Pelottaako muita hankkia lapsi jos sillä olisikin mielenterveys tai nepsyhaasteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nepsynä ole aikuistunut ilman diagnoosia, oppinut tavat joilla pärjään itse, hankkinut hyvän koulutuksen ja minulla on jo lapsia. En pelkää. Aina on jotain. Normaalitkaan eivät ole "normaaleja", vaan mielestäni enemmän omituisia kuin minä. En tahtosi olla normaali ja onneksi minua ei ole pakotettu normaaliksi.

Jos sulla ei ole diagnoosia et voi olla varma ootko nepsy

Voihan hän olla aikuisena diagnosoitu.

Monilla varsinkin naisilla on diagnosoimaton ADHD tai muuta diagnosoimatonta nepsy juttuja mutta naisia ei diagnosoida koska diagnoosi kriteerit sopivat enemmän poikien/miesten diagnosoimiseen, tutkimuksia on enimmäkseen tehty miehille eikä naisille. Naiset eivät oireile samoin kuin miehet mistä syystä naisia jää paljon ilman apua ja diagnoosia, diagnosisoidaan ihan muuta (masennus, ahdistus jne) vaikka juurisyy voikin olla neuropsykologiset poikeavuudet.

Itselläni diagnosoitiin ADD vuosi sitten, olen päälle 30v nainen. Hyvin olen elämässä pärjännyt. En juo, en polta, olen aika erakko aina ollut. Töitä on löytynyt mutta nepsynä tosi vaikeaa vaikka muuten olen terve ja menevä. Ainoa syy miksi hakeuduin tutkimuksiin oli se etten pärjännyt työelämässä, olen liian hidas, kömpelö ja vaikeus organisoida tekemisiä itsenäisesti riippuen työstä. Ylläripylläri sain diagnoosin ja se tuli ihan puiden takaa. Ajattelin aina olevani enemmän asperger koska sosiaaliset tilanteet ovat haastavia.

Tosin syytän paljon myös nykyyhteiskuntaa liiasta kilpailunhaluisuudesta ja tuloshakuisuudesta työelämässä. Tehdään liian kovaa, liian vähällä ajalla ja palkalla varsinkin suorittavissa duunari töissä, kyllä siinä vähemmästäkin menosta mieli järkkyy. Yhteiskunta on luotu tietynlaista yksilöä varten, me nepsyt jäädään jalkoihin jos ei löydetä omaa paikkaamme.

Pelottaisi jo ilman sukurasitettakin. En ole hankkimassa lapsia kun en halua niitä niin paljon että olisin valmis ottamaan riskit.

Vierailija kirjoitti:

Monilla varsinkin naisilla on diagnosoimaton ADHD tai muuta diagnosoimatonta nepsy juttuja mutta naisia ei diagnosoida koska diagnoosi kriteerit sopivat enemmän poikien/miesten diagnosoimiseen, tutkimuksia on enimmäkseen tehty miehille eikä naisille. Naiset eivät oireile samoin kuin miehet mistä syystä naisia jää paljon ilman apua ja diagnoosia, diagnosisoidaan ihan muuta (masennus, ahdistus jne) vaikka juurisyy voikin olla neuropsykologiset poikeavuudet.

Itselläni diagnosoitiin ADD vuosi sitten, olen päälle 30v nainen. Hyvin olen elämässä pärjännyt. En juo, en polta, olen aika erakko aina ollut. Töitä on löytynyt mutta nepsynä tosi vaikeaa vaikka muuten olen terve ja menevä. Ainoa syy miksi hakeuduin tutkimuksiin oli se etten pärjännyt työelämässä, olen liian hidas, kömpelö ja vaikeus organisoida tekemisiä itsenäisesti riippuen työstä. Ylläripylläri sain diagnoosin ja se tuli ihan puiden takaa. Ajattelin aina olevani enemmän asperger koska sosiaaliset tilanteet ovat haastavia.

Tosin syytän paljon myös nykyyhteiskuntaa liiasta kilpailunhaluisuudesta ja tuloshakuisuudesta työelämässä. Tehdään liian kovaa, liian vähällä ajalla ja palkalla varsinkin suorittavissa duunari töissä, kyllä siinä vähemmästäkin menosta mieli järkkyy. Yhteiskunta on luotu tietynlaista yksilöä varten, me nepsyt jäädään jalkoihin jos ei löydetä omaa paikkaamme.

ADHD:llä ja autismin kirjolla voi olla paljon yhteisiä piirteitä. Toki jos jollain on useampi diagnoosi, voi olla vaikea sanoa, mikä johtuu mistäkin :)

Meillä on suvussa vahvasti asperger-piirteisiä miehiä kuten oma isäni ja kaksi kolmesta veljestäni. Lisäksi samassa suvussa on mielenterveysongelmia ja jokaiseen sukupolveen näyttää napsahtaneen se nakki jollekin. Melkein pahinta on kuitenkin suvussa kulkeva jääräpäisyys ja ehdottomuus ja osaan nimetä usean erittäin vaikean sukulaisen joilla on ihan samanlaisia piirteitä vaikkeivat kovin läheisesti ole aikaa keskenään viettäneet. 

Olen itse terve, mutta en halua monistaa näitä geenejä. Voisin kasvattaa lapsen ja olla äitinä ja uskoisin olevani ihan hyväkin äiti, mutta biologisten lastenhankkiminen olisi karhunpalvelus lapselle itselleen.

Ei pelota, vaikka itse olen ADHD ja mt-ongelmiakin on niin itselläni kuin suvussakin. Itse asiassa uskon, että tällä taustalla pärjäisin paremmin erityislapsen kanssa kuin tavis.

Oletko Ap itse sinut menneisyytesi ja nykyisyytesi kanssa? Moni ei ymmärrä, että tämä on juuri se juttu, joka tekee hyvän vanhemman. On tärkeää, ettet tee lasta miehesi mieliksi.

Ei. Mulla on ollut mielenterveysongelmia. Mm. masennusta ja anoreksiaa. Hyvin olen selvinnyt niistä lopulta. Nepsyongelmat eivät myöskään huoleta. Olen erityisopettaja, joten ne asiat ovat tuttuja. Tiedän sen, että arki nepsyn kanssa voi olla todella raskasta, mutta pitää vain jaksaa elää asian kanssa ja yrittää saada mahdollisimman paljon tukea. Tilastollisesti todennäköisyys nepsylapselle on pieni, jos suvussa ei kulje nepsyongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Monilla varsinkin naisilla on diagnosoimaton ADHD tai muuta diagnosoimatonta nepsy juttuja mutta naisia ei diagnosoida koska diagnoosi kriteerit sopivat enemmän poikien/miesten diagnosoimiseen, tutkimuksia on enimmäkseen tehty miehille eikä naisille. Naiset eivät oireile samoin kuin miehet mistä syystä naisia jää paljon ilman apua ja diagnoosia, diagnosisoidaan ihan muuta (masennus, ahdistus jne) vaikka juurisyy voikin olla neuropsykologiset poikeavuudet.

Itselläni diagnosoitiin ADD vuosi sitten, olen päälle 30v nainen. Hyvin olen elämässä pärjännyt. En juo, en polta, olen aika erakko aina ollut. Töitä on löytynyt mutta nepsynä tosi vaikeaa vaikka muuten olen terve ja menevä. Ainoa syy miksi hakeuduin tutkimuksiin oli se etten pärjännyt työelämässä, olen liian hidas, kömpelö ja vaikeus organisoida tekemisiä itsenäisesti riippuen työstä. Ylläripylläri sain diagnoosin ja se tuli ihan puiden takaa. Ajattelin aina olevani enemmän asperger koska sosiaaliset tilanteet ovat haastavia.

Tosin syytän paljon myös nykyyhteiskuntaa liiasta kilpailunhaluisuudesta ja tuloshakuisuudesta työelämässä. Tehdään liian kovaa, liian vähällä ajalla ja palkalla varsinkin suorittavissa duunari töissä, kyllä siinä vähemmästäkin menosta mieli järkkyy. Yhteiskunta on luotu tietynlaista yksilöä varten, me nepsyt jäädään jalkoihin jos ei löydetä omaa paikkaamme.

Jos katsoo tänä päivänä tyttöjen vs poikien koulumenestystä, niin sanoisin, että ei ne diagnoosit ainakin apua ole niille pojille antanut. Se ei kuitenkaan ole sama asia tuntea olevansa erilainen ja tietää olevansa erilainen, varsinkaan lapsena/nuorena ja  kukin reagoi siihen tietoon eri tavalla. Toiselle se voi olla pelastus, kun toiselle se on maailmanloppu.

Mitä taas tulee yleisesti tuohon diagnosointiin, niin se olisi melko varmasti aika pieni osa ihmisistä joilta ei mitään "vikaa" löytyisi, että tuskin me siitä mitenkään viisastuttaisiin, vaikka diagnosoitaisiin vaikka 95% tavalla tai toisella luonnevikaisiksi.