Uskallan väittää että puolet täällä olevista ihmisistä ei tiedä mitä rakkaus oikeasti on

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 1v tytär ja oli pakko tulla tänne kertomaan miten rakastunut olen häneen. Ei tälläistä onnea ja rakkautta voinut kuvitella olevan olemassakaan. Toki häntä rakasti jo ennen syntymää ja vastasyntyneenä mutta tuntuu että rakkaus on vain kasvanut tämän vuoden myötä. Silmät on avautuneet myös kaikille lapsille vaikka ennen omaa lasta en ollut mitenkään erityisen lapsirakas.

Äitiys on maailman ihanin asia mutta myös raskasta. Tuntuu että on tavallaan kuin alkuhuumassa mutta potenssiin sata. :)

Luonto/hormonit tekee tuon että pidät lapsesta huolta.

Myönnän auliisti, että en ole kokenut romanttista roihuavaa rakkautta. Toivon silti, että elämä vielä minutkin rakkaudessa yllättää.

Jos oikeasti rakastaa jotakuta, niin tunteet merkkaa enemmän kuin seksi

Kerran elämässäni olin ihan sairaan ihastunut. Se oli sellaista kaukorakkautta, vastapuoli ei tiennyt mitään.

Todellista syvää rakkautta tunnen vain lastani kohtaan.

En ole ikinä lukenut Hertta-sarjoja eikä kiinnosta. Anna Kareninakin menee yli ymmärryksen. Mielestäni sellaisissa tunneaallokoissa elämänsä tuhoavat ihmiset ei ole ihan kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole se rakastuminen vaan rakkaus. Rakastuminen voi lyödä aivan järjettömän lujaa ihmiseen ja helposti luulee, että tässä se elämän suurin rakkaus nyt on. Se tunne voi johdattaa oikeasti harhaan. Rakastaminen on tietoinen päätös. Se on paljon syvempi ja kestävämpi asia kuin rakastuminen ja se on minusta irrallinen kaikesta seksuaalisuudesta, joka usein kuuluu romanttiseen rakkauteen. Rakastumisessa seksuaalisuus on vahvasti läsnä.

Jos kyse on parisuhderakkaudesta, niin seksuaalisuus on vahvasti läsnä, muuten se on jotain muuta rakkautta kuin parisuhderakkautta. Rakkauksiahan on monenlaisia, vanhemman ja lapsen välistä, sisarusten välistä, ystävien välistä, ihmisen ja eläimen välistä... Mutta missään muussa seksuaalisuus ei ole läsnä kuin parisuhderakkaudessa.

Jos joku tunne johtaa harhaan, se on vain ihastumista, ei rakastumista joka sitten on sitä rakkautta jatkuessaan.

Itse ainakin erotan seksuaalisuuden parisuhteessa rakkaudesta. Seksuaalisuus on osa parisuhdetta, mutta itsellä se ei ole sidoksissa rakkauteen mitä tunnen kumppaniani kohtaan. Vaikka seksi loppuisi niin rakkaus ei loppuisi mihinkään. Mutta ihmiset on niin erilaisia näissä asioissa. Ihminen voi rakastua tosi kovasti ja rakastaakin hetken aikaa, mutta se voi loppua jos ihminen on kuitenkin väärä. Eli rakastuminen voi viedä harhaan ja aina rakastumista ei seuraa se vuosikymmenien rakkaus. Jokainen kokee nämä asiat kuitenkin tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Myönnän auliisti, että en ole kokenut romanttista roihuavaa rakkautta. Toivon silti, että elämä vielä minutkin rakkaudessa yllättää.

Romanttinen roihuava rakkaus voi olla joillekin vain myytti. Kaikki eivät vain tunne sitä ja ei haittaa, vaikka sitä ei koskaan tulisikaan. Roihuavan rakastumisen ei ole pakko edeltää hyvin syvää rakkautta. Maltillisempi rakastuminen voi edeltää todella syvää ja aitoa tasaista rakkautta.

Samaa mieltä aloittajan kanssa. Monet erehtyy luulemaan jotain alun ihastusta ja kiintymystä rakkaudeksi. Ja miksikäs ei, kun ei ole kokemusta siitä, mitä on olla aidosti rakastunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäjä sitten on? Ja millä perusteella?

Oikean rakastumisen tunteen koin noin 16 vuotiaana. Tunne käsittämättömän euforinen. Sen jälkeen ei ole samaa tunnetta ollut vaikka naisia riittänyt.

Teininä!

Minä koin tuon jo 15-vuotiaana! Ja se rakastuminen muuttui pikkuhiljaa rakkaudeksi, joka on vuosien varrella vain syventynyt. Nyt yhdessä jo 46 v. Monenko mies on enää muutaman vuoden kuluttua sanonut kuten oma mieheni vuosikymmenten jälkeen: Rakastan sinua syvästi. (Vähän vanhahtavaa kieltä, mutta vanhoja me jo ollaankin :D.)

Jep. Suurin osa miehistä esim kuvittelee että pelkkä eläimellinen jyystäminen on rakkautta.

Minä sain rakastaa 28 vuotta. Mieheni oli rakastajani, paras ystäväni, ihminen kelle pystyi jakamaan kaikki ilot + surut, tiesin aina sydämessäni että olen löytänyt ihmisen jonka kanssa haluan elää loppuelämäni, saimme yhdessä lapsen, saatoimme hautaan vanhan yhteisen koiramme ja monta sukulaista. Elämä tuntui hyvältä ja sisimmässäni oli aina tunne, että kaikesta selviää kun rinnalla on ihminen johon voi luottaa. Tiedän mitä rakkaus on.

Miehen rakkaus hävisi/loppui, en tiedä missä vaiheessa. Varmasti 50v kriisi yms.

Ehkä jonain päivänä olen iloinen siitä, että sain kokea pitkään rakkautta. Tällä hetkellä tekee niin kipeää (on tehnyt jo puoli vuotta), että mietin oliko siinä rakastamisessa mitään järkeä.

Tällä hetkellä tekee pahaa lukea kirjoituksia siitä kuinka ihmiset kuvailevat kuinka ovat löytäneet loppuelämän kumppanin jne. Ei se vaan aina mene niin, ihmiset kasvavat ja muuttuvat. Ei eroa pidä pelätä, mutta mikään suhde ei ole varma ja niin moni ajattelee vain, että muille käy eroja, mutta oma kestää ......