En haluakaan psykologiksi enää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni varmasti kauhistuu nyt tästä mitä tänne kirjoitan, mutta en sensuroi itseäni. Tuntuu, että kaikki olettavat hoitajan olevan joku enkeli ja pyhimys, joka hyvää hyvyyttään tekee kaiken.

Ap

Anna tulla vaan. Et nimittäin ole ajatuksinesi yksin. 

-ohis

Olen kasvanut itse kodissa, missä vanhemmat olivat väkivaltaisia, alkoholisteja ja no... hulluja. Minulle oli tärkeää, että en jatka noidankehää. Nyt saan töissä turpaan fyysisesti ja henkisesti. Tuntuu, että jatkan kuitenkin sitä, vaikka minun piti elää toisin. Minulle oli esimerkiksi tärkeää, että en hanki lapsia tai miestä, joka on samanlainen kuin isäni. Minuun sattuu, minuun sattuu, että minulle voi tehdä kaiken tuon ilman seuraamuksia ja kollegoistakin se on vain normaalia. He lähinnä nauravat, jos potilas huitaisee minua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Moni varmasti kauhistuu nyt tästä mitä tänne kirjoitan, mutta en sensuroi itseäni. Tuntuu, että kaikki olettavat hoitajan olevan joku enkeli ja pyhimys, joka hyvää hyvyyttään tekee kaiken.

Ap

On ollut jo pitkään ihan selvää, että näin ei ole. Isäni oli insinööri ja äitini sairaanhoitaja. Empaattisuus oli lähinnä isäni ominaisuus.

Hoitoala ei ole sinulle, Ap. Etsi joku ala jossa ei tarvita empatiakykyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni varmasti kauhistuu nyt tästä mitä tänne kirjoitan, mutta en sensuroi itseäni. Tuntuu, että kaikki olettavat hoitajan olevan joku enkeli ja pyhimys, joka hyvää hyvyyttään tekee kaiken.

Ap

Anna tulla vaan. Et nimittäin ole ajatuksinesi yksin. 

-ohis

Olen kasvanut itse kodissa, missä vanhemmat olivat väkivaltaisia, alkoholisteja ja no... hulluja. Minulle oli tärkeää, että en jatka noidankehää. Nyt saan töissä turpaan fyysisesti ja henkisesti. Tuntuu, että jatkan kuitenkin sitä, vaikka minun piti elää toisin. Minulle oli esimerkiksi tärkeää, että en hanki lapsia tai miestä, joka on samanlainen kuin isäni. Minuun sattuu, minuun sattuu, että minulle voi tehdä kaiken tuon ilman seuraamuksia ja kollegoistakin se on vain normaalia. He lähinnä nauravat, jos potilas huitaisee minua.

Ap

Vaihda sellaisiin töihin,joissa sairaanhoitajaa ei huidota. Työterveyasemat tai muu yksityinen puoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni varmasti kauhistuu nyt tästä mitä tänne kirjoitan, mutta en sensuroi itseäni. Tuntuu, että kaikki olettavat hoitajan olevan joku enkeli ja pyhimys, joka hyvää hyvyyttään tekee kaiken.

Ap

Anna tulla vaan. Et nimittäin ole ajatuksinesi yksin. 

-ohis

Olen kasvanut itse kodissa, missä vanhemmat olivat väkivaltaisia, alkoholisteja ja no... hulluja. Minulle oli tärkeää, että en jatka noidankehää. Nyt saan töissä turpaan fyysisesti ja henkisesti. Tuntuu, että jatkan kuitenkin sitä, vaikka minun piti elää toisin. Minulle oli esimerkiksi tärkeää, että en hanki lapsia tai miestä, joka on samanlainen kuin isäni. Minuun sattuu, minuun sattuu, että minulle voi tehdä kaiken tuon ilman seuraamuksia ja kollegoistakin se on vain normaalia. He lähinnä nauravat, jos potilas huitaisee minua.

Ap

Vaikuttaa siltä, että kierrätät traumaa ja se ajaa sinut loppuun. Onhan se nyt selvä. Helpotuksia ei ole luvassa, joten sinun kannattaa vaihtaa alaa tai siirtyä vaikkapa toimistosihteerin täydennyskoulutukseen ja niihin hommiin. Ymmärrän kyllä mistä puhut. Sinun on kuitenkin lopetettava asiassa vellominen ja pelastettava itsesi. Hoidettavat eikä olosuhteet tule muuttumaan eikä kukaan tule sinua sieltä hakemaan. Vain sinä itse voit vaikuttaa. Jos et nyt lähde, tuhoat todennäköisesti omat hermosi ja työkykysi.

Ymmärrän... minäkin joskus hakeuduin sairaanhoitajaksi, kun pidän ihmisistä jne... Sain tarpeekseni aika pian ja pian valmistun proviisoriksi.

En lähtisi sinuna psykologiaa lukemaan. On totta, että psykologina voit työskennellä monessa tehtävässä, mutta ehkä kuitenkin joku ihan uusi ala...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ihmisten auttamishalu on hyvä, mutta nykyään on tosiaan niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmis ns. imemään sut kuiviin...eli takerrutaan eikä autettavat halua auttaa itse itseään vain kaikki pitäisi tulla muiden tekemänä valmiina. Senkin jälkeen saattaa tulla märinää, että väärin autettu, pitäisi saada enemmän etc.

Tämä on ihan hirveää, mutta olen itse kokenut tosi kovia asioita, mutta ollut aina sisukas. Sairaanhoitajan työssä tuntuu, että potilaat eivät edes yritä. Kaikki pitäisi tehdä puolesta. Ei jakseta nousta edes sängystä ylös, vaikka fyysiset voimavarat antaisivat myöden. Eikä ole edes mitään diagnooseja taustalla. Kävelevä pyytää täyttämään vesilasin, vaikka kraana on 2 metrin päässä. Yksi tiputti tavaransa tarkoituksella ja käski minun nostaa sen. Vaatteitakaan ei jakseta itse laittaa päälle, vaikka ollaan kotiin menossa ja väitetään siellä pärjäävänsä. Valitetaan myös hirveitä kipuja, vaikka selataan vain sängyssä puhelinta. Olen kyynistynyt tässä työssä. En tätä koskaan halunnut edes tehdä. Tämän piti vain olla väylä psykoterapeutiksi. En silti osannut odottaa mitä tämä työ on ja kuinka paljon hoitajaa halveksintaan. 

Ap

Sinun pitää olla kovempi, kovettaa itsesi. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta tuo että asiakkaat/potilaat yrittää palveluttaa kertoo että olet liian kiltti (paradoksi, tiedän). Mutta maailma on ruma paikka, sairas ihminen osaa olla ikävä ja ilkeä, ihmisen luonteenpiirteet ja ällöttävimmät vietit saattavat nostaa päätään ja jos nämä näkevät liian kiltin hoitajan, ne alkavat alistaa. Ja jos ei itse pysty vetämään rajojaan, se tulee kotiin mukana ja alkaa nakertaa kuten sinulle on käynyt. Taistele tai pakene - siinä sinun vaihtoehtosi. Olen käynyt saman aikanaan läpi ja pakottanut itseni kovaksi. Se oli vaikeaa, mutta onnistui. Nyt katson kun moni nuori hoitaja kamppailee saman asian kanssa. 

No tämähän se on, että pitäisi olla niin saatanan kova eikä antaa minkään tuntua missään. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

ihmisten auttamishalu on hyvä, mutta nykyään on tosiaan niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmis ns. imemään sut kuiviin...eli takerrutaan eikä autettavat halua auttaa itse itseään vain kaikki pitäisi tulla muiden tekemänä valmiina. Senkin jälkeen saattaa tulla märinää, että väärin autettu, pitäisi saada enemmän etc.

Oli pakko kommentoida. Tämä lainaamani teksti on kuin täysin kuvaus omasta työstäni asianajajana. Todella suuri osa asiakkaista taantuu täydellisesti lapsen tasolle, kun asianajaja ottaa toimeksiannon vastaan. Mitään pyydettyä paperia ei voida toimittaa; ei vaikka tarvitsisi vain ottaa siitä kuva ja lähettää minulle. Auta armias, jos esim. pankki on veloittanut jonkun tuplasuorituksen tai palkka on pari päivää myöhässä, niin soitetaan sille asianajajalle, vaikka asia ei liity mitenkään siihen toimeksiantoon. Välillä olen jopa lääkäriaikoja varannut päämiehille. Ei kertakaikkiaan minkäännäköistä oma-aloitteisuutta.

Ja ei, me asianajajatkaan emme ole päämiestemme "joka-asianhoitajia", vaan se juridinen toimeksianto. Ja sitten, ihmetellään laskua.... Miten tuosta on laskutettu? Eihän se ole kuin puhelu työnantajalle. No, mitäpä jos soittaisit itse sille työnantajalle.....

asianajaja

Oma vaikea tausta ei anna ihmiselle hyvää lähtökohtaa alalle, jossa autetaan muita. Vaikeat kokemukset voivat myös olla voimavara, jos on selviytynyt ja psyykkisesti vahva ja vakaa.

Jos on itse henkisesti rikki tai on taipumus halveksia autettaviaan, koska on itse - omasta mielestään - kokenut kovempaa, on kaikki hoitamiseen liittyvä väärä suunta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ihmisten auttamishalu on hyvä, mutta nykyään on tosiaan niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmis ns. imemään sut kuiviin...eli takerrutaan eikä autettavat halua auttaa itse itseään vain kaikki pitäisi tulla muiden tekemänä valmiina. Senkin jälkeen saattaa tulla märinää, että väärin autettu, pitäisi saada enemmän etc.

Tämä on ihan hirveää, mutta olen itse kokenut tosi kovia asioita, mutta ollut aina sisukas. Sairaanhoitajan työssä tuntuu, että potilaat eivät edes yritä. Kaikki pitäisi tehdä puolesta. Ei jakseta nousta edes sängystä ylös, vaikka fyysiset voimavarat antaisivat myöden. Eikä ole edes mitään diagnooseja taustalla. Kävelevä pyytää täyttämään vesilasin, vaikka kraana on 2 metrin päässä. Yksi tiputti tavaransa tarkoituksella ja käski minun nostaa sen. Vaatteitakaan ei jakseta itse laittaa päälle, vaikka ollaan kotiin menossa ja väitetään siellä pärjäävänsä. Valitetaan myös hirveitä kipuja, vaikka selataan vain sängyssä puhelinta. Olen kyynistynyt tässä työssä. En tätä koskaan halunnut edes tehdä. Tämän piti vain olla väylä psykoterapeutiksi. En silti osannut odottaa mitä tämä työ on ja kuinka paljon hoitajaa halveksintaan. 

Ap

Sinun pitää olla kovempi, kovettaa itsesi. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta tuo että asiakkaat/potilaat yrittää palveluttaa kertoo että olet liian kiltti (paradoksi, tiedän). Mutta maailma on ruma paikka, sairas ihminen osaa olla ikävä ja ilkeä, ihmisen luonteenpiirteet ja ällöttävimmät vietit saattavat nostaa päätään ja jos nämä näkevät liian kiltin hoitajan, ne alkavat alistaa. Ja jos ei itse pysty vetämään rajojaan, se tulee kotiin mukana ja alkaa nakertaa kuten sinulle on käynyt. Taistele tai pakene - siinä sinun vaihtoehtosi. Olen käynyt saman aikanaan läpi ja pakottanut itseni kovaksi. Se oli vaikeaa, mutta onnistui. Nyt katson kun moni nuori hoitaja kamppailee saman asian kanssa. 

En minä usko, että kenenkään kannattaa "kovettaa" itseään. Ap on kriisissä, koska oli laittanut kaiken tuon psykologi-uran varaan. Nyt on huomannut, että se ei olekaan oma juttu. Eikä siinä mitään, hyvähän se on, että on tajunnut tuon. Kun päästää siitä haaveestaan, niin siitä seuraa iso helpotus, eikä ne sairaatkaan enää näyttäydy niin kauheina. Ei kannata ripustautua asioihin noin fanaattisesti. Pitää ennemmin mennä oman mielenkiinnon perässä, eikä etukäteen lyödä asioita lukkoon.

Palkkatappaja kuulostaa sinulle sopivalta ammatilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ihmisten auttamishalu on hyvä, mutta nykyään on tosiaan niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmis ns. imemään sut kuiviin...eli takerrutaan eikä autettavat halua auttaa itse itseään vain kaikki pitäisi tulla muiden tekemänä valmiina. Senkin jälkeen saattaa tulla märinää, että väärin autettu, pitäisi saada enemmän etc.

Tämä on ihan hirveää, mutta olen itse kokenut tosi kovia asioita, mutta ollut aina sisukas. Sairaanhoitajan työssä tuntuu, että potilaat eivät edes yritä. Kaikki pitäisi tehdä puolesta. Ei jakseta nousta edes sängystä ylös, vaikka fyysiset voimavarat antaisivat myöden. Eikä ole edes mitään diagnooseja taustalla. Kävelevä pyytää täyttämään vesilasin, vaikka kraana on 2 metrin päässä. Yksi tiputti tavaransa tarkoituksella ja käski minun nostaa sen. Vaatteitakaan ei jakseta itse laittaa päälle, vaikka ollaan kotiin menossa ja väitetään siellä pärjäävänsä. Valitetaan myös hirveitä kipuja, vaikka selataan vain sängyssä puhelinta. Olen kyynistynyt tässä työssä. En tätä koskaan halunnut edes tehdä. Tämän piti vain olla väylä psykoterapeutiksi. En silti osannut odottaa mitä tämä työ on ja kuinka paljon hoitajaa halveksintaan. 

Ap

Sinun pitää olla kovempi, kovettaa itsesi. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta tuo että asiakkaat/potilaat yrittää palveluttaa kertoo että olet liian kiltti (paradoksi, tiedän). Mutta maailma on ruma paikka, sairas ihminen osaa olla ikävä ja ilkeä, ihmisen luonteenpiirteet ja ällöttävimmät vietit saattavat nostaa päätään ja jos nämä näkevät liian kiltin hoitajan, ne alkavat alistaa. Ja jos ei itse pysty vetämään rajojaan, se tulee kotiin mukana ja alkaa nakertaa kuten sinulle on käynyt. Taistele tai pakene - siinä sinun vaihtoehtosi. Olen käynyt saman aikanaan läpi ja pakottanut itseni kovaksi. Se oli vaikeaa, mutta onnistui. Nyt katson kun moni nuori hoitaja kamppailee saman asian kanssa. 

En minä usko, että kenenkään kannattaa "kovettaa" itseään. Ap on kriisissä, koska oli laittanut kaiken tuon psykologi-uran varaan. Nyt on huomannut, että se ei olekaan oma juttu. Eikä siinä mitään, hyvähän se on, että on tajunnut tuon. Kun päästää siitä haaveestaan, niin siitä seuraa iso helpotus, eikä ne sairaatkaan enää näyttäydy niin kauheina. Ei kannata ripustautua asioihin noin fanaattisesti. Pitää ennemmin mennä oman mielenkiinnon perässä, eikä etukäteen lyödä asioita lukkoon.

Kommentti oli tarkoitettu nimenomaan hoitoalaan liittyvänä ja todellakin ap:n on joko pakko kovettaa itsensä tai sitten lähteä. Muu ei auta. Hoitoala on raadollinen, eikä siellä pärjää jos on herkkä tai muuten ongelmia. Nämä ongelmat alkavat kertautua ja vaikuttavat työntekoon. Tämä ihan vilpittömästi ap:n puolesta, eikä millään tavalla ikävästi sanottuna. Olen käynyt saman läpi (kiltti ja herkkä nuori hoitaja -> todellisuus ja ahdistus -> pakollinen itsensä karaisu että kestää). 

Jos olet ollut julkisesti avoin psykologiksi hakemisesta, ole nyt julkisesti avoin että et jaksakaan enää olla ihmisten auttaja. Ei siihen ole kellään mitään sanomista, ei ketään kiinnosta, reaktiot on luokkaa "okei, aha".

Lue diplomi-insinööriksi, kauppatieteitä tai lakia. Mene teollisuuteen, energia-alalle, ympäristöalalle, lakipuolelle kaupan alalle. Arvostettuja aloja on loputtomasti joissa ei todellakaan tarvitse olla lääkäri, psykologi tai psykoterapeutti tai tarvita mitään ihmisosaamista. Toki ihmispaskoja ja narsisteja löytyy kaikkialta missä ihmisiä on. Mutta kunhan pääset tuosta uupumuksesta, luulen jaksat olla ihmistenkin kanssa taas. Valtaosa asiantuntijatehtävistä on nykypäivänä itsenäisesti tehtävää etätyötä.

Aloja joissa saa olla täysin tai lähes yksin on myös, esim. siivooja, rekkakuski, postinjakaja, välinehuoltaja, kirjanpitoyrittäjä, palkanlaskija (yrittäjä), koneiden huoltoala (esim yrittäjänä), kiinteistöhuolto, huoltohenkilö esim. uimahallissa, rajavartija, koodari jne jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ihmisten auttamishalu on hyvä, mutta nykyään on tosiaan niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmis ns. imemään sut kuiviin...eli takerrutaan eikä autettavat halua auttaa itse itseään vain kaikki pitäisi tulla muiden tekemänä valmiina. Senkin jälkeen saattaa tulla märinää, että väärin autettu, pitäisi saada enemmän etc.

Tämä on ihan hirveää, mutta olen itse kokenut tosi kovia asioita, mutta ollut aina sisukas. Sairaanhoitajan työssä tuntuu, että potilaat eivät edes yritä. Kaikki pitäisi tehdä puolesta. Ei jakseta nousta edes sängystä ylös, vaikka fyysiset voimavarat antaisivat myöden. Eikä ole edes mitään diagnooseja taustalla. Kävelevä pyytää täyttämään vesilasin, vaikka kraana on 2 metrin päässä. Yksi tiputti tavaransa tarkoituksella ja käski minun nostaa sen. Vaatteitakaan ei jakseta itse laittaa päälle, vaikka ollaan kotiin menossa ja väitetään siellä pärjäävänsä. Valitetaan myös hirveitä kipuja, vaikka selataan vain sängyssä puhelinta. Olen kyynistynyt tässä työssä. En tätä koskaan halunnut edes tehdä. Tämän piti vain olla väylä psykoterapeutiksi. En silti osannut odottaa mitä tämä työ on ja kuinka paljon hoitajaa halveksintaan. 

Ap

Suurin osa ihmisistä on kuvaamanlaisiasi vätyksiä. He pärjäävät tasan niin kauan kun kaikki menee hyvin ja asiat siloitellaan edeltä. Kun jokin menee pieleen niin olettavat, että muiden pitää korjata asiat heille, vaikka syy olisi heissä itsessä.

Ihan normaalia.

Minullakin oli ala johon olin halunnut aina. Siis aina. Pääsinkin sisään yliopistoon opiskelemaan sitä. Alan todellisuus ei ollut sitä mitä olin odottanut, mutta pyristelin silti kurssien läpi kynsin hampain. Jossain vaiheessa yhdellä kurssilla tuli eteen aihe joka alkoi ahdistaa minua ihan älyttömästi, ilman mitään järkevää syytä. Siis ihan siihen pisteeseen että heräilin yöllä ja mietin että voi v..., pitääkö minun olla tämän asian kanssa tekemisissä sitten työelämässäkin.

Lopetin opinnot kesken koska tajusin että olin romntisoinut tuota alaa ihan liikaa, eikä todellisuus vastannut kuvaani alasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ihmisten auttamishalu on hyvä, mutta nykyään on tosiaan niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmis ns. imemään sut kuiviin...eli takerrutaan eikä autettavat halua auttaa itse itseään vain kaikki pitäisi tulla muiden tekemänä valmiina. Senkin jälkeen saattaa tulla märinää, että väärin autettu, pitäisi saada enemmän etc.

Tämä on ihan hirveää, mutta olen itse kokenut tosi kovia asioita, mutta ollut aina sisukas. Sairaanhoitajan työssä tuntuu, että potilaat eivät edes yritä. Kaikki pitäisi tehdä puolesta. Ei jakseta nousta edes sängystä ylös, vaikka fyysiset voimavarat antaisivat myöden. Eikä ole edes mitään diagnooseja taustalla. Kävelevä pyytää täyttämään vesilasin, vaikka kraana on 2 metrin päässä. Yksi tiputti tavaransa tarkoituksella ja käski minun nostaa sen. Vaatteitakaan ei jakseta itse laittaa päälle, vaikka ollaan kotiin menossa ja väitetään siellä pärjäävänsä. Valitetaan myös hirveitä kipuja, vaikka selataan vain sängyssä puhelinta. Olen kyynistynyt tässä työssä. En tätä koskaan halunnut edes tehdä. Tämän piti vain olla väylä psykoterapeutiksi. En silti osannut odottaa mitä tämä työ on ja kuinka paljon hoitajaa halveksintaan. 

Ap

Sinun pitää olla kovempi, kovettaa itsesi. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta tuo että asiakkaat/potilaat yrittää palveluttaa kertoo että olet liian kiltti (paradoksi, tiedän). Mutta maailma on ruma paikka, sairas ihminen osaa olla ikävä ja ilkeä, ihmisen luonteenpiirteet ja ällöttävimmät vietit saattavat nostaa päätään ja jos nämä näkevät liian kiltin hoitajan, ne alkavat alistaa. Ja jos ei itse pysty vetämään rajojaan, se tulee kotiin mukana ja alkaa nakertaa kuten sinulle on käynyt. Taistele tai pakene - siinä sinun vaihtoehtosi. Olen käynyt saman aikanaan läpi ja pakottanut itseni kovaksi. Se oli vaikeaa, mutta onnistui. Nyt katson kun moni nuori hoitaja kamppailee saman asian kanssa. 

En minä usko, että kenenkään kannattaa "kovettaa" itseään. Ap on kriisissä, koska oli laittanut kaiken tuon psykologi-uran varaan. Nyt on huomannut, että se ei olekaan oma juttu. Eikä siinä mitään, hyvähän se on, että on tajunnut tuon. Kun päästää siitä haaveestaan, niin siitä seuraa iso helpotus, eikä ne sairaatkaan enää näyttäydy niin kauheina. Ei kannata ripustautua asioihin noin fanaattisesti. Pitää ennemmin mennä oman mielenkiinnon perässä, eikä etukäteen lyödä asioita lukkoon.

Kommentti oli tarkoitettu nimenomaan hoitoalaan liittyvänä ja todellakin ap:n on joko pakko kovettaa itsensä tai sitten lähteä. Muu ei auta. Hoitoala on raadollinen, eikä siellä pärjää jos on herkkä tai muuten ongelmia. Nämä ongelmat alkavat kertautua ja vaikuttavat työntekoon. Tämä ihan vilpittömästi ap:n puolesta, eikä millään tavalla ikävästi sanottuna. Olen käynyt saman läpi (kiltti ja herkkä nuori hoitaja -> todellisuus ja ahdistus -> pakollinen itsensä karaisu että kestää). 

Hoitoala on raadollinen, mutta tuolla "kovettamisella" tekee itselleen karhunpalveluksen. Pitää olla oma itsensä ja nähdä niiden valitusten ja kiukutteluiden taakse. Ei se tietenkään kaikilta onnistu, eikä kaikkien tarvitse hoitoalalla ollakaan. Ihmiset vaistoavat toisistaan valtavasti ja reagoivat tietämättään toisiinsa ja toistensa käytökseen, usein epätoivotusti ja lapsellisesti. Se, että on oma itsensä ja haavoittuvainen, ei tarkoita sitä, että olisi joku tossu, jota toiset aina käyttää hyväkseen. Päinvastoin, se herättää toisissa luottamusta ja vastavuoroisuutta. Se, että on töissä ihmisten parissa, ei tarkoita, että pitää koko ajan suojautua niitä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet ollut julkisesti avoin psykologiksi hakemisesta, ole nyt julkisesti avoin että et jaksakaan enää olla ihmisten auttaja. Ei siihen ole kellään mitään sanomista, ei ketään kiinnosta, reaktiot on luokkaa "okei, aha".

Lue diplomi-insinööriksi, kauppatieteitä tai lakia. Mene teollisuuteen, energia-alalle, ympäristöalalle, lakipuolelle kaupan alalle. Arvostettuja aloja on loputtomasti joissa ei todellakaan tarvitse olla lääkäri, psykologi tai psykoterapeutti tai tarvita mitään ihmisosaamista. Toki ihmispaskoja ja narsisteja löytyy kaikkialta missä ihmisiä on. Mutta kunhan pääset tuosta uupumuksesta, luulen jaksat olla ihmistenkin kanssa taas. Valtaosa asiantuntijatehtävistä on nykypäivänä itsenäisesti tehtävää etätyötä.

Aloja joissa saa olla täysin tai lähes yksin on myös, esim. siivooja, rekkakuski, postinjakaja, välinehuoltaja, kirjanpitoyrittäjä, palkanlaskija (yrittäjä), koneiden huoltoala (esim yrittäjänä), kiinteistöhuolto, huoltohenkilö esim. uimahallissa, rajavartija, koodari jne jne.

Rajavartijat tekee paljon asiakastyötä (passintarkastuksia esim.) nykyään. Ja partiointikierrokset tietääkseni tehdään aina työkaverin kanssa tai ryhmässä.

Hyviä pointteja muuten kyllä. Ammattivaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka paljon, joten turha jäädä kiinni nuoruuden haavealaan, jos se ei enää tunnukaan sopivalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoitoalalle susta ei tosiaan ole.

Siinä vaaditaan sekä fyysistä että henkistä voimaa ja osaamista.

Sairaat eivät todellakaan hyödy millään tavoin hoitsusta, joka valittaa ja ilmiselvästi on kipeämpi kuin varsinaiset potilaat.

Ihmiset joutuvat sairaalaan hyvästä syystä. Hoitajan tulee ymmärtää tämä ihan perusasia.

Viestiltäsi putosi koko pohja hoitsusanan kohdalla. En jaksanut lukea, sori.

Ap

Kitisevä hoitaja on hoitsu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ihmisten auttamishalu on hyvä, mutta nykyään on tosiaan niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmis ns. imemään sut kuiviin...eli takerrutaan eikä autettavat halua auttaa itse itseään vain kaikki pitäisi tulla muiden tekemänä valmiina. Senkin jälkeen saattaa tulla märinää, että väärin autettu, pitäisi saada enemmän etc.

Tämä on ihan hirveää, mutta olen itse kokenut tosi kovia asioita, mutta ollut aina sisukas. Sairaanhoitajan työssä tuntuu, että potilaat eivät edes yritä. Kaikki pitäisi tehdä puolesta. Ei jakseta nousta edes sängystä ylös, vaikka fyysiset voimavarat antaisivat myöden. Eikä ole edes mitään diagnooseja taustalla. Kävelevä pyytää täyttämään vesilasin, vaikka kraana on 2 metrin päässä. Yksi tiputti tavaransa tarkoituksella ja käski minun nostaa sen. Vaatteitakaan ei jakseta itse laittaa päälle, vaikka ollaan kotiin menossa ja väitetään siellä pärjäävänsä. Valitetaan myös hirveitä kipuja, vaikka selataan vain sängyssä puhelinta. Olen kyynistynyt tässä työssä. En tätä koskaan halunnut edes tehdä. Tämän piti vain olla väylä psykoterapeutiksi. En silti osannut odottaa mitä tämä työ on ja kuinka paljon hoitajaa halveksintaan. 

Ap

Suurin osa ihmisistä on kuvaamanlaisiasi vätyksiä. He pärjäävät tasan niin kauan kun kaikki menee hyvin ja asiat siloitellaan edeltä. Kun jokin menee pieleen niin olettavat, että muiden pitää korjata asiat heille, vaikka syy olisi heissä itsessä.

Tässä puhutaan ihmisistä, jotka ovat sairaalassa tai muussa hoitolaitoksessa. Ei niihin terveet ja hyväkuntoiset pääse.

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalia.

Minullakin oli ala johon olin halunnut aina. Siis aina. Pääsinkin sisään yliopistoon opiskelemaan sitä. Alan todellisuus ei ollut sitä mitä olin odottanut, mutta pyristelin silti kurssien läpi kynsin hampain. Jossain vaiheessa yhdellä kurssilla tuli eteen aihe joka alkoi ahdistaa minua ihan älyttömästi, ilman mitään järkevää syytä. Siis ihan siihen pisteeseen että heräilin yöllä ja mietin että voi v..., pitääkö minun olla tämän asian kanssa tekemisissä sitten työelämässäkin.

Lopetin opinnot kesken koska tajusin että olin romntisoinut tuota alaa ihan liikaa, eikä todellisuus vastannut kuvaani alasta.

Sama minulla! Tuo aihe oli lapsuudentraumaani liittyvä asia, pystyin kyllä käsittelemään aiheeseen liittyvää asiaa pintapuolisesti, mutta syvällisempi ajattelu asiasta sai aikaan paniikkikohtauksia ja just noita yöllisiä heräilyjä. Siis tuo tilanne oli sellainen että esim. olisit ollut pahassa hirvikolarissa lapsena ja joutuisit olemaan työssä jossa näkee rutattuja autoja tuon tuosta. Ennen opintoja asia ei haitannut minua, mutta opinnoissa jokin laukaisi kauhureaktion asiaa kohtaan eikä mitkään keskustelut asiasta ammattilaisten kanssakaan auttaneet yhtään.