Lue keskustelun säännöt.
Nuori leski, onko sinulla ollut tällaista?
05.01.2023 |
Menetin puolisoni vähän aikaa sitten. Suru ei ole hellittänyt eikä elämänhalua ole. Nyt ihan viime päivinä minulle on tullut uusi tunne. Meillä oli puolison kanssa jo monena vuotena tapana käydä tietty lomamatka kahdestaan. Nyt mulla on sama tunne kuin tuolle lomalle lähtiessä, vaikka ajankohta ei täsmää enkä oikeasti enää voisi lähteä tuolle reissulle, sillä se satuttaisi liikaa. Mietin tätä oloa, yrittääkö jokin minussa lohduttaa muistuttamalla onnellisista hetkistä vai aavistelenko, että toiveisiini vastataan ja puolisoni hakee minut pian yhteiselle lopulliselle matkalle.
Kommentit (37)
Se oli sitten sinun onni. Me rakastettiin toisiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Minulla on työ, harrastukset, läheiset, ystävät, jne jotka pitää minut elämässä kiinni.
Miehesi yrittää kertoa sinulle, että sinun on aika elää!
Vierailija kirjoitti:
Miehesi yrittää kertoa sinulle, että sinun on aika elää!
Kyllähän mä elän, mutta mikään ei tunnu hyvältä ja kaikki tuntuu turhalta.
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisäinen kalenteri muistuttaa tutuista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Sori vaan, mutta en pysty päättämään, että nyt nautin ja olen iloinen. Ehkä sinä pystyt nauttimaan asioista, vaikka pahin painajaisesi toteutuu, mutta minä en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etenkin kun menetyksestäsi on vain vähän aikaa, niin kaikenlaiset tuntemukset ovat luonnollisia. Turha niille on selityksiä ja merkityksiä sen kummemmin pohtia.
Aivan totta, minäpä käännän ajatukseni pois päältä. En mieti mitään enkä varsinkaan yritä virittää mitään keskustelua samassa tilanteessa olevien kanssa. Se(kin) on aivan turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Sori vaan, mutta en pysty päättämään, että nyt nautin ja olen iloinen. Ehkä sinä pystyt nauttimaan asioista, vaikka pahin painajaisesi toteutuu, mutta minä en.
En ole ap, mutta minua ärsyttää tuo, kun ulkopuoliset tulevat neuvomaan surevaa, että "elä täysillä" ja "ota vain itseäsi niskasta kiinni ja jatka elämää" ja "puolisosi haluaisi sinun nauttivan elämästä". En aio ruveta teeskentelemään iloa kun maailmani on romahtanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi yrittää kertoa sinulle, että sinun on aika elää!
Kyllähän mä elän, mutta mikään ei tunnu hyvältä ja kaikki tuntuu turhalta.
Pikku hiljaa, ajan kanssa, älä vaadi itseltäsi liikaa. Ei rakkaan ihmisen kuolemasta toivu koskaan ennalleen, aina on joku särö sielussa. Mutta ihan pienin askelin pääsee vähän rikkoutuneenakin eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa liittyä facessa vertaistukiryhmiin, esim. Nuoret lesket. Tulet huomaamaan, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat tilanteessa normaaleja.
Menetyksestäsi on kulunut niin vähän aikaa, että kaikki voi nyt tuntua ylipääsemättömältä. Omasta leskeytymisestäni on pian viisi vuotta, ja voin kokemuksesta sanoa että se helpottaa - hitaasti, mutta kuitenkin. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.
Muistathan hakea myös ammattiapua, jos yhtään tunnet siihen olevan tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Sori vaan, mutta en pysty päättämään, että nyt nautin ja olen iloinen. Ehkä sinä pystyt nauttimaan asioista, vaikka pahin painajaisesi toteutuu, mutta minä en.
Pikkuhiljaa. Ei sitä voi päättää että nyt en enää ole tuskainen. Eikä se suru lopu koskaan, mutta ajankuluessa se muuttaa muotoa. Pahin tuska menettää pikkuhiljaa terävyyttään. Tilalle tulee siedettävä kipu, mikä muuttuu vähitellen sellaiseksi haikeaksi suruksi. Ei ole enää niin repivän tuntuista, sellaista että happi loppuu just nyt tuskaa, vaan surua siitä, mitä on menettänyt.
Ihmiset on erilaisia. Joitakin auttaa että pakottaa itsensä liikkeelle. Ei tarkoita että "antaa luvan nauttia asioista", ei se niin mene monellakaan, vaan paremminkin että pakottaa itsensä pikku kävelylenkille ja seuraavan päivänä myös. Ja sitten seuraavalla viikolla vähän pidemmälle jne. Tekee siitä rutiinin. Tekeminen on se ydinjuttu. Että tekee jotakin, keskittyy siihen kokonaan niin ei tarvitse ajatella sitä pahinta. Sitten kun on aikaa hieman kulunut, niin pystyy ajattelemaan asiaa ilman että tuntuu että itsekin haluaisi kuolla. Joku sanoi minulle kerran että työnteko on paras lääke suruun. Ja sehän on se perisuomalainen tapa ollut. Se vaan, että jossain vaiheessa ne asiat on pakko käsitellä. Eikä kaikille sovi tuo pahimman tuskan tukahduttaminen, jotkut kykenee/haluaa käydä sen tuoreeltaan läpi.
Sitten jotain lohduttaa siinä tuskassa ajatus siitä, että se edesmennyt ihminen jotenkin rajan takaa ottaa yhteyttä/tulee hakemaan/pitää huolta. Siinäkään ei ole mitään pahaa, ihmisaivot ovat kehittyneet suojaamaan mieltä, joten jos ihmistä kohtaa niin suuri suru, että mieli ei tunnu selviävän, voivat aivot kehittävää monenlaisia näkyjä ja tuntemuksia, jottei ihminen täysin romahtaisi. Asia, mitä haluaisin ap:n miettivän tuossa "hakemaan mukaan lopulliselle matkalle" -ajatuksessa on, että todellako puolisosi haluaisi sinunkin kuolevan? Vai rakastiko hän sinua pyyteettömästi, jolloin kyllä voisi ajatella hänen halunneen sinulle kaikkea hyvää. Että eläisit hyvän elämän.
Haluan vielä sanoa ap:lle että otan osaa.
T. Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi yrittää kertoa sinulle, että sinun on aika elää!
Kyllähän mä elän, mutta mikään ei tunnu hyvältä ja kaikki tuntuu turhalta.
Pikku hiljaa, ajan kanssa, älä vaadi itseltäsi liikaa. Ei rakkaan ihmisen kuolemasta toivu koskaan ennalleen, aina on joku särö sielussa. Mutta ihan pienin askelin pääsee vähän rikkoutuneenakin eteenpäin.
Mun on pakko vaatia itseltäni tähän tilanteeseen liikaa. Mun on pakko hoitaa kaikki käytännön asiat. Olen pyytänyt apua ja sain vain "hyviä neuvoja" ja ihastelua siitä, kuinka vahva olen. Joudun siis pärjäämään yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa liittyä facessa vertaistukiryhmiin, esim. Nuoret lesket. Tulet huomaamaan, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat tilanteessa normaaleja.
Menetyksestäsi on kulunut niin vähän aikaa, että kaikki voi nyt tuntua ylipääsemättömältä. Omasta leskeytymisestäni on pian viisi vuotta, ja voin kokemuksesta sanoa että se helpottaa - hitaasti, mutta kuitenkin. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.
Muistathan hakea myös ammattiapua, jos yhtään tunnet siihen olevan tarvetta.
En ole facessa, siksi kirjoitin tänne, kun en muutakaan paikkaa keksinyt. Mä tiedän, että tää kaikki on normaalia tässä tilanteessa. Jos voisin niin kelaisin aikaa eteenpäin siihen hetkeen, kun haluaisin taas elää. Kyse ei edes ole siitä, ettenkö pystyisi ja osaisi hoitaa kaikki asiat ja elää eteenpäin, mutta kun en vaan halua. Kaikki vaan on niin turhaa.
Kun rakas puoliso kuolee on aivan normaalia miettiä, miten itsekin voisi kuolla. Se on yksi tapa kohdata niin vaikea tilanne. Kuolema on totaalisesti läsnä ja muistuttaa itsestään joka paikassa ja joka muistossa. Se, että tulkitset kaipuusi johonkin hyvään yhteiseenne on yksinkertaisesti kaipuuta kuin merkki sinun lopustasi.. Sinä et voi oman elämäsi päiviä laskea ihan niin helposti.
Kun puolisoni kuoli elin ns kuoleman laaksossa jonkun vuoden. Suru prosessoitui minussa omassa tahdissaan ja minä räpistelin mukana sen , minkä jaksoin ja osasin.
Elät nyt hyvin vaikeaa aikaa ja suru on murskaavaa. En kehoita sinua menemään eteenpäin tai miettimään muuta, koska niin ei surevalle koskaan saa sanoa. Suru ottaa sinusta sen ajan kuin se tarvitsee ja sinä totut vuosien saatossa elämään uutta elämääsi. Et usko sitä nyt, niin kuin en minäkään silloin, mutta kuuden vuoden jälkeen tottakai kaipaan puolisoani, surenkin välillä, mutta muu elämä vetää mukaansa vaikka vain katsomalla ikkunasta ulos. Aina siellä ulkona pihalla jotakin tapahtuu ja huomaat katsovasi mitä tapahtuu.
Jos koet, että haluat muistella menneitä teille tutussa lomakohteessa kuuntele sydäntäsi ja tarpeitasi. Kohde voi kutsua sinua lepäämään, ottamaan etäisyyttä, antamaan tilaa tuntea tunteitasi rauhassa ja pois kaikesta missä voit nyt huonosti.
Surevien yksi virhe on toimia muiden odotusten mukaisesti. Minuakin pidettiin aika hulluna majoittuessani korpeen yksikseni pitkäksi ajaksi. Nyt jälkikäteen ajatellen se oli ehdottomasti paras ratkaisu. Sain itkeä, huutaa suruani ja kirjoittaa ajatuksiani puolisostani.
Kaikkea hyvää sinulle, ap, ja osanottoni <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi yrittää kertoa sinulle, että sinun on aika elää!
Kyllähän mä elän, mutta mikään ei tunnu hyvältä ja kaikki tuntuu turhalta.
Pikku hiljaa, ajan kanssa, älä vaadi itseltäsi liikaa. Ei rakkaan ihmisen kuolemasta toivu koskaan ennalleen, aina on joku särö sielussa. Mutta ihan pienin askelin pääsee vähän rikkoutuneenakin eteenpäin.
Mun on pakko vaatia itseltäni tähän tilanteeseen liikaa. Mun on pakko hoitaa kaikki käytännön asiat. Olen pyytänyt apua ja sain vain "hyviä neuvoja" ja ihastelua siitä, kuinka vahva olen. Joudun siis pärjäämään yksin.
Käytännön asioitten hoito voi tuntua liikaa vaatimiselta, mutta mä tarkoitin sillä jotain pitäisi piristyä jaksaa viitsitä mennä eteenpäin elämässä. Ihan omakohtaisesti mulla meni 1 1/2 vuotta vain pakolliset hoitaen, sumussa, josta en muista juuri mitään. En vaatinut itseltäni muuta kuin että nousin aamuisin ylös, iltaisin kävin nukkumaan. Kokoajan toivoin, että ois mun viimeinen päivä, mutta ei vaan. Nyt suru on kutistunut sieluun sopivaksi, pystyn elämään ilman jatkuvaa kipua, mutta en usko enää koskaan olevani ehjä. Siipirikko, mutta pärjään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kuolet miehesi mukana, tai kunnioitat teidän yhdessä viettämäänne aikaa ja miehesi elämää ja elät täysillä. Kipu helpottaa pikkuhiljaa, mutta vain jos elät.
Se että nauttii ja on iloinen ei tarkoita, että ei sisimmässään surisi ja edelleen rakastaisi.
Sori vaan, mutta en pysty päättämään, että nyt nautin ja olen iloinen. Ehkä sinä pystyt nauttimaan asioista, vaikka pahin painajaisesi toteutuu, mutta minä en.
Pikkuhiljaa. Ei sitä voi päättää että nyt en enää ole tuskainen. Eikä se suru lopu koskaan, mutta ajankuluessa se muuttaa muotoa. Pahin tuska menettää pikkuhiljaa terävyyttään. Tilalle tulee siedettävä kipu, mikä muuttuu vähitellen sellaiseksi haikeaksi suruksi. Ei ole enää niin repivän tuntuista, sellaista että happi loppuu just nyt tuskaa, vaan surua siitä, mitä on menettänyt.
Ihmiset on erilaisia. Joitakin auttaa että pakottaa itsensä liikkeelle. Ei tarkoita että "antaa luvan nauttia asioista", ei se niin mene monellakaan, vaan paremminkin että pakottaa itsensä pikku kävelylenkille ja seuraavan päivänä myös. Ja sitten seuraavalla viikolla vähän pidemmälle jne. Tekee siitä rutiinin. Tekeminen on se ydinjuttu. Että tekee jotakin, keskittyy siihen kokonaan niin ei tarvitse ajatella sitä pahinta. Sitten kun on aikaa hieman kulunut, niin pystyy ajattelemaan asiaa ilman että tuntuu että itsekin haluaisi kuolla. Joku sanoi minulle kerran että työnteko on paras lääke suruun. Ja sehän on se perisuomalainen tapa ollut. Se vaan, että jossain vaiheessa ne asiat on pakko käsitellä. Eikä kaikille sovi tuo pahimman tuskan tukahduttaminen, jotkut kykenee/haluaa käydä sen tuoreeltaan läpi.
Sitten jotain lohduttaa siinä tuskassa ajatus siitä, että se edesmennyt ihminen jotenkin rajan takaa ottaa yhteyttä/tulee hakemaan/pitää huolta. Siinäkään ei ole mitään pahaa, ihmisaivot ovat kehittyneet suojaamaan mieltä, joten jos ihmistä kohtaa niin suuri suru, että mieli ei tunnu selviävän, voivat aivot kehittävää monenlaisia näkyjä ja tuntemuksia, jottei ihminen täysin romahtaisi. Asia, mitä haluaisin ap:n miettivän tuossa "hakemaan mukaan lopulliselle matkalle" -ajatuksessa on, että todellako puolisosi haluaisi sinunkin kuolevan? Vai rakastiko hän sinua pyyteettömästi, jolloin kyllä voisi ajatella hänen halunneen sinulle kaikkea hyvää. Että eläisit hyvän elämän.
Haluan vielä sanoa ap:lle että otan osaa.
T. Ohis
Kiitos osanotoista. Mä olen liikkeessä, ei mulla edes ole ollut mahdollisuutta pysähtyä. Mulla on velvollisuuksia, jotka on pakko hoitaa joka päivä. Tää stressi on valtava, vaikka kaikki tää on tuttua. Mutta tää suru ja ikävä lisäksi... Ja läheiset, jotka pitävät itsensä kiireisenä, eivätkä halua nähdä mun tilannetta. Kaikki vaan näkee sen, minkä haluaa nähdä.
Ei puolisoni haluaisi minunkin kuolevan, mutta minä en halua tällaista elämää. Liikaa pahaa maailmassa ja jos joku on hetken onnellinen, sitten tulee kuolema.
Vaimo kuoli 1 1/2 v sitten, alku oli aivan kamalaa ja mustaa, mistään ei saanut elämän makua. Kaikki oli vain mustaa kuin kävelisi pimeätä märkää ojan pohjaa ja ruoka oli lähinnä jotain lämmintä. Lisäksi kaikki pakollinen paperit ym. eikä ajatukset pysyneet yhtään kasassa. Sitä ihan mustaa kesti n. 1/2v.
Nyt osaan jo katsoa auringonpaistetta ja odotan oikeata kevättä. Vaikka illat ja joskus päivät ovat tosi hiljaisia, eikä tv:ssä tule kuin keksittyjä höpö, höpö tarinoita.
Yksittäiset pienet tapahtumat alkavat jo taas antamaan väriä ja valoa elämään, vaikka ei se suru ja tuska vielä ole kadonnut.
Elämä sattuu, mutta kuljettaa kuitenkin...
Mä olin onnellinen, kun mun mieheni kuoli. Inhosimme toisiamme.