Ymmärrän nyt mitä kehopositiivisuus tarkoittaa
Liikettä kritisoidaan epäterveellisten elämäntapojen ja sairaalloisen ylipainon ihailusta. Mutta kyse onkin kehorauhasta. Siis siitä että ihminen saisi lihavanakin olla olemassa ja elää normaalia elämää, ilman että muut jatkuvasti osoittavat hänelle ilmiselvän asian eli että tämä on lihava ja kohtelevat siksi huonosti.
Yhteiskunnassa vallitsee käsitys että lihavan ihmisen kuuluu hävetä omaa ulkomuotoaan ja peittää se, mieluiten pysyä kokonaan poissa katseilta. Tämä on vaikea toteuttaa käytännössä, koska meistä jokaisen täytyy käydä koulussa, töissä, kaupassa, lääkärissä jne.. Ei saisi esim. aloittaa harrastusta ennenkuin on laihduttanut (mikä on entistä ristiriitaisempaa, kun kyse on laihtumista edistävästä harrastuksesta, esim. salilla käymisestä, tanssista tai uimisesta). Vasta sitten olisi lupa olla ja elää normaalia elämää rauhassa kun on normaalipainoinen. Tämä on erityisen julmaa niitä kohtaan, joille laihduttaminen ei ole mahdollista, esim. lihavuuden syy on sairaus. Koko elämä pitäisi elää jäähypenkillä, kun muut pelaa.
Mitä ajatuksia herättää?
Kommentit (66)
Minä olen havahtunut tähän vasta kun lihoin pari vuotta sitten sairauden takia. Olin koko elämäni ollut normaalipainoinen. Mutta nyt en yhtäkkiä kehtaa aloittaa harrastuksia, siis mitään harrastuksia joissa pitäisi liikkua ihmisten ilmoilla tai olla heidän kanssaan tekemisissä. Ahdistaa ajatus siitä että ohikulkevat ihmiset joutuisivat katsomaan hyllyvää vatsaani ja kokemaan inhotusta sen takia, ja minä joutuisin tuntemaan oloni epämukavaksi omassa kehossani, vaikka olisin lenkillä juuri siksi että pääsisin eroon siitä hyllyvästä vatsasta. Enkä koe ansaitsevani rakkautta/parisuhdetta/seksiä, vaikka olen löytänyt ihmisen joka on sanonut ettei välitä liikakiloistani, onhan hän itsekin lihava. Elän siis tällä hetkellä jäähypenkillä koko elämästä. Ajattelutapani heijastaa ulkopuolelta tulevia asenteita. Ehkä sisäistin ne jo silloin kun en ollut lihava.
Itse en vaan pysty ymmärtämään, että mikä siinä terveellisessä syömisessä on niin vaikeaa?
Kukaan ei pakota syömään liikaa. Miten joku päätyy yli 75 kiloiseksi?
Vierailija kirjoitti:
Itse en vaan pysty ymmärtämään, että mikä siinä terveellisessä syömisessä on niin vaikeaa?
Kukaan ei pakota syömään liikaa. Miten joku päätyy yli 75 kiloiseksi?
Ymmärtää sitten kun itse tahtomattaan lihoo. Tapahtuu yleensä viimeistään keski-iän jälkeen.
Syitä on monia, eikä se yleensä ole niin yksinkertainen kuin että joku vaan päättää syödä liikaa. Esim. jotkin mt-ongelmat aiheuttaa syömishäiriön, eivätkä nekään ilmaannu ihmisille ilman syytä vaan jotain on tapahtunut että ihminen menee rikki.
Vierailija kirjoitti:
Itse en vaan pysty ymmärtämään, että mikä siinä terveellisessä syömisessä on niin vaikeaa?
Kukaan ei pakota syömään liikaa. Miten joku päätyy yli 75 kiloiseksi?
Kaksimetriset miehet joille 75kg on lievä alipaino
Syökää vähemmän ja kehittäkää itsehillintää.
Jos lihava tilaa ruokaa ravintolassa tai ostaa kaupasta, katsotaan nenänvartta pitkin että juuri tuon takia tuo on lihava. Oli se ruoka sitten pikaruokamättöä tai ihan tavallista, sillä monen päivän ruoatkin oletetaan riittävän vain yhdelle aterialle. Jos lihava tilaa pelkän salaatin ravintolassa tai ostaa pelkkiä kasviksia kaupasta, naureskellaan että ei tule onnistumaan, kuitenkin sortuu ja syö salaa sitä mikä tämän on lihottanutkin. Aina tekee väärin.
Sama toistuu esim. siellä salilla. Jos et urheile, olet laiska läski. Mutta sekin on paha jos lihava kehtaa tulla laihduttamaan muiden silmien eteen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen havahtunut tähän vasta kun lihoin pari vuotta sitten sairauden takia. Olin koko elämäni ollut normaalipainoinen. Mutta nyt en yhtäkkiä kehtaa aloittaa harrastuksia, siis mitään harrastuksia joissa pitäisi liikkua ihmisten ilmoilla tai olla heidän kanssaan tekemisissä. Ahdistaa ajatus siitä että ohikulkevat ihmiset joutuisivat katsomaan hyllyvää vatsaani ja kokemaan inhotusta sen takia, ja minä joutuisin tuntemaan oloni epämukavaksi omassa kehossani, vaikka olisin lenkillä juuri siksi että pääsisin eroon siitä hyllyvästä vatsasta. Enkä koe ansaitsevani rakkautta/parisuhdetta/seksiä, vaikka olen löytänyt ihmisen joka on sanonut ettei välitä liikakiloistani, onhan hän itsekin lihava. Elän siis tällä hetkellä jäähypenkillä koko elämästä. Ajattelutapani heijastaa ulkopuolelta tulevia asenteita. Ehkä sisäistin ne jo silloin kun en ollut lihava.
Omaa ajattelutapaa voi muuttaa! Esimerkiksi mainitsemasi ulkoilu että pääsisi vatsasta eroon kuulostaa inhalta, mutta pelkkä tavoitteeton kävely ulkona voi olla ainakin mieltä virkistävää puuhaa.
Vierailija kirjoitti:
Läskit omivat kehopositiivisuuden. Se oli alunperin niiden joilla oli esimerkiksi synnynnäisiä epämuodostumia tai vaikka amputoitu raajoja.
Onko sinulla lähdettä tälle väitteelle? Mielenkiinnosta kysyn. Oma käsitykseni on se että kehopositiivisuus liike on laajentunut lihavuudesta muihin yhteiskunnassa syrjittyihin piirteisiin, ja yhdistynyt muihin liikkeisiin, kuten erilaisten rintojen ja rintansa syövälle menettäneiden hyväksymiseen. Jotta kenenkään ei tarvitsisi elää jäähypenkillä vain siksi ettei sovi tiettyyn muottiin sillä hetkellä elämässään, synnynnäisesti, sairauden tai tapaturman johdosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen havahtunut tähän vasta kun lihoin pari vuotta sitten sairauden takia. Olin koko elämäni ollut normaalipainoinen. Mutta nyt en yhtäkkiä kehtaa aloittaa harrastuksia, siis mitään harrastuksia joissa pitäisi liikkua ihmisten ilmoilla tai olla heidän kanssaan tekemisissä. Ahdistaa ajatus siitä että ohikulkevat ihmiset joutuisivat katsomaan hyllyvää vatsaani ja kokemaan inhotusta sen takia, ja minä joutuisin tuntemaan oloni epämukavaksi omassa kehossani, vaikka olisin lenkillä juuri siksi että pääsisin eroon siitä hyllyvästä vatsasta. Enkä koe ansaitsevani rakkautta/parisuhdetta/seksiä, vaikka olen löytänyt ihmisen joka on sanonut ettei välitä liikakiloistani, onhan hän itsekin lihava. Elän siis tällä hetkellä jäähypenkillä koko elämästä. Ajattelutapani heijastaa ulkopuolelta tulevia asenteita. Ehkä sisäistin ne jo silloin kun en ollut lihava.
Omaa ajattelutapaa voi muuttaa! Esimerkiksi mainitsemasi ulkoilu että pääsisi vatsasta eroon kuulostaa inhalta, mutta pelkkä tavoitteeton kävely ulkona voi olla ainakin mieltä virkistävää puuhaa.
Ikävä kyllä asun kaupungissa, joten tavoitteeton kävelykin tapahtuu niin että vastaan tulee paljon ihmisiä. Se ei ole hirveän virkistävää, jos se enimmäkseen ahdistaa. Yritän lievittää omaa epämukavuutta ja säästää muut inhotukselta verhoutumalla vaatteisiin, jotten näyttäisi niin selvästi läskiltä, mutta sellainen vaatetus ei ole käytännöllinen liikkumiselle ja muuttuu sietämättömäksi heti kun nousee hiki. Koti on ainoa tila jossa voin liikkua ja laihduttaa muiden katseilta täysin suojassa, mutta se ei ole hirveän tehokasta.
Kehopositiivisuuden taustalla oli alkun alkaen hyvä ja kaunis ajatus, kuten kaikilla tän tyyppisillä jutuilla yleensä on.
Se on juurikin se, että jokainen saisi olla sen kokoinen, muotoinen ja näköinen kuin on, ilman että täytyy joutua silmätikuksi, kiusatuksi, selittelijän rooliin tai muuten olemaan muille tilivelvollinen omasta ulkonäöstään.
Pieleen mentiin siinä, kun reilusti ylipainoiset ihmiset "omivat" aatteen tarkoittamaan sitä, että on täysin ok olla esim. sairaalloisen lihava. No ei ole, jos siitä on merkittävää terveydellistä haittaa itselle ja kustannuksia yhteiskunnalle. Käytännössä ne, jotka olivat ennen aina dieetillä, lihoivat alkaessaan elää kehopositiivisesti. Antoivat siis itselleen luvan lihoa ja sanoivat olevansa kehopositiivisia ja sen vuoksi kaiken arvostelun yläpuolella. Eihän se ole se tavoite.
Ja totta on edelleen, että hoikkutta arvostetaan yhä yhteiskunnassa: Peppu saa olla jättimäinen, kunhan vyötärö on kapea (Kim Kardashian). Arvostus nousee, kun nainen laihtuu (Adele). Treenaamaton nainen seksikkäässä asussa saa kauheasti arvostelua osakseen (Erika Vikman).
Kenellekään ei kuulu toisen ulkonäkö tai terveys. Moni kuikelo on päihde-tai mielenterveysongelmainen. Sekään ei muille kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Itse en vaan pysty ymmärtämään, että mikä siinä terveellisessä syömisessä on niin vaikeaa?
Kukaan ei pakota syömään liikaa. Miten joku päätyy yli 75 kiloiseksi?
Itselläni painoa on alkanut kerryttää syöpälääkitys. Ei todellakaan ole aina kysymys siitä, että syö liikaa vaan painonhallintaan vaikuttaa muutkin asiat
Vierailija kirjoitti:
Kehopositiivisuuden taustalla oli alkun alkaen hyvä ja kaunis ajatus, kuten kaikilla tän tyyppisillä jutuilla yleensä on.
Se on juurikin se, että jokainen saisi olla sen kokoinen, muotoinen ja näköinen kuin on, ilman että täytyy joutua silmätikuksi, kiusatuksi, selittelijän rooliin tai muuten olemaan muille tilivelvollinen omasta ulkonäöstään.
Pieleen mentiin siinä, kun reilusti ylipainoiset ihmiset "omivat" aatteen tarkoittamaan sitä, että on täysin ok olla esim. sairaalloisen lihava. No ei ole, jos siitä on merkittävää terveydellistä haittaa itselle ja kustannuksia yhteiskunnalle. Käytännössä ne, jotka olivat ennen aina dieetillä, lihoivat alkaessaan elää kehopositiivisesti. Antoivat siis itselleen luvan lihoa ja sanoivat olevansa kehopositiivisia ja sen vuoksi kaiken arvostelun yläpuolella. Eihän se ole se tavoite.
Ja totta on edelleen, että hoikkutta arvostetaan yhä yhteiskunnassa: Peppu saa olla jättimäinen, kunhan vyötärö on kapea (Kim Kardashian). Arvostus nousee, kun nainen laihtuu (Adele). Treenaamaton nainen seksikkäässä asussa saa kauheasti arvostelua osakseen (Erika Vikman).
Entäs jos niiden, jotka ennen olivat aina dieetillä, elämänlaatu parani sillä että tulivat sopuun lihavuutensa kanssa ja syövät nyt jos siltä tuntuu, kun ennen olisivat kärvistelleet nälissään, ja silti ottaneet haukkuja vastaan? Plus miinus nolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en vaan pysty ymmärtämään, että mikä siinä terveellisessä syömisessä on niin vaikeaa?
Kukaan ei pakota syömään liikaa. Miten joku päätyy yli 75 kiloiseksi?
Kaksimetriset miehet joille 75kg on lievä alipaino
Kaksimetriselle miehelle 75 kg merkitsisi vakavaa alipainoa, ihannepainon ollessa n. 100 kg!
Ihannepainon vanha kaavahan on "pituus sentteinä miinus sata."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen havahtunut tähän vasta kun lihoin pari vuotta sitten sairauden takia. Olin koko elämäni ollut normaalipainoinen. Mutta nyt en yhtäkkiä kehtaa aloittaa harrastuksia, siis mitään harrastuksia joissa pitäisi liikkua ihmisten ilmoilla tai olla heidän kanssaan tekemisissä. Ahdistaa ajatus siitä että ohikulkevat ihmiset joutuisivat katsomaan hyllyvää vatsaani ja kokemaan inhotusta sen takia, ja minä joutuisin tuntemaan oloni epämukavaksi omassa kehossani, vaikka olisin lenkillä juuri siksi että pääsisin eroon siitä hyllyvästä vatsasta. Enkä koe ansaitsevani rakkautta/parisuhdetta/seksiä, vaikka olen löytänyt ihmisen joka on sanonut ettei välitä liikakiloistani, onhan hän itsekin lihava. Elän siis tällä hetkellä jäähypenkillä koko elämästä. Ajattelutapani heijastaa ulkopuolelta tulevia asenteita. Ehkä sisäistin ne jo silloin kun en ollut lihava.
Omaa ajattelutapaa voi muuttaa! Esimerkiksi mainitsemasi ulkoilu että pääsisi vatsasta eroon kuulostaa inhalta, mutta pelkkä tavoitteeton kävely ulkona voi olla ainakin mieltä virkistävää puuhaa.
Ikävä kyllä asun kaupungissa, joten tavoitteeton kävelykin tapahtuu niin että vastaan tulee paljon ihmisiä. Se ei ole hirveän virkistävää, jos se enimmäkseen ahdistaa. Yritän lievittää omaa epämukavuutta ja säästää muut inhotukselta verhoutumalla vaatteisiin, jotten näyttäisi niin selvästi läskiltä, mutta sellainen vaatetus ei ole käytännöllinen liikkumiselle ja muuttuu sietämättömäksi heti kun nousee hiki. Koti on ainoa tila jossa voin liikkua ja laihduttaa muiden katseilta täysin suojassa, mutta se ei ole hirveän tehokasta.
Oho. Jos sulla on nyt tuollainen kokemus, niin miten suhtauduit lihaviin ihmisiin silloin ennen kuin lihoit?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kuulu toisen ulkonäkö tai terveys. Moni kuikelo on päihde-tai mielenterveysongelmainen. Sekään ei muille kuulu.
Kyllä kuuluu, koska silloin kun sairastut sinun hoitosi maksetaan veroista jotka minä olen maksanut
Ja kuitenkin suurinosa syö lihaa, ja ylipäätään sairastuu joskus elämässään, ja kaikki me maksamme veroja. Merkillistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kuulu toisen ulkonäkö tai terveys. Moni kuikelo on päihde-tai mielenterveysongelmainen. Sekään ei muille kuulu.
Kyllä kuuluu, koska silloin kun sairastut sinun hoitosi maksetaan veroista jotka minä olen maksanut
Ja kuitenkin suurinosa syö lihaa, ja ylipäätään sairastuu joskus elämässään, ja kaikki me maksamme veroja. Merkillistä.
Suurinosa syö lihaa? Niinhän ihmiskunta on tehnyt jo aika pitkään, ainakin luolamaalauksista lähtien, eli mitä siittä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen havahtunut tähän vasta kun lihoin pari vuotta sitten sairauden takia. Olin koko elämäni ollut normaalipainoinen. Mutta nyt en yhtäkkiä kehtaa aloittaa harrastuksia, siis mitään harrastuksia joissa pitäisi liikkua ihmisten ilmoilla tai olla heidän kanssaan tekemisissä. Ahdistaa ajatus siitä että ohikulkevat ihmiset joutuisivat katsomaan hyllyvää vatsaani ja kokemaan inhotusta sen takia, ja minä joutuisin tuntemaan oloni epämukavaksi omassa kehossani, vaikka olisin lenkillä juuri siksi että pääsisin eroon siitä hyllyvästä vatsasta. Enkä koe ansaitsevani rakkautta/parisuhdetta/seksiä, vaikka olen löytänyt ihmisen joka on sanonut ettei välitä liikakiloistani, onhan hän itsekin lihava. Elän siis tällä hetkellä jäähypenkillä koko elämästä. Ajattelutapani heijastaa ulkopuolelta tulevia asenteita. Ehkä sisäistin ne jo silloin kun en ollut lihava.
Omaa ajattelutapaa voi muuttaa! Esimerkiksi mainitsemasi ulkoilu että pääsisi vatsasta eroon kuulostaa inhalta, mutta pelkkä tavoitteeton kävely ulkona voi olla ainakin mieltä virkistävää puuhaa.
Ikävä kyllä asun kaupungissa, joten tavoitteeton kävelykin tapahtuu niin että vastaan tulee paljon ihmisiä. Se ei ole hirveän virkistävää, jos se enimmäkseen ahdistaa. Yritän lievittää omaa epämukavuutta ja säästää muut inhotukselta verhoutumalla vaatteisiin, jotten näyttäisi niin selvästi läskiltä, mutta sellainen vaatetus ei ole käytännöllinen liikkumiselle ja muuttuu sietämättömäksi heti kun nousee hiki. Koti on ainoa tila jossa voin liikkua ja laihduttaa muiden katseilta täysin suojassa, mutta se ei ole hirveän tehokasta.
Oho. Jos sulla on nyt tuollainen kokemus, niin miten suhtauduit lihaviin ihmisiin silloin ennen kuin lihoit?
Olen kävellyt koko elämäni katse maassa kiinnittämättä muihin huomiota. Koulukiusaamistaustan takia (eikä se johtunut painosta, vaikka läskiperseeksikin minua haukkuivat normaalista painostani huolimatta). Mutta myönnän että joskus mieleeni on tullut ilkeitä ajatuksia nähdessäni lihavan ihmisen vaikkapa telkkarissa, sana sanaan samoja mantroja mitä läskivihaa levittävät yleensäkin paasaa. Ja sopivassa seurassa olen sanonut niitä jopa ääneen. Mutta en koskaan suoraan lihaville ihmisille. Joten en varmaan ollut hirveän omistautunut läskivihalle.
Nyt heijastan yhteiskunnan asenteita itseeni, sillä kyllä minä tiedän miten rumasti lihavista puhutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kuulu toisen ulkonäkö tai terveys. Moni kuikelo on päihde-tai mielenterveysongelmainen. Sekään ei muille kuulu.
Kyllä kuuluu, koska silloin kun sairastut sinun hoitosi maksetaan veroista jotka minä olen maksanut
Ja kuitenkin suurinosa syö lihaa, ja ylipäätään sairastuu joskus elämässään, ja kaikki me maksamme veroja. Merkillistä.
Suurinosa syö lihaa? Niinhän ihmiskunta on tehnyt jo aika pitkään, ainakin luolamaalauksista lähtien, eli mitä siittä?
Ei saa tehdä mitään epäterveellistä ettei sairastu ja aiheuta kuluja yhteiskunnalle. Piste.
Niin. Eihän laihtuminen koskaan tapahdu niin että muut ihmiset haukkuu ja tämä henkilö sitten katoaa koko maailmalta omaan kotiinsa piiloon, kunnes astuu sieltä ulos laihtuneena ja sitten elämä hymyilee.