Sosiaalisten tilanteiden pelko - altistamisesta ei hyötyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä on myös kohdistaa ne aistinsa ja ajatukset ympäröivään maalmaan ja miettiä muita murheita  -pois itsestä.

Sepä onkin helppoa kun hermosto on ylikierroksilla, kädet tärisee, tuntuu että tulee paniikkikohtaus tai sydänkohtaus just nyt jne.

Beetasalpaajia saa kaikki, joilla vaikka sydämen tykytystä. Lääkärit suhtautuvat tähän lääkkeeseen hyväksyvästi, sanoipa että lääkärit käyttävät itsekkin. Auttavat, mutta niihin ei koukutu ja eivät aiheuta tokkuraa tai sekavuutta. Määrätään myös esim. migreenin estolääkkeeksi, verenpaineeseen, esiintymisjännitykseen jne.

Mulla altistaminen vain pahensi asiaa, kun yritin sitä yksin toisten painostuksesta. Sos. tilanteista ei jäänyt käteen kuin nöyryytetty olo, mikä vain entisestään ruokki eristäytymisen halua.

Lopulta aloitin terapian ja opin, että mulla paniikki sos. tilanteissa meni niin yli, että dissosioin enkä siten pystynyt oppimaan noissa tilanteissa mitään, koska en kyennyt olemaan läsnä. Terapiassa purettiin pelkojani ja rakennettiin perusturvallisuutta. Paljon myöhäisemmässä vaiheessa tuli kuvioihin altistaminen, joka porrastettiin keveimmistä tilanteista haastavimpiin, ja terapeuttini myös lähti aluksi kanssani kaupungille tueksi noihin tilanteisiin. Niin hyvät kuin huonot kokemukset pystyttiin puimaan heti jälkeenpäin, etteivät jälkimmäiset jääneet liikaa mieleen kummittelemaan. Elämän realiteetti kun on, että "mokailujakin" sos. tilanteissa tulee. Terapian avulla sain myös kehitettyä itsetuntoani niin paljon, että siedän nykyään myös nuo "mokailut" paremmin enkä jää märehtimään niitä pahimmillaan vuosiksi.

Itse näkisin, että oleellista on suhteuttaa varsinainen ahdistus ja pelko siihen, millaisia tavoitteita ja keinoja altistukselle asetetaan. Joidenkin kohdalla on syytä lähteä hyvin pienistä jutuista liikkeelle ja tavoitella esimerkiksi vain pientä helpotusta arkeen, esimerkiksi, että uskaltaa käydä viemässä roskat tai postilaatikolla. Toisilla taas kyky virallisten puhelujen soittamiseen voi olla jo tosi iso juttu. Siitä voi lähteä liikkeelle esim terapeutille soittamalla ja juttelemalla ensin muutama virke sovitusta asiasta, sen jälkeen sopia seuraava tapaamisaika, käydä mielikuvaharjoituksia läpi ja sitten terapeutin kanssa lopulta yhdessä soittaa virallinen puhelu.

Tavoitteena ei koskaan pitäisi myöskään olla pelon poistuminen, vaan toimintakyvyn parantuminen. 

Olen itsekin kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Se on hyvin toimintaa rajoittavaa, stressaavaa ja ahdistavaa. Vaikka olen vuosia työskennellyt ihmisten kanssa päivittäin, pelkään siitä huolimatta ihmisiä. Jännitän, ahdistun ja menen sanoissa sekaisin. En koskaan ole ajatellut, että minun pitäisi siitä "parantua", vaan että pystyisin jotenkin elämään siedettävää elämää pelon kanssa. Varmasti pelko tulee minulta muutaman vuoden nappaamaan elämästäni pois ja voi olla sekin mahdollista, että ihan loppuun asti en jaksa elää tämän jatkuvan jännittämisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KOlisi jo aika meidän muidenkin saada tehokasta apua, koko elämä menee pilalle kun hoidetaan väärällä tavalla.

Älä naurata. Ettehän te edes halua mitään apua, vaan että koko muu maailma alkaa elää teidän mukaanne. paapoo teitä ja kantaa ruuat ja läppärit kotiin, jotta pääsette av:lle valittamaan. 

Mitään kiitosta ette koskaan anna niille ihmisille, jotka mahdollistavat teidän kotona möllöttämisenne. 

Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Minusta sosiaalista ahdistusta näkyy vähän siellä ja täällä enemmän tai vähemmän. Ei siis mikään 90-prosenttisesti kauniita ja rohkeita kaikki, voi minua täällä marginaalissa.

Ei näy yli 90 pros pystyy käymään koulussa ja töissä. Ei tämä ole niin yleistä kuin sanotaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta sosiaalista ahdistusta näkyy vähän siellä ja täällä enemmän tai vähemmän. Ei siis mikään 90-prosenttisesti kauniita ja rohkeita kaikki, voi minua täällä marginaalissa.

Mitä ihmeen voiminuatäällämarginaalissa? Pidätkö meitä ihan lapsellisina, meillä on oikea vaiva jota ei osata parantaa. Me vaan reagoidaan tosi voimakkaasti eikä sille voi parhaalla tahdollakaan mitään. Miksi ei tutkita mistä se on tullut.

Ei varsinainen hoitomuotona käytettävä altistaminen ole sitä, että mennään pelosta huolimatta tilanteisiin, joissa paniikki nousee nollasta sataan ja keho on lähellä paniikkikohtausta. Eihän sellaisesta tosiaankaan tule muuta kuin yksi huono kokemus lisää taakaksi. Altistuminen toimii, kun se pelko pilkotaan niin pieniksi osiksi, että pystytään aloittamaan tilanteesta, joka on vain vähän epämukava ja sitten siirrytään asteittain vähän hankalampiin tilanteisiin siten, ettei sietokyky koskaan ylity liikaa. Moni voi tarvita tähän myös lääkitystä eli esimerkiksi beetasalpaajia, joilla saadaan kehon reaktiota adrenaliiniin lievemmäksi. Lääkitys on monesti tarpeen etenkin niissä tilanteissa, kun pelkkään altistukseen ei ole aikaa, vaan on pystyttävä toimimaan opinnoissa/työelämässä siinä terapian ohella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella on sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja jopa paniikkikohtauksia ilman diagnoosia siinä vaiheessa kun aikuistutaan ja kyllä niihin altistuminen auttaa. Muutoinhan lopputulos on se, että jäät neljän seinän sisään. Jos vaikka kassajonossa rupeaa aina ahdistamaan, niin menet alkuun aina yhtee sopivaan pieneen kauppaan, mikä tuntuu muuten tutulta ja turvalliselta. Ehkä helpottaa, että tietää, että tuo vaihe voi olla normaalia kasvua nuoresta aikuiseksi ja moni siitä kärsii ilman mitään diagnooseja kun niihin ei tarvita aina diagnooseja - pitää vain ylittää ne pelkonsa ja huomata lopulta, että OK eihän tässä tapahtunut mitään tai ei se haittaa, että menen ihan punaiseksi tai kädet tärisee. Mitäs sitten.

Pelko ja se antaako sen rajoittaa toimintaa on 2 eri asiaa. Kyllä, ihminen oppii yleensä pakottamaan itsensä toimimaan pelosta huolimatta. Minäkin olen oppinut. Käynyt yliopistot ja olen työelämässä jne. Mutta: edelleen pelkään ihan yhtä paljon, eli itse pelko ei ole helpottanut altistumisella yhtään. Eikä se ole yhtään sen mukavampaa kuin nuorena tehdä vaan vaikka pelottaa. Joten teen niin vain välttämättömät, mutta muuten välttelen sosiaalisia tilanteita.

Eihän se mitään jos pelottaa, mutta kun keho menee joillakin ihan täyteen paniikkiin niin sellaiset ei voi itseään altistaa. Puhekin on kuin joku kuristais henkeä pois ja kädet ja jalat tärisee ettei meinaa pystyssä pysyä. Tässäkin niin kuin kaikissa sairauksissa tai vaivoissa on eri vaikeusasteita. Se kun ymmärrettäisiin. Ja tutkittaisiin mikä silloin on oikeasti vialla. Sydän, keuhkot, hermosto vai mikä.

Niin pelko on vain tunne ja sitten tulee se paniikki fyysisine oireineen. Silloinkin täytyisi muistaa, että se on vain tunne ja olo kyllä helpottuu. Silti näidenkin oireiden kanssa olisi hyvä kohdata ne tilanteet muuten turvallisissa ympäristöissä. Esim jos saa aina nuo oireet kaupan kassajonossa, niin sinne tuttuun kauppaan vain jonottamaan ja antaa tulla - mitäs sitten tai sama bussissa. Näin minäkin toimina. Esiintymisjännitys oli nuorena kamala ja jännitän edelleen ja pää tyhjeni, kädet tärisi ja joskus lopetin jonkun vapaaehtoisen kurssin esityksen vuoksi. Töissä purskahdin itkuun jne. Hakeuduin tämän jälkeen tilanteisiin työn ulkopuolella, missä jouduin esiitymään, jotta opin kestämään jännitystä/pelkoa esiintymiseen liittyen ja myöhemmin olen esiintynyt enemmän ja vähemmän. Toki hakeudun sellaisiin tehtäviin, että ei tarvitse esiintyä liikaa,s illä se on edelleen epämukavaa, mutta se ei enää hallitse elämääni. 

Koulussa toivoisin kuitenkin muitakin keinoja kuin esiityminen siinä tilanteessa kun esiintymisjännitys tai ahdistus on liiallista, sillä aluksi pitäisi pystyä löytämään niitä mukavempia koulunulkopuolisia tapoja esiintyä ja saada vähän sitä venttiiliä löysennettyä ennen kuin kokenee koulussa esiintymään. 

Sen voin sanoa, että jos vain välttelee näitä paniikkia aiheuttavia tilanteita, niin se ahdistus vain pahenee ei helpotu. Enemmänkin ota pelkoa niskasta kiinni ja mieti, miten voisit jossain muussa tilaneessa kohdata tämä pelkosi ja jos se olisi vaikka esiintyminen, niin mennä esiintymään ihan jossain vapaa-ajalla ja sillä aenteella, että mitäs sitten jos menee punaiseksi, kädet tärisee, ääni tärisee, pää sumenee ja tuntuu että pyörtyy. 

Vierailija kirjoitti:

Ei varsinainen hoitomuotona käytettävä altistaminen ole sitä, että mennään pelosta huolimatta tilanteisiin, joissa paniikki nousee nollasta sataan ja keho on lähellä paniikkikohtausta. Eihän sellaisesta tosiaankaan tule muuta kuin yksi huono kokemus lisää taakaksi. Altistuminen toimii, kun se pelko pilkotaan niin pieniksi osiksi, että pystytään aloittamaan tilanteesta, joka on vain vähän epämukava ja sitten siirrytään asteittain vähän hankalampiin tilanteisiin siten, ettei sietokyky koskaan ylity liikaa. Moni voi tarvita tähän myös lääkitystä eli esimerkiksi beetasalpaajia, joilla saadaan kehon reaktiota adrenaliiniin lievemmäksi. Lääkitys on monesti tarpeen etenkin niissä tilanteissa, kun pelkkään altistukseen ei ole aikaa, vaan on pystyttävä toimimaan opinnoissa/työelämässä siinä terapian ohella.

Juuri näin, altistetaan itseä tilanteisiin, mitkä ovat epämukavia ja vähän pelottavia - ei sinne syvään päätyyn kerralla. Jos kuitenkin välttelee kaikkea näitä, niin se mörkö vain kasvaa. 

Aikuiseksi kasvamiseen nämä paniikit ja pelot ovat tosi yleisiä ilman diagnooseja eli muitakin on samassa veneessä.

Kovat keinot käyttöön, ala naimaan. 

Se menee ohi, kun oppii hyväksymään itsensä kaikkine vikoineen ja hyvine puolineen, koko paketin. Sanot joka päivä peilin edessä että riität juuri sellaisena kuin olet ja olet ihan hyvä tyyppi.  Tämä todellakin toimii! Ajattelin vielä, että en paskaakaan välitä mitä muut ajattelevat minusta. Yhtäkkiä tajusin. ettei kukaan kiinnitä huomiota muihin kuin itseensä. Käännä sinä katseesi omasta navastasi ympäristöösi, tämä ohje siis ihan hyvällä. Älä käpristy ajattelemaan vain omia ongelmiasi, niitä on kaikilla.