä elämänvaihe, sekin menee ohi. Aina ei ole ajatukset tällaisia mutta pyrin siihen, etten jäisi jonkun diagnoosin taakse koska se on hyvin mustavalkoista. Ehkä se on hyvä sanonta, että esimerkiksi nyt reagoin normaalilla tavalla epänormaaleihin tilanteisiin mitä on ollut ja annan aikaa itselleni nyt vain mennä tämän läpi ja kasvaa taas ihmisenä toisenlaiseen muotoon, joka estää tulevaisuudessa tekemästä samoja virheitä. 

Itsekin viivyttelin vuosia lääkäriin menoa, koska toivoin, että masennus menisi ohi. Masennus-diagnoosi oli tärkeä siinä mielessä, että asialle piti oikeasti alkaa tekemään jotain.

Mutta sitten piti selvittää ja hoitaa se, mistä masennus johtui. Tässä kohtaa liian tarkka diagnoosi olisi ehkä omalla kohdalla haitannut. Ensimmäisen diagnoosin teki lääkäri ja toisen psykiatri psykoterapiaa varten.

Myös lähipiirisi voi mennä sinun diagnoosiesi taakse: ei sinua ole loukattu, vaan olet päästäsi vialla. Mitä vain voi sanoa tai tehdä, ja kun reagoit, olet vain hullu.

Omista mt-diagnooseistaan kannattaa olla hiljaa. Vain ns. terveillä ihmisillä on oikeus tunteisiin. Masentuneen tai bipon tunteet voi lytätä pelkäksi sairaudeksi.

Diagnoosit on alunperin kehitetty ammattilaisten väliseksi tavaksi kommunikoida, eli diagnoosi pakkaa suuren määrän tietoa yhteen määreeseen. Valitettavasti diagnoosit voivat kuitenkin johtaa diagnoosin mukaiseen elämään. Ehkä osittain myös siksi, että tuolloin ihminen saa kaipaamaansa huomiota ja hoivaa, toisin kuin ilman diagnoosia ihminen joutuu pärjäämään demoniensa kanssa yksin.

Terve ihminen oppii elämään erilaisten ongelmiensa kanssa. Toiset oppivat kääntämään heikkouden vahvuudeksi. Esimerkkinä ADHD voi olla todella hyvä asia joissakin yhteyksissä. Toisinaan voi myös pohtia onko esimerkiksi ADHD-lääkitys muotia, sillä niin moni päihdesairas haluaisi itselleen diagnoosin, ei hoidon vuoksi, vaan lääkkeiden vuoksi.

Kyllä jotkut menevät leiman taakse ja parantuminen hidastuu tai pysähtyy kun on ns. syy siihen miksei jaksa ja pysty. Mielestäni olisi tärkeämpää hoitaa juurisyitä ja puhua koko ajan paranemisesta sairauden ja diagnoosien sijaan. Kaikessa sairaudenhoidossa pitäisi myös olla käytössä paljon lumelääkkeitä, jotta voidaan oikeasti antaa ihmiselle itselleen kyky parantua. Keho korjaa kyllä kun sille annetaan mahdollisuus. Monella masentuneella juurisyynä on esimerkiksi yhteiskuntaan kuulumattomuus ja yksinäisyys, eikä sellaista mikään lääke korjaa! Jos omassa elämässä mahdollisuudet tuntuu puuttuvan, eikä mikään oma panos näytä tuottavan mitään niin ihmekkään että masentuu. Nuorille ja ihan kaikille pitää olla tässä maassa mahdollisuuksia ja polkuja, yhteisöä ja tukea, jotta elämästä tulee mielekästä. Jälleen totean, ettei mikään lääke tätä korjaa. 

Vierailija kirjoitti:

Diagnoosit on alunperin kehitetty ammattilaisten väliseksi tavaksi kommunikoida, eli diagnoosi pakkaa suuren määrän tietoa yhteen määreeseen. Valitettavasti diagnoosit voivat kuitenkin johtaa diagnoosin mukaiseen elämään. Ehkä osittain myös siksi, että tuolloin ihminen saa kaipaamaansa huomiota ja hoivaa, toisin kuin ilman diagnoosia ihminen joutuu pärjäämään demoniensa kanssa yksin.

Terve ihminen oppii elämään erilaisten ongelmiensa kanssa. Toiset oppivat kääntämään heikkouden vahvuudeksi. Esimerkkinä ADHD voi olla todella hyvä asia joissakin yhteyksissä. Toisinaan voi myös pohtia onko esimerkiksi ADHD-lääkitys muotia, sillä niin moni päihdesairas haluaisi itselleen diagnoosin, ei hoidon vuoksi, vaan lääkkeiden vuoksi.

ADHD-lääkkeet eivät ole mitään bilehuumeita, vaan ne voivat ihan oikeasti helpottaa ADHD-henkilön elämää.

Myös diagnosoimaton ADHD voi altistaa riippuvuuksille.

Erityisesti, jos hyvin nuorena joutuu/pääsee sisälle psykiatrisen hoidon järjestelmään Suomessa, identiteetti alkaa herkästi rakentua sen potilaana olon ympärille. Näin kävi itselleni ja näin olen todistanut käyvän valtavan monelle muullekin nuorena psyykkisesti oireilleelle.

Vaikka varmasti monen oireilu selittyy olosuhteilla, ns normaaleina elämään kuuluvina kipuiluina sekä osittain myös laajemmilla yhteiskunnallisilla ongelmilla (eriarvoisuus, merkityksen puute, suorituskeskeisyys, yksilökeskeisyys jne), psykiatrisessa hoitojärjestelmässä keskitytään pitkälti vain yksilön diagnosointiin ja LÄÄKKEISIIN. Ihmistä ei kohdata enää ihmisenä vaan potilaana/diagnoosina. Se itsessään passivoi ja syö itsetuntoa.

Itselläni tapahtui murrosiän alussa traumaattisia vaikeita asioita sekä suuria elämänmuutoksia, joihin reagoin voimakkaasti oireilemalla.

13-vuotiaasta eteenpäin mulle syötettiin neuroleptejä/ ssri-lääkkeitä, jotka tekivät koko teini-iän ajaksi zombiksi ja varmasti osaltaan vaikuttivat koulumotivaatioon negatiivisesti, aiheuttivat uusia "oireita" ja lisäksi estivät sen, että ne vaikeisiin asioihin liittyvät tunneprosessit olisi voinut käydä kunnolla läpi.

Aikuisuuden kynnyksellä oma identiteetti oli rakentunut täysin sen psyykkisen pahoinvoinnin ja annettujen diagnoosien ympärille.

Mielialalääkkeet lopetin, koska en jaksanut enää kaikkia

karseita sivuoireita. Se oli hyvä päätös.

Niin kauan kuin pysyttelin siinä passiivisessa potilaan roolissa voin todella huonosti. Onneksi jossain vaiheessa ymmärsin kuunnella itseäni ja irroittauduin siitä roolista. Oireiden "hoitamisen" ja psykiatrian polilla ammattilaiselta toiselle pallottelun sijaan aloin tutkimaan omasta sisimmästäni pahan olon juurisyitä sekä miettimään millaista elämää todella haluan elää. Apua löysin mm. kehollisista traumanpurkumenetelmistä sekä psykedeeleistä ja lopulta pääsin myös osaavaan terapiaan (se tosin vaati paljon työtä minulta itseltäni). Aivan järkyttävän raskas prosessihan se toipuminen, omasta elämästä vastuun ottaminen ja kaiken omaan sisimpään kätkeytyvän kivun ja kauhun kohtaaminen on ollut. Se on kuitenkin ainoa tie kohti parempaa elämää.

Mut ehdittiin nuorempana jo leimata toivottomaksi tapaukseksi ja mulle myönnettiin alle 25-vuotiaana pysyvä työkyvyttömyyseläke. Nyt kuitenkin menestyn hyvin opinnoissani ja töitäkin teen opintojen ohella jonkin verran. Toisaalta eläkepäätös varmasti edesauttoi toipumisprosessia, koska ei enää tarvinnut stressata toimeentulosta.

Tiedän muutamia muita kaltaisiani, joilla on ollut tosi rajua psyykkistä pahoinvointia ja liuta diagnooseja nuorena, mutta jotka ovat toipuneet. Lisäksi tiedän todella monia, jotka ovat jämähtäneet siihen passiiviseen potilaana oloon. Toipuneet ovat lopettaneet lääkityksensä ja sen jälkeen alkaneet toipumaan, yhä pahoinvoivat taas ovat täysin lääkityksensä ja hoitojärjestelmän passivoimia. Jälkimmäisellä koko elämä tuntuu pyörivän lääkityksien, diagnoosien ja tietynlaisen uhriutumisen ympärillä. He eivät koe olevansa toimijoita omassa elämässään vaan pelkkiä toimien kohteita - eikä ihme!

Mielestäni koko psyk. hoitojärjestelmä pitäisi pistää kokonaan uusiksi. Helpommin tietty sanottu kuin tehty, mutta pakko se on uudistaa, koska nykyinen järjestelmä tuottaa pitkäaikaissairaita ihmisiä enemmän kuin edistää ihmisten toipumista.