Te naiset jotka ette halua omia lapsia niin mikä siihen on syynä?

Juurisyy on se, että en halua. En vain halua. 

Sitten on iso joukko asioita, jotka tukevat valintaani. 

Vierailija kirjoitti:

En halunnut lapsia missään nimessä, vaikka parikin pitkäaikaista puolisoa olisi halunnut perustaa perheen kanssani. Pelkäsin vastuuta, vapauden menetystä, uran tuhoutumista ja sitä että lapsi tuntuisi ylipäänsä taakalta. En edes oikein pitänyt lapsista. Heti kun ikää tuli sen verran, että lapsensaanti on mahdotonta, tai ainakin epätodennäköistä, alkoi kaduttaa. Paras ystäväni kertoi samoihin aikoihin, että hän rakastaa omia lapsiaan yli kaiken, vaikka ei muuten lapsista erityisesti välitäkään. Että oli oikein pelännyt ennen esikoisen syntymää miten jaksaa ärsyttävää riiviötä, ja kuinka todellisuus oli ollutkin valtava positiivinen yllätys.

Kadehdin perheellisiä ystäviäni heidän aikuistuvista lapsistaan. Sitä, kuinka täyttä ja eteenpäin suuntautuvaa elämä on heidän kanssaan.  Opiskelua, seurustelukumppaneita, muuttoja, yhteisiä reissuja niin baariin, Lappiin tai lähi-Ikeaan. Joillakin jo satunnaisia mummon tehtäv

Sinua kaduttaa ja harmitta se, että et voi sivusta seurata muiden elämää ja eteenpäin menemistä? 😀 

Ei ole vielä kertaakaan tullut edes etäisesti olo, että haluaisin. N35

Vierailija kirjoitti:

Lapsen voi kasvattaa myös avioeroperheessä. 

Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti. Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta. Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen.

Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan tai poikaystävään. Hulluja on ne ihmiset jotka jättävät kokematta suurimman suhteen elämässään!

No sinä se et ple ainakaan aikuistunut vanhemmuuden myötä.

Kuinka pyyteetöntä on ollut omien vanhempiesi rakkaus sinua kohtaan? Ei mitään odotuksia, ristiriitoja, yms?

Käsityksesi ihmissuhteista on todella keskenkasvuinen. 

Ei ole yksinkertaisesti minkäänlaista kiinnostusta lisääntymiseen. Pelkkä ajatus raskaana olosta tuntuu vastenmieliseltä. Haluan asua yksin enkä siedä minkäänlaista hälyä, meteliä tai sotkua. En myöskään halua tuoda tähän maailmaan ihmistä, jolla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta tuhoutuvalla planeetalla. Vanhempani ei ole kommentoineet mitenkään.

Koska tykkään vaan toisista naisista.

En luota mieheeni, pelkään että pettää tai jättää minut lapsen kanssa kaksin.

Siskoni lapset on rasittavia, kiukuttelevia, vaativia, tottelemattomia, nirsoja, över hemmoteltuja pikku hirviöitä.  Siksi.  Saan migreenin niiden järjettömästä meluamisesta ja häsläämisestä.  Saan rahani kulumaan muutenkin kuin kakaroihin joita ei koskaan saa isoks.  Oma elämä luxusta matkoineen, rauhalliseen,  viihtyisään kotineen ym  ihanuuteen. Sitäpaitsi rakastan työtäni ja kissaani.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen voi kasvattaa myös avioeroperheessä. 

Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti. Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta. Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen.

Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan tai poikaystävään. Hulluja on ne ihmiset jotka jättävät kokematta suurimman suhteen elämässään!

Miten kukaan voi olla näin harhoissaan pää omassa perceessään, sairaalloisen itsekeskeinen, luulotautinen ja tyhmä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen voi kasvattaa myös avioeroperheessä. 

Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti. Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta. Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen.

Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan tai poikaystävään. Hulluja on ne ihmiset jotka jättävät kokematta suurimman suhteen elämässään!

 

Miten kukaan voi olla näin harhoissaan pää omassa perceessään, sairaalloisen itsekeskeinen, luulotautinen ja tyhmä?

Älä muuta viserrä. Täyttä soopaa ihan näin useamman lapsen vanhempana sanon. Menetät mielenterveytesi jos jotain rakkautta odotat. Sitä voi olla miehen tai naisen välillä tai mikä nyt parisuhteesi kokoonpano onkaan,mutta ne lapset on vain hyötymässä ja lähtevät aikanaan omaan elämäänsä kuten kuuluukin. Tuollaiset sairaalloisen riippuvaiset äidit on hirveitä, pitävät suorastaan itseään lapsiensa puolisoina ja ensi rakkauksina joita ei voi korvata.

En vain ole kiinnostunut vanhemmuudesta. Lisäksi en halua ottaa riskiä mahdollisesta nepsylapsesta, koska sitä karusellia en jaksaisi. Suvussani on molemmilla puolilla paljon neuroepätyypillisyyttä ja itsellänikin piirteitä. Perinnölliset tekijät ovat siis vahvat.

Aika monen täällä kirjoittamat kauhukuvat siitä että äiti jää yksin ja hoitaa kaiken ovat valitettavasti totta. 

itselläni kaksi lasta joilla eri isät. Kaiken olen saanut yksin hoitaa. Ensimmäinen isä halusi erota koska ei jaksanut raskasta ja sitovaa pikkulapsiarkea. Toisen isä ei nyt ihan tervehenkinen ollutkaan. Agreasiivisuuden vuoksi yhteiselämästä ei tullut mitään. Oli pakko erota. Kostoksi ns.isä ei osallistunut mitenkään. Piste. 

Jos olisin tiennyt en olisi tähän lähtenyt. Onneksi en tiennyt millainen tie omalle kohdalle tulee. 20 vuotta itsensä unohtamista raatamista ja jatkuvaa väsymystä. Lisäksi ihmisten väheksymistä ja ulkopuolisuuden tunnetta (joka sinänsä samantekevää) koska yksinhuoltaja ei ole kaikkien mielestä saman arvoinen kuin ne hirveissä paskaliitoissa vaikkapa rahan tai uskalluksen puutern vuoksi sinnittelevät jotka pilaavat huonoilla/sairailla parisuhteilla lastensa mielenterveyden.

Onneksi en tiennyt. Sain aivan ihania vuosia. Täyden määräyavallan ja läheiset suhteet maailman ihanimpiin fiksuimpiin nyt jo isoihin/aikuisiin lapsiin joita ilman elämä olisi täysin merkityksetöntä. Niin sanon nyt tällä elämänkokemuksella. Raadollista sekin että oli onni että minulla on rahaa. Jos olisin elänyt varattomana saman elämän olisi siitäkin varmasti selvitty mutta vielä raskaampaa olisi ollut. 

Ymmärrän täysin ihmisiä jotka eivät lapsia halua mutta näin jälkeenpäin vanhuuden ja kokemuksen antamalla viisaudella suosittelisin valitsemaa isän tarkasti. Ottamaan sellaisen miehen joka on täysipäinen eikä häviä vastoinkäymisten edessä. Tai valitettavasti suosittelen myös tekemään sen lapsen vaikka yksin tietoisena siitä että romutut työn ja vastuun ja suorittamisen alle mutta mikään muukaan hyvä ei tule helpolla. 



 

Vierailija kirjoitti:

Aika monen täällä kirjoittamat kauhukuvat siitä että äiti jää yksin ja hoitaa kaiken ovat valitettavasti totta. 

itselläni kaksi lasta joilla eri isät. Kaiken olen saanut yksin hoitaa. Ensimmäinen isä halusi erota koska ei jaksanut raskasta ja sitovaa pikkulapsiarkea. Toisen isä ei nyt ihan tervehenkinen ollutkaan. Agreasiivisuuden vuoksi yhteiselämästä ei tullut mitään. Oli pakko erota. Kostoksi ns.isä ei osallistunut mitenkään. Piste. 

Jos olisin tiennyt en olisi tähän lähtenyt. Onneksi en tiennyt millainen tie omalle kohdalle tulee. 20 vuotta itsensä unohtamista raatamista ja jatkuvaa väsymystä. Lisäksi ihmisten väheksymistä ja ulkopuolisuuden tunnetta (joka sinänsä samantekevää) koska yksinhuoltaja ei ole kaikkien mielestä saman arvoinen kuin ne hirveissä paskaliitoissa vaikkapa rahan tai uskalluksen puutern vuoksi sinnittelevät jotka pilaavat huonoilla/sairailla parisuhteilla lastensa mielenterveyden.

Yhä ulivalikirjoituksessasi jää se ainut relevantti pääpointti ymmärtämättä: ET-TE  HA-LU-A  O-MI-A  LAP-SI-A.

Samalla tavalla kuin moni joka haluaa lapsia, tiesin jo hyvin nuorena etten halua äidiksi. Olen usealla vuodella perheen vanhin lapsi ja saanut ehkä monia muita realistisemman käsityksen lapsiperhe arjesta, myös erityislapsista. Ainakin kaverini totesi lapsia saatuaan, että minä joka olen ainoa hänen tutuista joka ei halua lapsia, vaikutan tietäneen aidosti eniten millaista se on. Muut olivat yllättyneitä kuinka raskasta vanhemmuus on ja moni puhunut että olisi pitänyt odottaa vielä pari vuotta jne. Eli ehkä tämä vanhimman lapsen kokemus antoi jo varhain mahdollisuuden muodostaa oma kantani, joka ei ole muuttunut koskaan. Tykkään kyllä lapsista ja erityslapsista, mutta en halua omia missään muodossa. Joskus voisin olla ehkä tukiperheenä! Haaveilin myös opettajan työstä yhdessä kohtaa. Iän myötä olen valitettavasti menettänyt paljon toimintakykyä sairauksien vuoksi, ja olen iloinen että en ole lapsia tahtonut, sillä nyt en viitsisi lapsia tehdä vaikka olisi halua koska en pystyisi niitä kunnolla hoitamaan. Jään siis paitsi yhdestä surun aiheesta tässä tilanteessa.

Vanhemmat eivät ole asiaa ihmetelleet juurikaan. Heille on tärkeämpää että voin mahdollisimman hyvin. Toki heillä on vielä muita lapsia joten toivoa isovanhemmuudesta on sitä kautta olemassa. Puoliso ei myöskään ole koskaan halunnut lapsia ja tämä tuli molemmilta selväksi seurustelun alkuvaiheessa. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta.

Kukaan ei alkanut isäksi

Naistenpolin huono kohtelu endometrioosi ja ehkäisyasioista teki selväksi ei koskaan lapsia.

Sukuni teki selväksi ettei sukuun haluttu lapsia. Mies ja miehen suku tekivät selväksi että yhtään lasta ei haluttu. Toisen puolisokandidaatin ex puolestaan esitti minulle tappouhkauksia. Tappouhkauksia sateli jatkuvasti muutenkin.

Etukäteen ilmoitettiin että jos minulle tulee lapsi tai lapsia, heitä ei haluta edes tavata.



Terveydenhuollossa tehtiin selväksi, että sairauksia ei hoideta ajoissa. Endometrioosidiagnoosi viivästyi pahasti ja sen jälkeen vielä moni muu. Sairauslomiakaan ei myönnetty. Jos lääkäri kirjoittikin sairauslomaa, töissä sanottiin voisitko olla pitämättä sitä. Kesälomista sanottiin voisitko jättää pitämättä ja ottaa sen sijaan rahana. Ylitöitä oli tehtävä ilman palkkaa työn menettämisen uhalla. Tämä oli mahdollista, koska vuosienkin työskentelyt samalla työnantajalla koostuivat aina määräaikaisista jaksoista.

Tähän päälle hometalo-ongelmat. En ehtinyt edes miettiä mitä itse halusin.

Inhimillisyys edes joltain suunnalta koettuna olisi ollut kova juttu.

Vierailija kirjoitti:

Kun hankkii lapsen, tulee oma henkinen kasvu muuttamaan elämän tavoitteita ja tarpeita. Pitää aikuistua niin on hyvä vanhempi. Jos ei halua yrittää aikuistua ja päättää olla ikuinen lapsi eikä osaa pitää huolta edes itsestään, niin se on oma päätös.

Aikuistumiseen kuuluu että ei laita itseään aina ensimmäiseksi ja pystyy tekemään päätöksiä oman lapsen hyväksi. Kun pelkää että tähän ei kykene niin jää helposti lapsettomaksi ja se on suuri vahinko.

Ai se on aikuistumista kun pilaa oman kehonsa ja mielenterveytensä? Selvä juttu, kaikki vaan pakolla synnyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin surullisen itsekkäitä nämä syyt. "En halua pilata ulkonäköäni". Se ei ole pysyväistä elämässä, jotkin muut asiat ovat.

Tuskin se on kenellekään AINUT syy. Tiesitkö, että kaikista lapsista ei kasva fiksuja aikuisia vaikka kuinka hyvin kasvattaisit? Pysyväistä se on rikollinen aikuinenkin, siinähän sitten stressaat.

Jotka ei halua omia lapsia ovat itsekkäitä, vain omaan napaansa tuijottavia ja heiltä puuttuu sosiaalisuus ja empatia kyky. He haluavat viettää yksinäisen vanhuuden ja he 

voivatkin sanoa erään laulun sanoin "Toki yksi on lohtu mun haudallani ei seisota silmät veessä".