Jos mies haluaa että naisen pitää olla ns. "perinteinen nainen" niin

Vierailija kirjoitti:

No ei suomalaisten miesten palkoilla voi elättää perinteistä naista, jos me siis ajatellaan yhdysvaltalaisia naisia joiden perinteisten naisten tarkoituksena oli näyttää hyvältä ja kasvattaa lapset.

Pitäisi olla sellaiset 10 000e kuussa tulot että tuollainen onnistuisi.

Suomi on demokraattinen maa. Voidaan kaikki äänestää naisten vapautumisen työelämästä puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että mies elättää naisen eikä nainen tee töitä on aika vanha malli ylemmissä yhteiskuntaluokissa. Alemmissa yhteiskuntaluokissa taas naiset ovat tehneet töitä miesten rinnalla kaikissa läntisissä yhteiskunnissa. Joten kumpi noista sitten on se oikea perinteinen?

Minulla on poikkeuksellinen sukutausta sikäli, että löytyy akateemisia, työssäkäyviä naisia jo 1800-luvun puolivälistä asti. Sukuni äidin puolelta on vanha sivistyssuku ja suurin osa naisista on tehneet uraa, myös oma äitini teki. Olen lähes ainoa kotirouva, tosin on minullakin ura ja työelämää takana iso pätkä. 

On kieltämättä poikkeuksellista, sillä Suomen ensimmäinen naispuolinen maisteri valmistui vasta 1880-luvulla.

Sukuni ei asunut Suomessa, tulimme tänne vasta vuosisadan alussa. Ja täältähän piti lähteä muualle opiskelemaan myös miesten vielä 1900-luvun puolella, koska koulutusta oli vähänlaisesti saatavana. Isoisäni kävi korkeakoulun Saksassa. Suomi on ollut kehitysmaa mikä usein unohtuu.

Kannattaa muistaa että suomea ei ollut kuin vasta autonomian jälkeen eli n.1917.

Vierailija kirjoitti:

Koska "perinteisen miehen" rooli vaatii muutakin kuin sen, että tekee pakollisen minimin. Miehet täällä on keskimäärin tottuneet siihen, että ei tarvitse tehdä muuta kuin minimi ja se on ok. Naiset toimivat pääsääntöisinä tekijöinä kodissa ja sen ulkopuolella, mitä tulee parisuhteeseen.

Miehille on ok olla "äidin pikkuinen apuri", vaikka kyse on aikuisesta ihmisestä. Autetaan naista (vasta sitten, kun nainen on siitä monesti maininnut, ei ikinä omasta toimesta) siivoamaan, tekemään pihatöitä, ehkä autetaan lastenhoidossa, ehkä autetaan yhteisissä raha-asioissa. Voitteko kuvitella naista, joka EI OTA pääsääntöistä vastuuta lapsista, kodista, jopa ansainnosta ja toimisi vaan "apurina" ja ainoastaan silloin, kun mies uhkaa tyyliin erota asian takia? 

Naiset itse ovat luoneet vaatimuksen suoriutua kodin ulkopuolella. Ei miehet sitä vaadi.

Vierailija kirjoitti:

Rusinat pullasta. Naisen pitää tinkiä urastaan perheen ja lasten eteen, mutta silti sen pitäisi myös maksaa 50 % menoista. Pitäisi pitää huolta ulkonäöstä ahkeran salitreenin ja jos jonkinlaisten hoitojen muodossa, mutta mikään tästä ei saisi olla ajallisesti tai taloudellisesti pois mistään muusta, varsinkaan lasten hoidosta. Vaatteisiin ja meikkeihin tulee panostaa, mutta nekään eivät saa olla pois muusta budjetista.

Jos tinkii urasta niin se 50% tulee perheen yhteisestä taloudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Tämä. Valtaosassa parisuhteita mies maksaa yli puolet menoista, oli perinteinen nainen tai ei.

Höpö höpö. Vaikka miehet tienaavat hieman enemmän he käyttävät rahat itseensä, eikä perheeseen. Ostetaan liian kallliita autoja ja turhaa elektroniikkaa, ja nainen maksaa kaikki lasten kulut.

Ei mies, saati työtön palstamies, elätä edes itseään, saati muita.

Suomen laki tulee onneksi vastaan ettei aviomies voi istua "rahojensa" päällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Christie elätti itsensä ja miehensä niillä kirjoillaan, ei ollut mikään kotirouva.

Hän oli myös lesbo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Meinaatko, että mummosi hoiti maatilan yksin ja mies ei tehnyt muuta, kuin maksoi? Kuulostaa vähän oudolta. Minun isovanhemmillani oli myös maatila. Se omistettiin yhdessä ja molemmille riitti hommia aamusta iltaan.

Maatilan ylläpito katsotaan kotitöiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen käänne tämä kirjailijuus/taiteilijuus. Nytkö siis toivotaan perinteisten kotirouvien kuitenkin aloittavan itsenäisen työskentelyn ja luovan uran taiteilijana? No sehän on kiva, että miehet arvostavat naisten taiteellisia pyrkimyksiä. Lienee ok, että vaimo sitten keskittyy kirjoittamiseen tai muun taiteen tekemiseen? Kotityöt tehdään yhdessä sitten työpäivät päätteeksi jne.

Taiteellisuuden toi keskusteluun palstan naiset. Ei miehet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Anni Polva ei kirjoittanut "kotirouvana", vaan hän oli kirjoittanut lapsesta asti ja halusi nimenomaan kirjailijaksi. Hän ei myöskään kirjoittanut esikoisteostaan kotirouvana, vaan hän kirjoitti sota-aikana. Miehensä oli siis sodassa, ei suinkaan töissä.

Kotirouvana oleminen on ollut monille naistaiteilijoille tilanne, missä ensimmäinen teos on syntynyt. Mutta sinä vain tahdot nähdä kaikki kotirouvat samanlaisina ja erottaa heidät kaikista muista naisista erilliseksi ryhmäksi, joilla ei ole muita tavoitteita kuin kotona oleminen. Se toisaalta ole minun eikä kenenkään muunkaan ongelma. 

Kirjailija/taiteilija ei ole kotirouva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Tuohan on täysin eri asia. Eihän silloin ole erikoistuttu parisuhteessa kodinhoitoon, lastenhoitoon ja toisen uran mahdollistamiseen, jos oikeasti tehdään omaa taiteellista työtä apurahalla. Satun itse olemaan satunnaisesti apurahoilla elävä henkilö, enkä missään määrin mieltäisi itseäni kotirouvaksi, jos olisin parisuhteessa. Ei ole miehen varallisuutta siis takana, ja silti teen taiteellista työtäni ihan täysipainoisesti. Ja kuka tahansa kotirouva ei todellakaan tuosta noin vaan voi "ryhtyä kirjailijaksi". Mutta jos ryhtyy, eikö hän silloin ola parisuhteessaan erikoistunut kirjoittamiseen eikä kodinhoitoon? Kritiikkihän kohdistui nimenomaan siihen, että toisen täytyisi käyttää elämänsä vain kotitöihin kun toinen saisi toteuttaa itseään. Ei kritiikki siihen liittynyt, missä osoitteessa työ tehdään - on tietenkin täysin ok työskennellä kotoa käsin, ja niinhän moni tavistyössäkin oleva nykyisin tekee, kun koronan jälkeen etätyöt jäivät monessa työpaikassa pysyväksi käytännöksi. 

Näissä keskusteluissa kiinnitän aina huomiota siihen, että näyttää olevan kovaa tarvetta painaa kotona eri syistä olevia naisia kodinkoneiden imbesilliin rooliin. Kenestäkään ei tule kirjailijaa tai taitelijaa noin vain, vaan se vaatii vuosien harjoittelun. Mutta taide on vain esimerkki, voihan nainen kokea intohimokseen vaikka siivouksen tai kakkujen leipomisen ja tehdä siitä myöhemmin oman ammattinsa. 

Lapsuuteni kotirouvista monet ryhtyivät yrittäjiksi myöhemmin ja menestyivätkin hyvin. Yhden mies teki konkurssin ja tämä kotirouva elätti vuorostaan häntä heidän vanhoilla päivillään.

Jostainhan tuo iso tarve syntyy mollata muita naisia, tässä tapauksessa heidän ratkaisuaan olla kotiäiti tai -rouva, sitä tässä vain mietin.

Kuka on mollannut? Ensinnäkään kotirouvakulttuuri on Suomessa aika vieras - silloin kun Amerikassa naisten pääasiallinen "työ" oli toimia kotirouvina, Suomessa naisista valtaosa oli joko maataloustöissä tai ihan palkkatöissä. Mutta eihän tässä kenenkään henkilökohtaisia valintoja olekaan mollattu, vaan nimenomaan on kritisoitu ajatusta, jossa joka parisuhteessa toisella osapuolella ei olisi mahdollisuuksia henkikökohtaisiin valintoihin, vaan pitäisi keskittyä kodinhoitoon. Tuokin on ihan pähkähullu idea, että toisen osapuolen pitäisi ryhtyä yrittäjäksi tai taiteilijaksi sitä kautta, että toimii ensin kotirouvana - miksi ihmeessä? Voisihan sen yrityksen perustaa tai taiteilijuuden aloittaa ilman omituista, asiaan liittymätöntä kotirouvavaihettakin, eikö? 

Maataloustyöt oli kotitöitä. Siinä missä hoidettiin omia lehmiä ja sikoja voidaan verrata tän päivän betonikuutiossa asuessa koiran ulkoilutukseen tai kissan hiekkalaatikon tyhjennykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen käänne tämä kirjailijuus/taiteilijuus. Nytkö siis toivotaan perinteisten kotirouvien kuitenkin aloittavan itsenäisen työskentelyn ja luovan uran taiteilijana? No sehän on kiva, että miehet arvostavat naisten taiteellisia pyrkimyksiä. Lienee ok, että vaimo sitten keskittyy kirjoittamiseen tai muun taiteen tekemiseen? Kotityöt tehdään yhdessä sitten työpäivät päätteeksi jne.

Aika laadutonta keskustelua tulee, kun toinen vetää kaiken aina överiksi.

Jos vaimo kirjoittaa kirjoja, joilla tuo taloon miljoonia, niin tekisin kaikkeni sen eteen, että kultamunia muniva hanhi jatkaa munien munimista.

Kokkaisin, siivoisin, hoitaisin lapset, hierontaa illan päätteeksi jos rouva niin haluaa. En kyseenalaistasi sekuntiakaan tekemisiäni. Miksi ihmeessä tekisin muuta kuin sitä mistä muutenkin pidän (ruoanlaitto, lapset, vaimon) kun samalla rahaa virtaa ovista ja ikkunoista enemmän kuin muiden käskyjen mukaan hyppien.

Ero on siinä että mies ajattelee kultamunia eli omaisuutta kun pitäisi ajatella lasten hyvinvointia mikä täysjärkiseltä naiselta tulee luonnostaan.

Vierailija kirjoitti:

Osa on nyt niin tyhmiä ettei tajua edes sitä, ettei kotona kirjaa kirjoittava ja sillä perhettä elättävä ole mikään kotirouva ensinkään.

Mutta mitä incel mistään tajuaa.

Kotirouva nimenomaan tarkoittaa naista jonka ainoa tehtävä on se siivous, pyykkäys ja muu kotityö. Siinä ei erikoistuta mihinkään, ollaan vaan ruokapalkalla työskentelevä piika jolla ei ole taloudellista itsenäisyyttä tai yhtään mitään taloudellista turvaa. Kun mies sitten kyllästyy piikaan ja vaihtaa, ollaankin jännän ääressä, kun koulutus on vanhentunut eikä työkokemusta ole, ja ikääkin usein jo on.

Meinaatko että incelit lukee jotain Agatha Cristietä? Eiköhän naiset tuon kirjailija/taiteilijan keskusteluun.

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni elättää minut ja säästää minulle eläkettä. Harvinaista tämä kai on. En tunne ketään muuta vastaavasti elävää. Ja ihan suomalaisia ollaan, kaupungissa asuvia vieläpä.

Jos menet naimisiin miehesi kanssa niin silloin kyse ei ole "elättämisestä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Tuohan on täysin eri asia. Eihän silloin ole erikoistuttu parisuhteessa kodinhoitoon, lastenhoitoon ja toisen uran mahdollistamiseen, jos oikeasti tehdään omaa taiteellista työtä apurahalla. Satun itse olemaan satunnaisesti apurahoilla elävä henkilö, enkä missään määrin mieltäisi itseäni kotirouvaksi, jos olisin parisuhteessa. Ei ole miehen varallisuutta siis takana, ja silti teen taiteellista työtäni ihan täysipainoisesti. Ja kuka tahansa kotirouva ei todellakaan tuosta noin vaan voi "ryhtyä kirjailijaksi". Mutta jos ryhtyy, eikö hän silloin ola parisuhteessaan erikoistunut kirjoittamiseen eikä kodinhoitoon? Kritiikkihän kohdistui nimenomaan siihen, että toisen täytyisi käyttää elämänsä vain kotitöihin kun toinen saisi toteuttaa itseään. Ei kritiikki siihen liittynyt, missä osoitteessa työ tehdään - on tietenkin täysin ok työskennellä kotoa käsin, ja niinhän moni tavistyössäkin oleva nykyisin tekee, kun koronan jälkeen etätyöt jäivät monessa työpaikassa pysyväksi käytännöksi. 

Näissä keskusteluissa kiinnitän aina huomiota siihen, että näyttää olevan kovaa tarvetta painaa kotona eri syistä olevia naisia kodinkoneiden imbesilliin rooliin. Kenestäkään ei tule kirjailijaa tai taitelijaa noin vain, vaan se vaatii vuosien harjoittelun. Mutta taide on vain esimerkki, voihan nainen kokea intohimokseen vaikka siivouksen tai kakkujen leipomisen ja tehdä siitä myöhemmin oman ammattinsa. 

Lapsuuteni kotirouvista monet ryhtyivät yrittäjiksi myöhemmin ja menestyivätkin hyvin. Yhden mies teki konkurssin ja tämä kotirouva elätti vuorostaan häntä heidän vanhoilla päivillään.

Jostainhan tuo iso tarve syntyy mollata muita naisia, tässä tapauksessa heidän ratkaisuaan olla kotiäiti tai -rouva, sitä tässä vain mietin.

Kuka on mollannut? Ensinnäkään kotirouvakulttuuri on Suomessa aika vieras - silloin kun Amerikassa naisten pääasiallinen "työ" oli toimia kotirouvina, Suomessa naisista valtaosa oli joko maataloustöissä tai ihan palkkatöissä. Mutta eihän tässä kenenkään henkilökohtaisia valintoja olekaan mollattu, vaan nimenomaan on kritisoitu ajatusta, jossa joka parisuhteessa toisella osapuolella ei olisi mahdollisuuksia henkikökohtaisiin valintoihin, vaan pitäisi keskittyä kodinhoitoon. Tuokin on ihan pähkähullu idea, että toisen osapuolen pitäisi ryhtyä yrittäjäksi tai taiteilijaksi sitä kautta, että toimii ensin kotirouvana - miksi ihmeessä? Voisihan sen yrityksen perustaa tai taiteilijuuden aloittaa ilman omituista, asiaan liittymätöntä kotirouvavaihettakin, eikö? 

Totta kai nainen voi tehdä kaikkea mitä tahtoo myös ilman miestä. Mutta esimerkiksi taide on ammatti, mihin valmistautumisesta ei makseta mitään, jolloin elättävä mies toimii mesenaattina. Yhtä hyvin omaa elämänuraa voi miettiä kauemmin, jos sitä ei ihan nuorena ole löytänyt. Silloin kotirouvana oleminen voi auttaa löytämään oman alansa.

Kotirouvia ja tilanteita on monenlaisia. On outoa, että tuo ratkaisu on niin hirveän kielletty täällä, vaikka se on aika harvinainen Suomessa eikä siten muodosta kenellekään mitään uhkaa. Kukaan ei ole pakottamassa kotiin yhtäkään naista, jolloin olisi loogista, että sitä vastustettaisiin. Joten pakko päätellä, että suuri into opettaa kotona olevia naisia johtuu jostain omasta syystä. Muutenhan muiden ratkaisut eivät niin paljon häiritsisi.

Onko silloin siis mielestäsi kotirouva, jos käyttää aikansa kirjan kirjoittamiseen, mutta ei ole tuloja?

Okei, mikäli tässä keskustelussa on koko ajan tarkoitettu, että olisi ihannetilanne, että toinen osapuoli käy töissä ja rahoittaa molempien elämän, ja toinen sitten tekee mitä lystää (kirjoittaa kirjaa, maalaa tauluja, miettii yritysideaa), niin okei, sitten myönnän että ymmärsin väärin. Muistaakseni joku kirjoittaja mainitsi, että se kotona oleva hoitaisi kotia ja lapsia, mutta kiitos tarkennuksesta - tarkoitettiinkin, ettei hän sittenkään keskity kotitöihin, vaan taiteen tekemiseen. Kiinnostava konsepti, mikä jottei voitaisiin alkaa miettiä tätä...

Mistä oikein tulee tämä käsityksesi, että on olemassa erityinen naistyppi, joka keskittyy pelkästään kotitöihin ja joka on kotiäiti tai kotirouva? Sinulla on tarve nähdä, että kotirouva on jotenkin erilainen nainen ilman minkäänlaisia ambitioita tai muita kiinnostuksenkohteita kuin kotityöt. Eikö se itsestäsi ole hieman outoa? 

Psykologiasta tarkemmin Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Tuohan on täysin eri asia. Eihän silloin ole erikoistuttu parisuhteessa kodinhoitoon, lastenhoitoon ja toisen uran mahdollistamiseen, jos oikeasti tehdään omaa taiteellista työtä apurahalla. Satun itse olemaan satunnaisesti apurahoilla elävä henkilö, enkä missään määrin mieltäisi itseäni kotirouvaksi, jos olisin parisuhteessa. Ei ole miehen varallisuutta siis takana, ja silti teen taiteellista työtäni ihan täysipainoisesti. Ja kuka tahansa kotirouva ei todellakaan tuosta noin vaan voi "ryhtyä kirjailijaksi". Mutta jos ryhtyy, eikö hän silloin ola parisuhteessaan erikoistunut kirjoittamiseen eikä kodinhoitoon? Kritiikkihän kohdistui nimenomaan siihen, että toisen täytyisi käyttää elämänsä vain kotitöihin kun toinen saisi toteuttaa itseään. Ei kritiikki siihen liittynyt, missä osoitteessa työ tehdään - on tietenkin täysin ok työskennellä kotoa käsin, ja niinhän moni tavistyössäkin oleva nykyisin tekee, kun koronan jälkeen etätyöt jäivät monessa työpaikassa pysyväksi käytännöksi. 

Näissä keskusteluissa kiinnitän aina huomiota siihen, että näyttää olevan kovaa tarvetta painaa kotona eri syistä olevia naisia kodinkoneiden imbesilliin rooliin. Kenestäkään ei tule kirjailijaa tai taitelijaa noin vain, vaan se vaatii vuosien harjoittelun. Mutta taide on vain esimerkki, voihan nainen kokea intohimokseen vaikka siivouksen tai kakkujen leipomisen ja tehdä siitä myöhemmin oman ammattinsa. 

Lapsuuteni kotirouvista monet ryhtyivät yrittäjiksi myöhemmin ja menestyivätkin hyvin. Yhden mies teki konkurssin ja tämä kotirouva elätti vuorostaan häntä heidän vanhoilla päivillään.

Jostainhan tuo iso tarve syntyy mollata muita naisia, tässä tapauksessa heidän ratkaisuaan olla kotiäiti tai -rouva, sitä tässä vain mietin.

Kuka on mollannut? Ensinnäkään kotirouvakulttuuri on Suomessa aika vieras - silloin kun Amerikassa naisten pääasiallinen "työ" oli toimia kotirouvina, Suomessa naisista valtaosa oli joko maataloustöissä tai ihan palkkatöissä. Mutta eihän tässä kenenkään henkilökohtaisia valintoja olekaan mollattu, vaan nimenomaan on kritisoitu ajatusta, jossa joka parisuhteessa toisella osapuolella ei olisi mahdollisuuksia henkikökohtaisiin valintoihin, vaan pitäisi keskittyä kodinhoitoon. Tuokin on ihan pähkähullu idea, että toisen osapuolen pitäisi ryhtyä yrittäjäksi tai taiteilijaksi sitä kautta, että toimii ensin kotirouvana - miksi ihmeessä? Voisihan sen yrityksen perustaa tai taiteilijuuden aloittaa ilman omituista, asiaan liittymätöntä kotirouvavaihettakin, eikö? 

Totta kai nainen voi tehdä kaikkea mitä tahtoo myös ilman miestä. Mutta esimerkiksi taide on ammatti, mihin valmistautumisesta ei makseta mitään, jolloin elättävä mies toimii mesenaattina. Yhtä hyvin omaa elämänuraa voi miettiä kauemmin, jos sitä ei ihan nuorena ole löytänyt. Silloin kotirouvana oleminen voi auttaa löytämään oman alansa.

Kotirouvia ja tilanteita on monenlaisia. On outoa, että tuo ratkaisu on niin hirveän kielletty täällä, vaikka se on aika harvinainen Suomessa eikä siten muodosta kenellekään mitään uhkaa. Kukaan ei ole pakottamassa kotiin yhtäkään naista, jolloin olisi loogista, että sitä vastustettaisiin. Joten pakko päätellä, että suuri into opettaa kotona olevia naisia johtuu jostain omasta syystä. Muutenhan muiden ratkaisut eivät niin paljon häiritsisi.

Kyllä se työelämän ulkopuolelle jättäytyminen kuuluu muillekin, niille jotka maksaa sitten veroista sellaisen vaihdetun kotirouvan kulut, kun vanhentuneella koulutuksella ja puuttuvalla työhistorialla nainen jää muiden elätettäväksi. Vai kuka sen työhön tottumattoman palkkaa ja mihin?

Tietenkin jos nainen menee naimisiin niin hän ei ole kenenkään elätettävänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Anni Polva ei kirjoittanut "kotirouvana", vaan hän oli kirjoittanut lapsesta asti ja halusi nimenomaan kirjailijaksi. Hän ei myöskään kirjoittanut esikoisteostaan kotirouvana, vaan hän kirjoitti sota-aikana. Miehensä oli siis sodassa, ei suinkaan töissä.

Kotirouvana oleminen on ollut monille naistaiteilijoille tilanne, missä ensimmäinen teos on syntynyt. Mutta sinä vain tahdot nähdä kaikki kotirouvat samanlaisina ja erottaa heidät kaikista muista naisista erilliseksi ryhmäksi, joilla ei ole muita tavoitteita kuin kotona oleminen. Se toisaalta ole minun eikä kenenkään muunkaan ongelma. 

Eikö tuo oikemminkin kerro siitä, että he eivät halunneet olla kotirouvia? MINÄ en suinkaan näe kotirouvia ihmisinä, joilla ei ole muita tavoitteita, vaan nimenomaan siksi pidän koko ajatusta kotirouvakulttuurista vinksahtaneena, koska en usko sen olevan väylä kaikkien naisten tavoitteiden toteutumiseen. Kirjan kirjoittaminenhan ei edellytä sitä, että olisi ensin ollut kotirouva. Tämä keskustelu on aivan kummallinen, koska Suomessa ei ikinä ole ollut 50-luvun Amerikan tyyliin kotirouvakulttuuria, ja silti lukuisat naiset ovat löytäneet ammatillisen identiteettinsä, kirjoittaneet kirjoja, maalanneet tauluja, ryhtyneet yrittäjiksi, jne. Tottakai myös kotirouvana ollut/oleva voi huomata, että haluaa sittenkin tehdä jotain muuta - ja veikkaanpa, että valtaosa heistä jopa kokee tällaisen oivalluksen - sen vuoksihan sitä juuri tapahtuu, että hakeudutaan muihin töihin tai yritetään keksiä jotain omaa, ettei koko elämä olisi pelkkää kotirouvana olemista.

Ongelma ajattelussasi on, että kuvittelet muidenkin ajattelevan, että kotirouvana oleminen on jotenkin typerä ja huono ratkaisu. Jos olisit lukenut enemmän historiaa, niin olisit huomannut, miten kapea käsityksesi on. Monet naiset tahtovat hoitaa lapsensa kotona ja tehdä uraa sitten myöhemmin tai sen verran mitä lasten ja kodin hoitamiseltaan pystyvät. Omaisuuden ja kotitalouden hoitaminenkin on tietysti työtä, mutta ei mennä nyt siihen. 

Olen nimenomaan lukenut aiheesta, ja ainakin 50-luvun Amerikassa merkittävä osa kotirouvista oli turhautuneita ja sen vuoksi päihdekoukussa. Ei se pesupulvereiden vertailu ja ruuanlaitto sitten kuitenkaan ollut niin tyydyttävää.  On täysin eri asia itse valita vaikka lastenhoito kuin joutua siihen - tässä ketjussahan nimenomaan joku ehdotti, että pariskunnasta aina toinen keskittyisi uran tekemiseen ja toinen kotitöihin. Miksi näin jäykkä järjestelmä? Eihän se ole enää oma valinta, jos on puolittainen pakko valita jotain.

Ja aika harva tuntuu haluavan keskittyä kodinhoitoon ja lastenhoitoon, kun valtaosa niin naisista kuin miehistäkin on hakeutunut opiskelemaan ja työelämään. Usein se kotiin jääminen tuntuukin olevan vain vaihtoehto ankeille töille (jos ei pidä omasta työstään) tai sitten jokin välivaihe tyyliin hoitovapaa.

Yhtä moni kuin tänä päivänä Suomalaisista naisista on alkoholisteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Anni Polva ei kirjoittanut "kotirouvana", vaan hän oli kirjoittanut lapsesta asti ja halusi nimenomaan kirjailijaksi. Hän ei myöskään kirjoittanut esikoisteostaan kotirouvana, vaan hän kirjoitti sota-aikana. Miehensä oli siis sodassa, ei suinkaan töissä.

Kotirouvana oleminen on ollut monille naistaiteilijoille tilanne, missä ensimmäinen teos on syntynyt. Mutta sinä vain tahdot nähdä kaikki kotirouvat samanlaisina ja erottaa heidät kaikista muista naisista erilliseksi ryhmäksi, joilla ei ole muita tavoitteita kuin kotona oleminen. Se toisaalta ole minun eikä kenenkään muunkaan ongelma. 

Eikö tuo oikemminkin kerro siitä, että he eivät halunneet olla kotirouvia? MINÄ en suinkaan näe kotirouvia ihmisinä, joilla ei ole muita tavoitteita, vaan nimenomaan siksi pidän koko ajatusta kotirouvakulttuurista vinksahtaneena, koska en usko sen olevan väylä kaikkien naisten tavoitteiden toteutumiseen. Kirjan kirjoittaminenhan ei edellytä sitä, että olisi ensin ollut kotirouva. Tämä keskustelu on aivan kummallinen, koska Suomessa ei ikinä ole ollut 50-luvun Amerikan tyyliin kotirouvakulttuuria, ja silti lukuisat naiset ovat löytäneet ammatillisen identiteettinsä, kirjoittaneet kirjoja, maalanneet tauluja, ryhtyneet yrittäjiksi, jne. Tottakai myös kotirouvana ollut/oleva voi huomata, että haluaa sittenkin tehdä jotain muuta - ja veikkaanpa, että valtaosa heistä jopa kokee tällaisen oivalluksen - sen vuoksihan sitä juuri tapahtuu, että hakeudutaan muihin töihin tai yritetään keksiä jotain omaa, ettei koko elämä olisi pelkkää kotirouvana olemista.

Ongelma ajattelussasi on, että kuvittelet muidenkin ajattelevan, että kotirouvana oleminen on jotenkin typerä ja huono ratkaisu. Jos olisit lukenut enemmän historiaa, niin olisit huomannut, miten kapea käsityksesi on. Monet naiset tahtovat hoitaa lapsensa kotona ja tehdä uraa sitten myöhemmin tai sen verran mitä lasten ja kodin hoitamiseltaan pystyvät. Omaisuuden ja kotitalouden hoitaminenkin on tietysti työtä, mutta ei mennä nyt siihen. 

Olen nimenomaan lukenut aiheesta, ja ainakin 50-luvun Amerikassa merkittävä osa kotirouvista oli turhautuneita ja sen vuoksi päihdekoukussa. Ei se pesupulvereiden vertailu ja ruuanlaitto sitten kuitenkaan ollut niin tyydyttävää.  On täysin eri asia itse valita vaikka lastenhoito kuin joutua siihen - tässä ketjussahan nimenomaan joku ehdotti, että pariskunnasta aina toinen keskittyisi uran tekemiseen ja toinen kotitöihin. Miksi näin jäykkä järjestelmä? Eihän se ole enää oma valinta, jos on puolittainen pakko valita jotain.

Ja aika harva tuntuu haluavan keskittyä kodinhoitoon ja lastenhoitoon, kun valtaosa niin naisista kuin miehistäkin on hakeutunut opiskelemaan ja työelämään. Usein se kotiin jääminen tuntuukin olevan vain vaihtoehto ankeille töille (jos ei pidä omasta työstään) tai sitten jokin välivaihe tyyliin hoitovapaa.

Amerikkalaisessa kirjallisuudessa löytyy paljon kotirouvakirjailijoita ja noita mainitsemiasi kuvauksia kotirouvaelämän ongelmista sitäkin enemmän. Tyytyväinen kotirouva ei ole niin mehevä kuvauskohde, se on lähes kitchiä.

Edelleen tässä on oletus, että jossain sfäärissä on määrätty, että kotirouvaa saa kiinnostaa vain pesupulvereiden vertailu, vaikka kotirouva on nainen siinä missä kaikki muutkin omine yksilöllisine asioineen.

Mikä pointti siinä siis on edes ehdottaa, että parisuhteessa jompi kumpi jäisi kotiin kotirouvaksi (tai sen miespuoliseksi vastineeksi, jolle ei ole edes olemassa olevaa termiä), jos kuitenkin samaan aikaan tiedostetaan, että hekin ovat yksilöitä ja heitä kiinnostaa eri asiat, ja että oikeastaan he saattavatkin haluta tehdä jotain aivan muuta? Eikö sitten olisi järkevämpää suoraan kannustaa heitä kirjailijoiksi, taiteilijoiksi, yrittäjiksi, työelämään, jossa voisivat toteuttaa itseään? Jos kuitenkin tämä taipumus tiedostetaan? Mikä pointti koko kotiinjäämisessä sitten enää olisi? Huomautan, että keskustelu alkoi viestistä, jossa joku ideoi mallia, jossa suhteessa toinen erikoistuisi kodinhoitoon ja toinen uraan. Nyt keskustelu on kääntynyt sellaiseksi, että oikeastihan he molemmat haluavat erikoistua uraan. Okei, en väitä vastaan - miksei siis anneta heidän keskittyä siihen, mihin haluavat?

Suomeksi koti-isä englanniksi A stay-at-home dad (alternatively, full-time father, stay-at-home father, house dad, househusband, or house-spouse) Myös naisesta ja miehestä voi käyttää ilmaisua homemaker.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Tuohan on täysin eri asia. Eihän silloin ole erikoistuttu parisuhteessa kodinhoitoon, lastenhoitoon ja toisen uran mahdollistamiseen, jos oikeasti tehdään omaa taiteellista työtä apurahalla. Satun itse olemaan satunnaisesti apurahoilla elävä henkilö, enkä missään määrin mieltäisi itseäni kotirouvaksi, jos olisin parisuhteessa. Ei ole miehen varallisuutta siis takana, ja silti teen taiteellista työtäni ihan täysipainoisesti. Ja kuka tahansa kotirouva ei todellakaan tuosta noin vaan voi "ryhtyä kirjailijaksi". Mutta jos ryhtyy, eikö hän silloin ola parisuhteessaan erikoistunut kirjoittamiseen eikä kodinhoitoon? Kritiikkihän kohdistui nimenomaan siihen, että toisen täytyisi käyttää elämänsä vain kotitöihin kun toinen saisi toteuttaa itseään. Ei kritiikki siihen liittynyt, missä osoitteessa työ tehdään - on tietenkin täysin ok työskennellä kotoa käsin, ja niinhän moni tavistyössäkin oleva nykyisin tekee, kun koronan jälkeen etätyöt jäivät monessa työpaikassa pysyväksi käytännöksi. 

Näissä keskusteluissa kiinnitän aina huomiota siihen, että näyttää olevan kovaa tarvetta painaa kotona eri syistä olevia naisia kodinkoneiden imbesilliin rooliin. Kenestäkään ei tule kirjailijaa tai taitelijaa noin vain, vaan se vaatii vuosien harjoittelun. Mutta taide on vain esimerkki, voihan nainen kokea intohimokseen vaikka siivouksen tai kakkujen leipomisen ja tehdä siitä myöhemmin oman ammattinsa. 

Lapsuuteni kotirouvista monet ryhtyivät yrittäjiksi myöhemmin ja menestyivätkin hyvin. Yhden mies teki konkurssin ja tämä kotirouva elätti vuorostaan häntä heidän vanhoilla päivillään.

Jostainhan tuo iso tarve syntyy mollata muita naisia, tässä tapauksessa heidän ratkaisuaan olla kotiäiti tai -rouva, sitä tässä vain mietin.

Kuka on mollannut? Ensinnäkään kotirouvakulttuuri on Suomessa aika vieras - silloin kun Amerikassa naisten pääasiallinen "työ" oli toimia kotirouvina, Suomessa naisista valtaosa oli joko maataloustöissä tai ihan palkkatöissä. Mutta eihän tässä kenenkään henkilökohtaisia valintoja olekaan mollattu, vaan nimenomaan on kritisoitu ajatusta, jossa joka parisuhteessa toisella osapuolella ei olisi mahdollisuuksia henkikökohtaisiin valintoihin, vaan pitäisi keskittyä kodinhoitoon. Tuokin on ihan pähkähullu idea, että toisen osapuolen pitäisi ryhtyä yrittäjäksi tai taiteilijaksi sitä kautta, että toimii ensin kotirouvana - miksi ihmeessä? Voisihan sen yrityksen perustaa tai taiteilijuuden aloittaa ilman omituista, asiaan liittymätöntä kotirouvavaihettakin, eikö? 

Totta kai nainen voi tehdä kaikkea mitä tahtoo myös ilman miestä. Mutta esimerkiksi taide on ammatti, mihin valmistautumisesta ei makseta mitään, jolloin elättävä mies toimii mesenaattina. Yhtä hyvin omaa elämänuraa voi miettiä kauemmin, jos sitä ei ihan nuorena ole löytänyt. Silloin kotirouvana oleminen voi auttaa löytämään oman alansa.

Kotirouvia ja tilanteita on monenlaisia. On outoa, että tuo ratkaisu on niin hirveän kielletty täällä, vaikka se on aika harvinainen Suomessa eikä siten muodosta kenellekään mitään uhkaa. Kukaan ei ole pakottamassa kotiin yhtäkään naista, jolloin olisi loogista, että sitä vastustettaisiin. Joten pakko päätellä, että suuri into opettaa kotona olevia naisia johtuu jostain omasta syystä. Muutenhan muiden ratkaisut eivät niin paljon häiritsisi.

Kyllä se työelämän ulkopuolelle jättäytyminen kuuluu muillekin, niille jotka maksaa sitten veroista sellaisen vaihdetun kotirouvan kulut, kun vanhentuneella koulutuksella ja puuttuvalla työhistorialla nainen jää muiden elätettäväksi. Vai kuka sen työhön tottumattoman palkkaa ja mihin?

Tiesithän, että me maksamme veroista kaiken maailman "projektityöntekijät" ja "hankekoordinaattorit" ja muut epätyöntekijät julkisella puolella? Kukaan ei kyseenalaista tällaisen ihmisen hintaa. Ajatellaan vaan, että kyllä sillä Lyylillä on niin hieno ura siellä valtion palveluksessa, vaikka se onkin vain erittäin kalliiksi tuleva suojatyöpaikka, jolla ei ole mitään muuta tavoitetta, kuin pitää Lyyli työllistettynä. Joku kotirouva saattaa olla tuhat kertaa hyödyllisempi yhteiskunnalle, hoitaessaan itse lapsensa ja mahdollistaen miehensä uran.

-eri

Mutta onko sen kotirouvan elämän pointti olla hyödyllinen kaikille muille? Hyödyttääkö kotirouvana oleminen häntä itseään, kokeeko hän toteuttavansa itseään sitä kautta? Jos kyllä, niin sitten kaikki on ok, mutta jos ei, niin miksi vaakakupissa pitäisi painaa enemmän muun yhteiskunnan hyöty eikä ihmisen oma onnellisuus?

Pitääkö kaikessa pohtia omaa onnellisuutta vai voiko välillä pohtia onko oma lapsi onnellinen kun on vanhempi 24 tuntia saatavilla? Voisiko yhteiskunnan lukuisista ongelmista ratketa sillä että lapset saavat vanhemmilta kasvatuksen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Tuohan on täysin eri asia. Eihän silloin ole erikoistuttu parisuhteessa kodinhoitoon, lastenhoitoon ja toisen uran mahdollistamiseen, jos oikeasti tehdään omaa taiteellista työtä apurahalla. Satun itse olemaan satunnaisesti apurahoilla elävä henkilö, enkä missään määrin mieltäisi itseäni kotirouvaksi, jos olisin parisuhteessa. Ei ole miehen varallisuutta siis takana, ja silti teen taiteellista työtäni ihan täysipainoisesti. Ja kuka tahansa kotirouva ei todellakaan tuosta noin vaan voi "ryhtyä kirjailijaksi". Mutta jos ryhtyy, eikö hän silloin ola parisuhteessaan erikoistunut kirjoittamiseen eikä kodinhoitoon? Kritiikkihän kohdistui nimenomaan siihen, että toisen täytyisi käyttää elämänsä vain kotitöihin kun toinen saisi toteuttaa itseään. Ei kritiikki siihen liittynyt, missä osoitteessa työ tehdään - on tietenkin täysin ok työskennellä kotoa käsin, ja niinhän moni tavistyössäkin oleva nykyisin tekee, kun koronan jälkeen etätyöt jäivät monessa työpaikassa pysyväksi käytännöksi. 

Näissä keskusteluissa kiinnitän aina huomiota siihen, että näyttää olevan kovaa tarvetta painaa kotona eri syistä olevia naisia kodinkoneiden imbesilliin rooliin. Kenestäkään ei tule kirjailijaa tai taitelijaa noin vain, vaan se vaatii vuosien harjoittelun. Mutta taide on vain esimerkki, voihan nainen kokea intohimokseen vaikka siivouksen tai kakkujen leipomisen ja tehdä siitä myöhemmin oman ammattinsa. 

Lapsuuteni kotirouvista monet ryhtyivät yrittäjiksi myöhemmin ja menestyivätkin hyvin. Yhden mies teki konkurssin ja tämä kotirouva elätti vuorostaan häntä heidän vanhoilla päivillään.

Jostainhan tuo iso tarve syntyy mollata muita naisia, tässä tapauksessa heidän ratkaisuaan olla kotiäiti tai -rouva, sitä tässä vain mietin.

Kuka on mollannut? Ensinnäkään kotirouvakulttuuri on Suomessa aika vieras - silloin kun Amerikassa naisten pääasiallinen "työ" oli toimia kotirouvina, Suomessa naisista valtaosa oli joko maataloustöissä tai ihan palkkatöissä. Mutta eihän tässä kenenkään henkilökohtaisia valintoja olekaan mollattu, vaan nimenomaan on kritisoitu ajatusta, jossa joka parisuhteessa toisella osapuolella ei olisi mahdollisuuksia henkikökohtaisiin valintoihin, vaan pitäisi keskittyä kodinhoitoon. Tuokin on ihan pähkähullu idea, että toisen osapuolen pitäisi ryhtyä yrittäjäksi tai taiteilijaksi sitä kautta, että toimii ensin kotirouvana - miksi ihmeessä? Voisihan sen yrityksen perustaa tai taiteilijuuden aloittaa ilman omituista, asiaan liittymätöntä kotirouvavaihettakin, eikö? 

Totta kai nainen voi tehdä kaikkea mitä tahtoo myös ilman miestä. Mutta esimerkiksi taide on ammatti, mihin valmistautumisesta ei makseta mitään, jolloin elättävä mies toimii mesenaattina. Yhtä hyvin omaa elämänuraa voi miettiä kauemmin, jos sitä ei ihan nuorena ole löytänyt. Silloin kotirouvana oleminen voi auttaa löytämään oman alansa.

Kotirouvia ja tilanteita on monenlaisia. On outoa, että tuo ratkaisu on niin hirveän kielletty täällä, vaikka se on aika harvinainen Suomessa eikä siten muodosta kenellekään mitään uhkaa. Kukaan ei ole pakottamassa kotiin yhtäkään naista, jolloin olisi loogista, että sitä vastustettaisiin. Joten pakko päätellä, että suuri into opettaa kotona olevia naisia johtuu jostain omasta syystä. Muutenhan muiden ratkaisut eivät niin paljon häiritsisi.

Onko silloin siis mielestäsi kotirouva, jos käyttää aikansa kirjan kirjoittamiseen, mutta ei ole tuloja?

Okei, mikäli tässä keskustelussa on koko ajan tarkoitettu, että olisi ihannetilanne, että toinen osapuoli käy töissä ja rahoittaa molempien elämän, ja toinen sitten tekee mitä lystää (kirjoittaa kirjaa, maalaa tauluja, miettii yritysideaa), niin okei, sitten myönnän että ymmärsin väärin. Muistaakseni joku kirjoittaja mainitsi, että se kotona oleva hoitaisi kotia ja lapsia, mutta kiitos tarkennuksesta - tarkoitettiinkin, ettei hän sittenkään keskity kotitöihin, vaan taiteen tekemiseen. Kiinnostava konsepti, mikä jottei voitaisiin alkaa miettiä tätä...

Mistä oikein tulee tämä käsityksesi, että on olemassa erityinen naistyppi, joka keskittyy pelkästään kotitöihin ja joka on kotiäiti tai kotirouva? Sinulla on tarve nähdä, että kotirouva on jotenkin erilainen nainen ilman minkäänlaisia ambitioita tai muita kiinnostuksenkohteita kuin kotityöt. Eikö se itsestäsi ole hieman outoa? 

Kotirouva tarkoittaa just tuota. Sen sijaan se tuskin oikeasti kuvastaa näiden naisten kiinnostusta ja kykyjä. Sori, mutta et oikein tunnu ymmärtävän lukemaasi, vaikka minäkin olen aika lailla rautalangasta vääntänyt.

Minulla on sama tuntemus sinusta eli et ymmärrä tai halua ymmärtää lukemaasi, koska sinulla on niin vahva käsitys siitä, että kotirouva ei ole mitään muuta kuin kodin hoitaja. Aivan kuten hän typistyisi ihmisenä jotenkin olemattomiin. 

Aikoinaanhan kotirouva oli ammattinimike, jolloin hänen työnsä on hoitaa kotitalouden käytännön asiat. Näin näen myös oman tehtäväni kotirouvana, mutta ei se mitenkään muuta minua ihmisenä muuksi kuten ei muuta sekään, jos olisin muurari, sähkömies tai jokin muu duunariammatti. Jos lapsia on monta, kuten lapsuuteni useimmilla kotirouvalla, on se todellista työntekoa jo pyykkihuollon tasolla. Siitä huolimatta heillä riitti aikaa myös minulle, naapurin tytölle.

Minulla on varsin myönteinen käsitys kotirouvista johtuen ihan vain lapsuuden kokemuksistani. He olivat tärkeitä minulle eli katson asiaa osittain myös lasten näkökulmasta enkä näe naisen työssäkäymistä niin positiivisena asiana kuin monet keskustelijat näissä ketjuissa tekevät. 

Rautalankaa: en väitä kotirouvien olevan ihmisinä kaikkien samanlaisia tai mitenkään tyhmiä. Mutta pidän tyhmänä ja huonona sellaista JÄRJESTELMÄÄ, joka kaavamaisesti pakottaa esim. sukupuolen perusteella osan ihmisistä kotirouviksi. Koska kotirouvana oleminen ei todellakaan ole kaikille mielekäs vaihtoehto. Suomessa kotirouva ei ikinä ole ollut varsinainen ammattinimike, mutta vaikka olisikin, niin ei sitä silti voisi pitää itsestään selvästi pakollisena ammattina joillekin ihmisryhmille. Ihmisen täytyy voidan valita ammattinsa.

Järjestelmä mikä pakottaa miehen ja naisen toimimaan ja ajattelemaan erilailla on luonto. Eli biologia ja joka tekee kaksi eri sukupuolta.

Kyseessä ei voi olla ammatti koska ammatin määritelmä on se että sen harjoittamisesta saa palkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys! Mummoni oli ns perinteinen nainen, leipoi, paistoi, siivosi, hoiti lehmät ja lapset ja oli aina kotona, mutta mies maksoi kaiken ja ns elätti mummon ja perheen.

Nykyaikana jos olet perinteinen nainen ja hoidat ns naisten hommia ja lapset niin saat vielä sen lisäksi tienata itse oman elantosi tekemällä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella.

Joku ei täsmää.

Juuri näin. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessa ns. perinteinen nainen pukeutui hyvin vaatimattomasti, ei meikannut ja piti päässä huivia. Raskas työnteko toi usein mukanaan ennenaikaisen vanhenemisen. Tätäkö nykymies haluaa?

Veikkaan, että "perinteistä naista" haikailevat miehet ajattelevat jonkin ihan muun kulttuurin perinteitä tai heillä on mielessään jokin kuva, joka ei vastaa todellisuutta.

Tuskin kukaan haluaa mennä ajassa taaksepäin. Toivottavaa on, että molemmat erikoistuisivat parisuhteessa, jolloin toinen voi edetä urallaan paljon parempiin asemiin ja toinen voi hoitaa lapset ja kodin viihtyisäksi, eikä molempien tarvi olla päivän lopussa poikki, kun pitää tehdä töitä ja kotityöt päälle.

Meikkauksen pois jättämisellä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi meikki ei sotke vaatteita, kasvot eivät ole tahmaiset ja nainen tuoksuu paremmalta.

Erikoistuisivat parisuhteessa? Yleensä erikoistuminen työelämässä tarkoittaa jonkinlaista etenemistä ja sitä, että saa laajemmin, hyödyllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin käyttää omia kykyjään, kartuttaa niitä ja kehittyä siten itse. On helppo nähdä, miten tuossa kuviossa se uraa tekevä etenee, kehittyy ja toteuttaa itseään, mutta toteutuuko mielestäsi vastaava sen kohdalla, joka vain tekee kotitöitä viikosta, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Mikä on hänen kohdallaan se "palkinto", millä lailla hän pääsee käyttämään kykyjään, älyään, osaamistaan ja keskittymään henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiinsa?

Tuossa sinun esimerkissäsihän työssäkäyvällä on todella laaja skaala asioista, joista hän voi valita - hän voi valita kiinnostustensa mukaan alan, pyrkiä hakeutumaan mieleisiinsä työpaikkoihin, tavoitella kiinnostavia työtehtäviä ja haluamaansa asemaa työmarkkinoilla... mutta kotona oleville osapuolille ei ole vastaavaa valinnan mahdollisuutta, vaan heille on kaikille aina samat tehtävät: pyykki, siivous, ruuanlaitto, lastenhoito. Huomaatko - diili on kotona olevalle aina huono, koska se ei huomioi henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita, henkilön omia taipumuksia ja kykyjä, se ei tarjoa mahdollisuuksia saada meriittejä, se ei tarjoa oikeastaan muuta kuin tasapaksua puurtamista. No, tietyllä tavalla toki omien lasten kanssa oleminen on aina merkityksellistä, koska kyse on itselle rakkaista ihmisistä, mutta ei se leikkipuistoissa käynti, lasten vaatteiden hankkiminen, hammaslääkärissä ja neuvolassa käyttäminen yms ihan riitä elämänsisällöksi - kun tietää, että vaihtoehtona olisi sekin, että voi saada SEKÄ palkitsevan vanhemmuuden ETTÄ palkitsevan työelämän.

Ja millä perusteella se koko päivän kotitöitä tekevä ei olisi väsynyt iltaisin? Itse inhoan siivoamista ja kotitöitä, ja koen niiden väsyttävän minua enemmän kuin oman palkkatyöni. Juuri siksi, että ne ovat tylsiä, puuduttavia, epämieluisia... Itselleni olisi ainakin painajainen erikoistua parisuhteessa kodinhoitoon.

Joitakin sellaisia ammatteja on, joihin kotona oleminen soveltuu erinomaisesti. Sattumoisin kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat taiteilijoita, siis ihan oikeita, ei harrastelijoita. Miehen varallisuus mahdollistaa taiteen tekemisen täysipainoisesti, kun ei tarvitse tehdä hanttihommia eikä hakea edes apurahoja. Itsekin olen lopettanut niiden hakemisen siksi, että muut tarvitsevat niitä enemmän. Kotirouvana oleminen sallii matkustelun ja muun taiteessa tarvittavan liikkumisvapauden erinomaisesti.

Moni kotirouva voi myös hioa taitojaan ja ryhtyä vaikka kirjailijaksi. Agatha Christie esimerkiksi kirjoitti ensimmäisen kirjansa kotirouvana, Suomesta Anni Polva.

Anni Polva ei kirjoittanut "kotirouvana", vaan hän oli kirjoittanut lapsesta asti ja halusi nimenomaan kirjailijaksi. Hän ei myöskään kirjoittanut esikoisteostaan kotirouvana, vaan hän kirjoitti sota-aikana. Miehensä oli siis sodassa, ei suinkaan töissä.

Kotirouvana oleminen on ollut monille naistaiteilijoille tilanne, missä ensimmäinen teos on syntynyt. Mutta sinä vain tahdot nähdä kaikki kotirouvat samanlaisina ja erottaa heidät kaikista muista naisista erilliseksi ryhmäksi, joilla ei ole muita tavoitteita kuin kotona oleminen. Se toisaalta ole minun eikä kenenkään muunkaan ongelma. 

Eikö tuo oikemminkin kerro siitä, että he eivät halunneet olla kotirouvia? MINÄ en suinkaan näe kotirouvia ihmisinä, joilla ei ole muita tavoitteita, vaan nimenomaan siksi pidän koko ajatusta kotirouvakulttuurista vinksahtaneena, koska en usko sen olevan väylä kaikkien naisten tavoitteiden toteutumiseen. Kirjan kirjoittaminenhan ei edellytä sitä, että olisi ensin ollut kotirouva. Tämä keskustelu on aivan kummallinen, koska Suomessa ei ikinä ole ollut 50-luvun Amerikan tyyliin kotirouvakulttuuria, ja silti lukuisat naiset ovat löytäneet ammatillisen identiteettinsä, kirjoittaneet kirjoja, maalanneet tauluja, ryhtyneet yrittäjiksi, jne. Tottakai myös kotirouvana ollut/oleva voi huomata, että haluaa sittenkin tehdä jotain muuta - ja veikkaanpa, että valtaosa heistä jopa kokee tällaisen oivalluksen - sen vuoksihan sitä juuri tapahtuu, että hakeudutaan muihin töihin tai yritetään keksiä jotain omaa, ettei koko elämä olisi pelkkää kotirouvana olemista.

Ongelma ajattelussasi on, että kuvittelet muidenkin ajattelevan, että kotirouvana oleminen on jotenkin typerä ja huono ratkaisu. Jos olisit lukenut enemmän historiaa, niin olisit huomannut, miten kapea käsityksesi on. Monet naiset tahtovat hoitaa lapsensa kotona ja tehdä uraa sitten myöhemmin tai sen verran mitä lasten ja kodin hoitamiseltaan pystyvät. Omaisuuden ja kotitalouden hoitaminenkin on tietysti työtä, mutta ei mennä nyt siihen. 

Olen nimenomaan lukenut aiheesta, ja ainakin 50-luvun Amerikassa merkittävä osa kotirouvista oli turhautuneita ja sen vuoksi päihdekoukussa. Ei se pesupulvereiden vertailu ja ruuanlaitto sitten kuitenkaan ollut niin tyydyttävää.  On täysin eri asia itse valita vaikka lastenhoito kuin joutua siihen - tässä ketjussahan nimenomaan joku ehdotti, että pariskunnasta aina toinen keskittyisi uran tekemiseen ja toinen kotitöihin. Miksi näin jäykkä järjestelmä? Eihän se ole enää oma valinta, jos on puolittainen pakko valita jotain.

Ja aika harva tuntuu haluavan keskittyä kodinhoitoon ja lastenhoitoon, kun valtaosa niin naisista kuin miehistäkin on hakeutunut opiskelemaan ja työelämään. Usein se kotiin jääminen tuntuukin olevan vain vaihtoehto ankeille töille (jos ei pidä omasta työstään) tai sitten jokin välivaihe tyyliin hoitovapaa.

Amerikkalaisessa kirjallisuudessa löytyy paljon kotirouvakirjailijoita ja noita mainitsemiasi kuvauksia kotirouvaelämän ongelmista sitäkin enemmän. Tyytyväinen kotirouva ei ole niin mehevä kuvauskohde, se on lähes kitchiä.

Edelleen tässä on oletus, että jossain sfäärissä on määrätty, että kotirouvaa saa kiinnostaa vain pesupulvereiden vertailu, vaikka kotirouva on nainen siinä missä kaikki muutkin omine yksilöllisine asioineen.

Mikä pointti siinä siis on edes ehdottaa, että parisuhteessa jompi kumpi jäisi kotiin kotirouvaksi (tai sen miespuoliseksi vastineeksi, jolle ei ole edes olemassa olevaa termiä), jos kuitenkin samaan aikaan tiedostetaan, että hekin ovat yksilöitä ja heitä kiinnostaa eri asiat, ja että oikeastaan he saattavatkin haluta tehdä jotain aivan muuta? Eikö sitten olisi järkevämpää suoraan kannustaa heitä kirjailijoiksi, taiteilijoiksi, yrittäjiksi, työelämään, jossa voisivat toteuttaa itseään? Jos kuitenkin tämä taipumus tiedostetaan? Mikä pointti koko kotiinjäämisessä sitten enää olisi? Huomautan, että keskustelu alkoi viestistä, jossa joku ideoi mallia, jossa suhteessa toinen erikoistuisi kodinhoitoon ja toinen uraan. Nyt keskustelu on kääntynyt sellaiseksi, että oikeastihan he molemmat haluavat erikoistua uraan. Okei, en väitä vastaan - miksei siis anneta heidän keskittyä siihen, mihin haluavat?

Kotirouva Suomessa on anomalia toisin kuin monessa muussa maassa eli täällä ei jäädä kotiin sen vuoksi, ettei ole mahdollisuuksia muuhun, vaan se on useimmiten nimenomaan naisen oma ratkaisu ja käytännön sanelema juttu. Näin omalla kohdallani ja kahden muun kohdalla, jotka tunnen.

Ja olen lukenut melko identtisiä tarinoita parista muusta palstan ketjusta eli kotirouvaksi on jääty siksi, että miehellä on paljon matkustelua vaativa työ, missä ansaitaan hyvin, jolloin yhteinen aika perheen kanssa kävisi hyvin vähiin molempien ollessa töissä. Tosin tunnen myös pareja missä asutaan eri maissa. Itse en olisi sellaista elämää todellakaan tahtonut lasten ollessa pieniä. Se olisi tarkoittanut käytännössä asumiseroa.

Monissa muissa maissa on kotirouvakulttuuri käytännön syistä, kun lapsilla on esimerkiksi päivällä ruokatauko, jolloin heidät haetaan kotiin syömään. Perhe rajoittaa naisten työssäkäyntiä toisin kuin Suomessa. 

Onko perheen tehtävä rajoittaa naisen työssäkäyntiä vai rajoittaako naisen työssäkäynti perheen hyvinvointia?