Te jotka olette parantuneet masennuksesta, mitkä seikat myötävaikuttivat parantumiseen?

Psykoosi ja uusi hyvä parisuhde. Psykoosi oli niin rankka juttu, että yks vakava masennus ei enää tuntunut missään. Masennus oikeastaan loppui psykoosista paranemiseen. Parisuhde on sitten tietysti vaikuttanut positiivisesti muuten.

Jätin lääkkeet, aloitin säännölliset kävelylenkit, retket luontoon. Nyt olen lisännyt kuntosalikäynnit elämääni ja on valoa kun manifestin kiitollisuutta siitä mitä minulla on

Lääkärien ja vakuutusyhtiöiden mielestähän masennuksesta ei voi ikinä parantua, vaan se on loppuelämän sairaus. Se saattaa kyllä olla hetkellisesti pois tai niin lievä että sitä ei huomaa, mutta palaa ilmeisesti aina takaisin. 

Löysin ihanan miehen. Paras asia mitä minulle on koskaan tapahtunut. Sen myötä kaikki alkoi sujumaan paremmin, löysin uuden harrastuksen, menin takaisin opiskelemaan, sain paremman työn, muutettiin hyvälle asuinalueelle, saatiin yhdessä uusi kaveripiiri jne.

Vierailija kirjoitti:

Lääkärien ja vakuutusyhtiöiden mielestähän masennuksesta ei voi ikinä parantua, vaan se on loppuelämän sairaus. Se saattaa kyllä olla hetkellisesti pois tai niin lievä että sitä ei huomaa, mutta palaa ilmeisesti aina takaisin. 

Jollain ne lääkkeet on kaupattava ihmisille. Ne on saatava vakuuttuneiksi siitä että täysi toipuminen ei ole mahdollista.

Paikkakunnan vaihto,rajojen asettaminen  ja rakastuminen.

Hyvä puoliso joka tuki monella tavalla, se on ollut minulle suurin apu. Taloudellista stressiä ei ollut hänen vaikeina aikoina niin paljon, sai sitten keskittyä makaamaan sohvalla, kun ei jaksanut töitä.

Ja sitten aika auttoi, kun lopulta menin töihin ja pärjäilin. Sit pärjäsin jo vähän paremmin, tein osa-aikatyötä. Joskus vuosien jälkeen huomasin, että entistä vähemmän esitin oikeaa ihmistä/näyttelin että osaan elää, ja ihan oikeasti elin. Oikeasti kävin töissä ja osasin tehdä työni, enkä enää vain feikannut että olen oikea ihminen. Sain siitä aika paljon lisää itseluottamusta, kun yritin asioita ja onnistuin vähitellen. Välillä oli vaikeampaa ja olen pitänyt pari hermolomaa vuosien varrella. En ole koskaan tehnyt kuin osa-aikatyötä, sekin on varmaan auttanut, ettei ole tarvinnut liikaa vaatia ja venyttää, väsyn edelleen tosi helposti kaikesta.

Lääkityskin varmasti oli hyvä tuki siinä työelämään siirtymisessä. Tasoitti tunnetiloja ja auttoi jaksamaan niitä alkuvuosia. Lopetin lääkkeet 7 vuoden jälkeen ja sitten olen pärjännyt omillani tosi hyvin.

Psykoterapia auttoi, nyt olen harkinnut lyhyempää terapiajaksoa, jotain 10 kerran pakettia jonka itse maksaisin. Voisin vähän vaan jutella ja peilata tilannettani.

Jossain vaiheessa päätin katsoa ihmisiä enemmän silmiin, kiittää, hymyillä, olla kohteliaampi ja yrittää olla positiivisempi vaikutus maailmaan. Siitä on seurannut myös hyvää, koska ihmiset voi myös antaa energiaa. Se että auttaa jotain tai on edes vähän mukava, voi auttaa minuakin. Ennen sitä päätöstä olin pitkiä aikoja sisällä, en välttämättä poistunut pariin kuukauteen ulos ja en jutellut kellekään jos ei ole pakko tai jos ei ole tuttu.

Joo puoliso on tärkein. Ja sitten varmaan työni, se on kasvattanut minua paljon ja antanut ihan uudella tavalla kokemuksen omista kyvyistä.

Vierailija kirjoitti:

Löysin ihanan miehen. Paras asia mitä minulle on koskaan tapahtunut. Sen myötä kaikki alkoi sujumaan paremmin, löysin uuden harrastuksen, menin takaisin opiskelemaan, sain paremman työn, muutettiin hyvälle asuinalueelle, saatiin yhdessä uusi kaveripiiri jne.

Miten löysit uuden miehen masennuksen keskellä?

Kognitiivinen psykoterapia ja osaava terapeutti. Kiitos K. H.!

Se että en näe inhottavia naisia yhtä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Pääsin pois hirveästä työpaikasta. Jäin ihan työttömäksi silloin ja vuoden verran vielä olin aika rankastikin masentunut. Krapulassa tuli jopa itsetuhoisia ajatuksia. Pidin sitten taukoa juomisesta kolmisen kuukautta, vaikka en edes juonut kovin paljon tai usein sitä ennen. Tauon jälkeen ei ole tullut sellaista darraa silti kertaakaan.

Luin self-help-kirjallisuutta, kunnes jokin niistä kirjoista esitteli ajatuksen siitä, että jatkuva vatvominen ei auta ja sen myötä vihdoin itsellekin aukesi se, että mitä tarkoitetaan ajatusten suuntaamisella itsestä ulospäin. En muista mikä kirja se oli.

Sittemmin luinkin lähinnä fiktiota ja filosofiaa, jotka ovat parantaneet elämänlaatua hirveästi.

Viimeisimpänä sitten ihmissuhteet ja liikunta. Olen aina ollut melko liikunnallinen, mutta masennusvuosina en ikinä jaksanut pitää yllä liikkumista. Kun energiaa ja aikaa oli tarpeeksi, löysin itselleni sopivan lajin taas.

Ystävien kanssa olen tekemisissä aikalailla päivittäin, siis viestitellen. Yleensä myös viikoittain kasvotustenkin.

Työpaikan löysin vasta kun "parannuin". Sitä ennen en jaksanut (edellisessä työssä sinnittelin masentuneena).

Ajatusten suuntaamisen ulospäin tunnistan minäkin tärkeäksi. Luonnostani vaivun koko ajan omaan napaani. Käyn myös tärkeitä keskusteluja yksin pään sisässä. Mietin miten voisin soittaa kaverille ja jutella. Mietin miten kertoisin jotain äidilleni. Mietin millaisia tulevaisuudennäkymiä voisi olla puolison kanssa. Mietin ja vatvon YKSIN näitä aina vaan ja vuodesta toiseen. Vaatii edelleen ponnistelua oikeasti toteuttaa näistä mitään, että oikeasti sitten soittaisi kaverille, eikä vain kävisi päässä keskusteluja. Tai ihan puolison kanssa ÄÄNEEN kävisi läpi toiveita ja pelkoja yms. 

Onneksi on joo työ, jossa on pakko keskittyä ihan muuhun kuin minä-minä-minä ja mun maailma. Se tekee hyvää ja antaa energiaa. 

Kiva kun kirjoitit tuon, nyt muistan hetken taas vähän aktiivisemmin keskeyttää ne itseensä vajoamiset ja voivottelut.

Löysin seksuaalisen identiteetin.

Tajusin, että olen polyamorinen.

Vaikka olenkin hetero mies, tajusin, että rakastan useampaa naista, vielä siten, etten syrji heistä ketään. Mutta voin jakaa heille, vain hereilläolo tuntieni suhteessa sekä tunteita että aikaa.

Tämän lisäksi tuli terveet elämäntavat, eli alkoholi jäi ihan minimiin. Ruokavalio vaihtui kasvispainotteiseksi (monipuolistui) eli annoksista n. 75%;a on kasviksia, loput lihaa / kalaa. Sokerin ja makeapitoisen kärsin minimiin.

Liikuntaa on kolme kertaa viikossa, mutta ei ylisuorittamista, vaan sopiva, pieni hiki.

Ruutuaikaa on alle 1 tunti päivässä.

Tyttöystävien kanssa touhuan, eli heidän kanssa kuntoilen, vaikkakin seksi vie iltaisin voimat.

Kun ajan jakaa kolmen kanssa, niin jos 2 kertaa harrastaa viikossa kunkin kanssa, ei jää kuin 1 päivä vapaata.

Täytyy sanoa, että palkitsevaa, mutta haastavaa.

Voin sanoa, että miehenä vaatii tosi paljon, enkä voi suositella kaikille.

Antoisaa on, mutta kyllä täytyy osata vetää rajat naisillekkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Löysin ihanan miehen. Paras asia mitä minulle on koskaan tapahtunut. Sen myötä kaikki alkoi sujumaan paremmin, löysin uuden harrastuksen, menin takaisin opiskelemaan, sain paremman työn, muutettiin hyvälle asuinalueelle, saatiin yhdessä uusi kaveripiiri jne.

Miten löysit uuden miehen masennuksen keskellä?

Seuranhakupalstalta. Ei masennus ole este.

t. eri mutta sama

Se, että annoin lopulta itselleni luvan olla masentunut. Annoin luvan olla parantumatta, luvan olla onneton, jos en onnellinen ole. Annoin luvan olla apaattinen, väsynyt ja uupunut jne. Kun en enää haukkunut itseäni sisäisesti masennuksesta, niin terapian ja sen kautta omien ajatuskuvioiden muuttamisella avulla paranin. Eli niin kauan kuin yritin olla ja tehdä kuin en olisi ollut masentunut, toisin sanoen ottaa itseään niskasta kiinni, masennus piti otteessaan ja paheni. Ei ollut voimia laittaa niitä yhtään ajattelun muuttamiseen. Kun annoin itseni sitten sairastaa, niin jaksoin yrittää sitä terapiaakin, koska päätin, ettei minun tarvitse onnistua.

Psilosybiini.

Parannuittepa te helposti masennuksesta... 😕

Vierailija kirjoitti:

Se, että annoin lopulta itselleni luvan olla masentunut. Annoin luvan olla parantumatta, luvan olla onneton, jos en onnellinen ole. Annoin luvan olla apaattinen, väsynyt ja uupunut jne. Kun en enää haukkunut itseäni sisäisesti masennuksesta, niin terapian ja sen kautta omien ajatuskuvioiden muuttamisella avulla paranin. Eli niin kauan kuin yritin olla ja tehdä kuin en olisi ollut masentunut, toisin sanoen ottaa itseään niskasta kiinni, masennus piti otteessaan ja paheni. Ei ollut voimia laittaa niitä yhtään ajattelun muuttamiseen. Kun annoin itseni sitten sairastaa, niin jaksoin yrittää sitä terapiaakin, koska päätin, ettei minun tarvitse onnistua.

Tuon ensimmäisen lauseen allekirjoitan. Sitten hyväksyin sen, että paraneminen ei tapahdu nopeasti. Mutten antanut itselleni lupaa olla parantumatta. Tahdoin silloin ja tahdon nyt, taas masennuksen iskettyä uudestaan parantua.

Onhan tää veemäinen kaveri, tulee vaikkei sitä kaipaa, eikä poistu pyydettäessä.

Vierailija kirjoitti:

Löysin seksuaalisen identiteetin.

Tajusin, että olen polyamorinen.

Vaikka olenkin hetero mies, tajusin, että rakastan useampaa naista, vielä siten, etten syrji heistä ketään. Mutta voin jakaa heille, vain hereilläolo tuntieni suhteessa sekä tunteita että aikaa.

Tämän lisäksi tuli terveet elämäntavat, eli alkoholi jäi ihan minimiin. Ruokavalio vaihtui kasvispainotteiseksi (monipuolistui) eli annoksista n. 75%;a on kasviksia, loput lihaa / kalaa. Sokerin ja makeapitoisen kärsin minimiin.

Liikuntaa on kolme kertaa viikossa, mutta ei ylisuorittamista, vaan sopiva, pieni hiki.

Ruutuaikaa on alle 1 tunti päivässä.

Tyttöystävien kanssa touhuan, eli heidän kanssa kuntoilen, vaikkakin seksi vie iltaisin voimat.

Kun ajan jakaa kolmen kanssa, niin jos 2 kertaa harrastaa viikossa kunkin kanssa, ei jää kuin 1 päivä vapaata.

Täytyy sanoa, että palkitsevaa, mutta haastavaa.

Voin sanoa, että miehenä vaatii tosi paljon, enkä voi suositella kaikille.

Antoisaa on, mutta kyllä täytyy osata vetää rajat naisillekkin.

Tolla tavalla parantaisi jokaisen miehen masennuksesta. Et suinkaan ole trolli... xD

Otin hormonikierukan pois ja lievä masennus katosi. Liikunta auttoi viimeiset pari vuotta pitämään pään kasassa, ihan vaan kävelylenkit oli paras oivallus. Nukun paremmin ulkoilun jälkeen ja hyvin nukkuneena mieli on valoisampi. Nyt tosiaan tuntuu että vuosien synkkyys on ohi, onneksi en aloittanut lääkitystä lääkkeestä johtuvaan sivuoireeseen!

No varmaan oma halu  parantumiseen, motivaatio, oli tärkeä osatekijä. Mulle tuli vahva haave omasta perheestä, lapsista. Aloin tavoittelemaan tätä unelmaa, koin oleelliseksi että saan itseni kuntoon eikä olisi aina paha olo, koin ettei unelma voi toteutua muuten. Se unelma auttoi niinä pahimpina hetkinä eteenpäin, kun tuntu ettei kykene edes kotoa lähtemään eikä elämä tuntunut elämisen arvoiselle. Jostain se energia vain tuli silti siihen haaveen tavoitteluun vaikka välillä olo otti takapakkia.

Sekin auttoi että muutin toiselle paikkakunnalle, itselle mielekkäämpään paikkaan luonnon lähelle. Luonto alkaa melkein omalta ovelta, joten on mielekästä lähteä ulos ja liikkumaan, josta saan iloa ja rentoudun. Samalla jäi vanha kaveripiiri vähän vähemmälle tapaamiselle, mikä pitkällä juoksulla on ollut hyväksi selvästi, vaikka edelleen yhteyttä pidetään. Ehkä siinä tuli jotenkin enemmän tila "uudelle minälle".

Aloin vaatimaan itseltäni säännöllisiä rutiineja, siinä missa nuorena tuli lintsattua tunneilta ja jätettyä työharkkoja kesken ahdistuksen ja masennuksen takia. Aloin nukkumaan tarkemmalla rutiinilla, liikkumaan säännöllisesti ja hankin opinnot sekä työn alalta joka oli vihdoin minulle sopiva ja mielekäs. Aiemmissa töissä oli aina ahdistanut olla ja jopa itkettänyt töihin mennessä, kokemus oli etten vain sovellu työelämään lainkaan enkä sovi mihinkään.

Uudella alalla huomasin että työelämäkin voi olla aivan mielekästä ja jopa kivaa, aloin nauttia kun elämä alkoi olla "perustylsää" työssäkäyvän elämää - aamulla töihin, töistä kaupan kautta kotiin, hetki vapaa-aikaa illalla ja sitten unta palloon seuraavaa työpäivää varten. Siinä kohdin varmaan tajusinkin että masennus on lopullisesti takana. Koin suurta iloa että olin vihdoin saavuttanut tavallisen työssäkäyvän elämän. 

Avainsana siis puolipakottavat rutiinit ja mielekäs työ. Pidän nykyään rutiineja lomillakin, olo on hyvä kun saa jotain aikaan lomapäivänä - on se sitten museoreissu tai parin tunnin pyörälenkki. 

Varmasti sekin osaltaan vähän auttoi kun teininä kävin terapiassa, mutta sitä tein lähinnä vanhempien mieliksi enkä silloin kokenus siitä erikoisempaa hyötyä, sen myötä lähinnä masennukseni näkyvä oireilu päättyi mutta oli vielä olo huono ja yhä opinnot takkusi jne. Vasta terapian päätyttyä aloin varsinaisesti työstämään asiaa ja tavottelemaan elämässäni haluamiani asioita ja olo alkoi muuttua, elämä alkoi näyttää valoisalta. Mutta varmasti terapia silti jätti käteen jotain terveempiä ajatusmalleja etenkin itsetuntoon liittyen, joita työstää eteenpäin.

Kai tämä oli pitkä vastaus tuohon mitä joku aiemmin sanoi että "ohjelmoi aivot uudelleen". Se kuvaa hyvin mielestäni tätä mitä itselläni tapahtui, hitaasti.