Lue keskustelun säännöt.
Nuori leski, onko sinulla ollut tällaista?
05.01.2023 |
Menetin puolisoni vähän aikaa sitten. Suru ei ole hellittänyt eikä elämänhalua ole. Nyt ihan viime päivinä minulle on tullut uusi tunne. Meillä oli puolison kanssa jo monena vuotena tapana käydä tietty lomamatka kahdestaan. Nyt mulla on sama tunne kuin tuolle lomalle lähtiessä, vaikka ajankohta ei täsmää enkä oikeasti enää voisi lähteä tuolle reissulle, sillä se satuttaisi liikaa. Mietin tätä oloa, yrittääkö jokin minussa lohduttaa muistuttamalla onnellisista hetkistä vai aavistelenko, että toiveisiini vastataan ja puolisoni hakee minut pian yhteiselle lopulliselle matkalle.
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Ööö... eikös sureminen ole vaihtoehto..? Laadukkaammissa TV-sarjoissakin saatetaan surra ainakin kahden jakson ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuoret Lesket ry. järjestää vertaistukitapaamisia eri paikkakunnilla. Kannattaa katsoa, löytyisikö sinulle niistä sopiva.
Ja pyydä apua uudestaan, ja uudestaan niin kauan että tulet kuulluksi. Jos et saa apua lähipiiriltä, kysy aikuissosiaalityöstä. Tiedän, että se on vaikeaa kun olet heikoimmillasi, mutta se kannattaa silti.
Tutustun noihin vertaistukijuttuihin kunhan saan kiireisimmät työt tehtyä.
Olen ehkä tyhmän ylpeä, mutta en halua anella apua. Olen pyytänyt enkä sitä saanut, joten pusken itsekseni velvollisuuksien läpi. Ja jos sitä tehdessäni sairastun niin noh sittenpähän saan pakostakin levättyä.
Jotkut odottavat, että suru menisi pois muutamassa kuukaudessa. Vuodesta neljään on vielä tutkitusti "normaali" suruaika.
Vierailija kirjoitti:
Aivan totta, minäpä käännän ajatukseni pois päältä. En mieti mitään enkä varsinkaan yritä virittää mitään keskustelua samassa tilanteessa olevien kanssa. Se(kin) on aivan turhaa.
Ei ehkä kannata alkaa vittuilemaan, kun itse olet pyytämässä kokemuksia ja neuvoja.
Minulla oli ihan samaa tyhmän ylpeyttä. Läheiset eivät oikein osanneet oman surunsa kanssa tarjota apua enkä minä osannut sitä ottaa vastaan. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että itseäni siinä vaan vahingoitin. Ihan riittävästi on kestämistä ilmankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaimo kuoli 1 1/2 v sitten, alku oli aivan kamalaa ja mustaa, mistään ei saanut elämän makua. Kaikki oli vain mustaa kuin kävelisi pimeätä märkää ojan pohjaa ja ruoka oli lähinnä jotain lämmintä. Lisäksi kaikki pakollinen paperit ym. eikä ajatukset pysyneet yhtään kasassa. Sitä ihan mustaa kesti n. 1/2v.
Nyt osaan jo katsoa auringonpaistetta ja odotan oikeata kevättä. Vaikka illat ja joskus päivät ovat tosi hiljaisia, eikä tv:ssä tule kuin keksittyjä höpö, höpö tarinoita.
Yksittäiset pienet tapahtumat alkavat jo taas antamaan väriä ja valoa elämään, vaikka ei se suru ja tuska vielä ole kadonnut.
Elämä sattuu, mutta kuljettaa kuitenkin...
Kiitos, kun kirjoitit. Nuo tv:n (ja tän vauva-palstan) höpö, höpö tarinat on niin tuttuja juttuja. Onneksi on ihan hyvä säästää sähköä ja pitää tyhmä toosa kiinni. Ei jaksa yhtään "koskettavaa tarinaa" ja muka nyyhkyjuttuja. Niitä on nyt ihan omasta takaa tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan totta, minäpä käännän ajatukseni pois päältä. En mieti mitään enkä varsinkaan yritä virittää mitään keskustelua samassa tilanteessa olevien kanssa. Se(kin) on aivan turhaa.
Ei ehkä kannata alkaa vittuilemaan, kun itse olet pyytämässä kokemuksia ja neuvoja.
Mutta surevalle on ihan ok vittuilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko toi sun sisäinen tunne, että haluat tehdä muutakin kuin surra? Odotus hyvästä elämästä ilman miestäsi? Anna mennä, kyllä sä saat jatkaa elämääsi!
Tuliko kuolema täytenä yllätyksenä (onnettomuus) vai oliko se odotettavissa (sairaus)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan totta, minäpä käännän ajatukseni pois päältä. En mieti mitään enkä varsinkaan yritä virittää mitään keskustelua samassa tilanteessa olevien kanssa. Se(kin) on aivan turhaa.
Ei ehkä kannata alkaa vittuilemaan, kun itse olet pyytämässä kokemuksia ja neuvoja.
Mutta surevalle on ihan ok vittuilla?
En minä ole vittuillut hänelle.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko toi sun sisäinen tunne, että haluat tehdä muutakin kuin surra? Odotus hyvästä elämästä ilman miestäsi? Anna mennä, kyllä sä saat jatkaa elämääsi!
Tietenkään en haluaisi joutua suremaan, mutta tällä hetkellä en pysty tuntemaan mitään mielihyvää. Kaikki hyvä linkittyy puolisooni, joten kaikki, mistä voisi tulla hyvä olo tekeekin surulliseksi. Vielä en pysty "jatkamaan elämääni".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Sori vaan, mutta en pysty päättämään, että nyt nautin ja olen iloinen. Ehkä sinä pystyt nauttimaan asioista, vaikka pahin painajaisesi toteutuu, mutta minä en.
En ole ap, mutta minua ärsyttää tuo, kun ulkopuoliset tulevat neuvomaan surevaa, että "elä täysillä" ja "ota vain itseäsi niskasta kiinni ja jatka elämää" ja "puolisosi haluaisi sinun nauttivan elämästä". En aio ruveta teeskentelemään iloa kun maailmani on romahtanut.
Nimenomaan. Surussa on monenlaisia vaiheita ja kyllä se ajan myötä helpottaa, mutta tuskin poistuu kokonaan koskaan. Omasta leskeytymisestä kohta 7 v. ja koen päässeeni surusta ns. yli, mutta ei minusta silti koskaan tule samanlaista ihmistä kuin mitä olin rnnen leskeytymistä. Nämä vuodet ovat olleet aikamoista identiteetin hakemista. Koko elämä ja tulevaisuus menee leskeytymisen myötä uusiksi.
N43
Mä oon ainakin muuttunut jo näiden kuukausien aikana. Musta on tullut kyyninen ja olen pettynyt kaikkiin ja kaikkeen. Toisaalta olen oppinut, että osaan ja pystyn tekemään kaiken tarvittavan. Pärjään yksinkin. Ainut kysymysmerkki on, riittääkö voimat kaikkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon ainakin muuttunut jo näiden kuukausien aikana. Musta on tullut kyyninen ja olen pettynyt kaikkiin ja kaikkeen. Toisaalta olen oppinut, että osaan ja pystyn tekemään kaiken tarvittavan. Pärjään yksinkin. Ainut kysymysmerkki on, riittääkö voimat kaikkeen.
Mulla oli myös paljon tuollaisia tuntemuksia. Nyt helpottanut, mutta olen kyllä edelleen kyynisempi kuin ennen.
Tähän on vaikuttanut varmaan paljon se, kuinka yksin jäin leskeytymisen jälkeen. Totaali-yh:na lähes vailla turvaverkkoja oli (ja on) ihan tarpeeksi raskasta.
t. nro 33
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Sori vaan, mutta en pysty päättämään, että nyt nautin ja olen iloinen. Ehkä sinä pystyt nauttimaan asioista, vaikka pahin painajaisesi toteutuu, mutta minä en.
Pikkuhiljaa. Ei sitä voi päättää että nyt en enää ole tuskainen. Eikä se suru lopu koskaan, mutta ajankuluessa se muuttaa muotoa. Pahin tuska menettää pikkuhiljaa terävyyttään. Tilalle tulee siedettävä kipu, mikä muuttuu vähitellen sellaiseksi haikeaksi suruksi. Ei ole enää niin repivän tuntuista, sellaista että happi loppuu just nyt tuskaa, vaan surua siitä, mitä on menettänyt.
Ihmiset on erilaisia. Joitakin auttaa että pakottaa itsensä liikkeelle. Ei tarkoita että "antaa luvan nauttia asioista", ei se niin mene monellakaan, vaan paremminkin että pakottaa itsensä pikku kävelylenkille ja seuraavan päivänä myös. Ja sitten seuraavalla viikolla vähän pidemmälle jne. Tekee siitä rutiinin. Tekeminen on se ydinjuttu. Että tekee jotakin, keskittyy siihen kokonaan niin ei tarvitse ajatella sitä pahinta. Sitten kun on aikaa hieman kulunut, niin pystyy ajattelemaan asiaa ilman että tuntuu että itsekin haluaisi kuolla. Joku sanoi minulle kerran että työnteko on paras lääke suruun. Ja sehän on se perisuomalainen tapa ollut. Se vaan, että jossain vaiheessa ne asiat on pakko käsitellä. Eikä kaikille sovi tuo pahimman tuskan tukahduttaminen, jotkut kykenee/haluaa käydä sen tuoreeltaan läpi.
Sitten jotain lohduttaa siinä tuskassa ajatus siitä, että se edesmennyt ihminen jotenkin rajan takaa ottaa yhteyttä/tulee hakemaan/pitää huolta. Siinäkään ei ole mitään pahaa, ihmisaivot ovat kehittyneet suojaamaan mieltä, joten jos ihmistä kohtaa niin suuri suru, että mieli ei tunnu selviävän, voivat aivot kehittävää monenlaisia näkyjä ja tuntemuksia, jottei ihminen täysin romahtaisi. Asia, mitä haluaisin ap:n miettivän tuossa "hakemaan mukaan lopulliselle matkalle" -ajatuksessa on, että todellako puolisosi haluaisi sinunkin kuolevan? Vai rakastiko hän sinua pyyteettömästi, jolloin kyllä voisi ajatella hänen halunneen sinulle kaikkea hyvää. Että eläisit hyvän elämän.
Haluan vielä sanoa ap:lle että otan osaa.
T. Ohis
Kiitos osanotoista. Mä olen liikkeessä, ei mulla edes ole ollut mahdollisuutta pysähtyä. Mulla on velvollisuuksia, jotka on pakko hoitaa joka päivä. Tää stressi on valtava, vaikka kaikki tää on tuttua. Mutta tää suru ja ikävä lisäksi... Ja läheiset, jotka pitävät itsensä kiireisenä, eivätkä halua nähdä mun tilannetta. Kaikki vaan näkee sen, minkä haluaa nähdä.
Ei puolisoni haluaisi minunkin kuolevan, mutta minä en halua tällaista elämää. Liikaa pahaa maailmassa ja jos joku on hetken onnellinen, sitten tulee kuolema.
Tämä ketju (ja ap) jäi vaivaamaan mieltä eilen, niin hain tämän ketjun jos ap sattuisi vielä lukemaan tätä.
Kun ap puhut että koet kaiken turhana, niin oletko ajatellut että turhana kenen kannalta? Ymmärrän että kaikki tuntuu pahalta, vaikealta ja turhaltakin, mutta tosiasiassa kukaan meistä ei voi tietää, mikä vaikutus meillä on ympäröiviin ihmisiin, niihin tuntemattomiinkin. Me kaikki muodostamme suhteessa muihin ihmisiin verkoston, jossa itsestä aivan mitättömältä tai pieneltä tuntuvalla eleellä, sanomisella tai teolla voi olla suuri vaikutus jonkun toisen elämään. Et voi ap tietää, mikä vaikutus sinulla on tai tulee olemaan jollekin joskus.
Ajattelet ehkä ettei se, että teoillasi saattaa olla vaikutusta toisten elämään, riitä siihen että haluat elää, mutta ajattele vähän tarkemmin. Esim se, että satut olemaan kohtelias vaikkapa kaupassa asioidessasi, saattaa pelastaa myyjän päivän. Ja myyjä ehkä on kotiin mentyään paremmalla mielellä ja jaksaa olla iloisempi omalle lapselleen, joka puolestaan pystyy tukemaan kiusattua luokkatoveriaan, koska tuntee että kotona häntä itseään rakastetaan. Tämä on tietysti keksitty esimerkki, mutta tarkoitus on osoittaa että kaikki vaikuttaa kaikkeen, vaikka me emme välttämättä tiedä millä tavoin. Ja että sen hyvän levittäminen ympäristöönsä on oikeastaan elämän tarkoitus. Sillä vähennetään sitä pahaa elämässä.
Löysin muuten nuoreen leskeyteen liittyen mielenkiintoisen ja osuvan musavideon. Löytyy juutuupista kun laittaa artistin nimen K Matron. Leskeyteen varmaankin liittyy monenlaisia mielikuvia ja oletuksiakin siitä, minkälainen ihminen "leski" on.
Nuoret Lesket ry. järjestää vertaistukitapaamisia eri paikkakunnilla. Kannattaa katsoa, löytyisikö sinulle niistä sopiva.
Ja pyydä apua uudestaan, ja uudestaan niin kauan että tulet kuulluksi. Jos et saa apua lähipiiriltä, kysy aikuissosiaalityöstä. Tiedän, että se on vaikeaa kun olet heikoimmillasi, mutta se kannattaa silti.