Lue keskustelun säännöt.
Isä kuoli yllättäen, mutta ei tunnu miltään
07.12.2022 |
Ehkä tosin pitäisi sanoa enemmänkin lainausmerkeissä, että "isä".
Koen, että minulla ei ollut oikeastaan koskaan mitään isää, koska häntä ei kiinnostanut isyys, vaikka asui samassa asunnossa. Laiminlöi lapsia siitä asti kun me lapset oltiin taaperoita.
Kuolema oli yllättävän, ilmeisesti sairaskohtaus, mutta en oikeastaan edes koe menettäneeni mitään.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (27)
Mun isän kuolemasta sain tiedon virallista kautta. Ei sitä kiinnostanut olla mun elämässä, joten ei muakaan kiinnostanut sen kuolema. En edes tiedä minne se on haudattu, eikä kiinnostakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuoli siis äkillisesti sairaskohtaukseen? Kuulostaa rokotehaitalta.
Suru voi tulla myöhemmin, joten otan silti osaa. Veriside ei kuitenkaan tarkoita emotionaalista läheisyyttä, joten on ihan ymmärrettävää, että etäiseksi jääneen ihmisen kuolema ei ole mikään shokki.
En tiedä, voi olla, että itsellä on samat fiilikset, kun isästä aika jättää. Alkoholisti ihan jo siitä asti, kun olin lapsi, joka ei tullut edes häihini. Häistä pois jäänti teki minulle selväksi, etten halua olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kuolema tapahtui hiljattain niin tuo "tunteettomuus" voi johtua myös aivojen tavasta suojella sinua.
Tosin jos ei ole hyvät välit isään ollut, niin onhan se ymmärrettävää ettei tunne mitään tai että tuntee helpotusta.
Helpotusta voi toki tuntea silloinkin vaikka olisi kuinka hyvät ja lämpimät välit olleet esim. Jos on pitkälle levinnyt syöpä ja viimeiset elinpäivät tuskaa täynnä.
Halveksin isääni ja toivon kuolemaa narsistiselle paskalle...hehee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli, te stanan miesvihaajaämmät aloitatte tuon miesvihanne jo isästänne? Sairaita olette!
Vierailija kirjoitti:
Kuoli siis äkillisesti sairaskohtaukseen? Kuulostaa rokotehaitalta.
Voi vi*tu joo, kukaan ei kuollut äkillisesti esim. sydänkohtaukseen tai aivoinfarktiin ennen rokotteita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Halveksin isääni ja toivon kuolemaa narsistiselle paskalle...hehee
Miksi tätä on alapeukutettu? Puhuin ihan totta.
Vierailija kirjoitti:
Eli, te stanan miesvihaajaämmät aloitatte tuon miesvihanne jo isästänne? Sairaita olette!
Sieltä se voi monilla alkaa, jos isä on ihan täys p*ska ja hirviö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla kuoli sisko pari vuotta sitten, oli koko elämänsä sairastanut. Rakastin siskoani valtavasti, kuolema vaan turrutti minut.
Muut itkivät, minä vain siivoilin ja ajattelin muita. Hautajaisiin en mennyt, vaikka sisko oli minulle rakas. Ensimmäisen vuoden aikana itkin 2 käden sormilla laskettavan määrän.
Kuoleman vuosipäivänä sitten minussa meni jotain rikki - oikeastaan vasta silloin aloin itkeä, kävin haudalla (en pystynyt aiemmin) pyytämässä anteeksi yms.
Surua on erilaista, luulen että psyyke koitti suojella minua ja tilaa tuli omalle surulleninvasta kun muu perhe oli surrut oman pahimman surunsa hiljakseen pois?
Eli sanoisin ap, että on ihan normaalia ettei "tunnu miltään" vielä. Muista kuitenkin, että suru voi tulla yhtäkkiä täysimittaisena eteesi myöhemmin, vaikka välit olivatkin isääsi etäiset..
Vierailija kirjoitti:
Halveksin isääni ja toivon kuolemaa narsistiselle paskalle...hehee
Sinusta tuntuu nyt tuolta, mutta tunne voi olla ihan toisenlainen joskun tuo toteutuu.
Olen kuullut samankaltaiset sanat ennenkin ja aika pian toive kävi toteen eikä sanojasta tuntunutkaan hyvältä että isänsä kuoli juuri niin kuin oli toivonut.
Olen myös itse toivonut että kuolisi tai lähtisi pois ja en minä iloinen ollut kun se tapahtui. Ensimmäiset päivät eivät tuntuneet missään. Sitten itkin. Kiukustuin. Epäilin. Itkin. Kaipasin, vihasin. Hautajaisissakin mietin että onko tämäkään totta, että ihanko oikeasti hän tuolla arkussa makaa, vai nauraako jossain partaansa tms niin kuin oli tapana ollut. Itkeä en pystynyt, mutta pahalta tuntui.
Sekin tuntui pahalta että tunsin noin. Kerron tämän siksi että tunteet voi yllättää ja järkyttääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Halveksin isääni ja toivon kuolemaa narsistiselle paskalle...hehee
Sinusta tuntuu nyt tuolta, mutta tunne voi olla ihan toisenlainen joskun tuo toteutuu.
Olen kuullut samankaltaiset sanat ennenkin ja aika pian toive kävi toteen eikä sanojasta tuntunutkaan hyvältä että isänsä kuoli juuri niin kuin oli toivonut.
Olen myös itse toivonut että kuolisi tai lähtisi pois ja en minä iloinen ollut kun se tapahtui. Ensimmäiset päivät eivät tuntuneet missään. Sitten itkin. Kiukustuin. Epäilin. Itkin. Kaipasin, vihasin. Hautajaisissakin mietin että onko tämäkään totta, että ihanko oikeasti hän tuolla arkussa makaa, vai nauraako jossain partaansa tms niin kuin oli tapana ollut. Itkeä en pystynyt, mutta pahalta tuntui.
Sekin tuntui pahalta että tunsin noin. Kerron tämän siksi että tunteet voi yllättää ja järkyttääkin.
Ap, sama täällä, tosin kyseessä "äiti."
Isääni rakastin, hän oli kiltti ja ihana isä ja kuoli aivan liian varhain. Tuo toinen sitten oli koko ikäni kylmä kivipatsas, ei muuta tunteita meitä lapsia kohtaan kuin viha.
Sellaista on mahdoton surra, en sure kivipatsasta. Välit oli poikki jo vuosia ennen kuolemaansa, hautajaisiin en osallistunut, mitään häneltä jäänyttä en huolinut. Muut sisarukset jakoivat irtaimen. Oman osuuteni perinnöstä totta kai halusin, senkin takia että koko ikäni saimme kuulla vihjailuita kuinka meihin on mennyt rahaa, ilkeilyä miten "hait hyökkää" sitten kun hän kuolee yms.
Siispä hai otti osuutensa joka hänelle oikeudenmukaisesti kuului.
Ei ole mikään itsestäänselvyys että vanhemmat rakastaisivat lapsiaan tai haluaisivat heille hyvää. Se vain ihmetyttää miksi heitä pitää sitten hankkia?
Isäni ei kuollut, mutta sai sydänkohtauksen ollessani n. 17-vuotias ja hänet kiikutettiin veitsen alle. En muista kauanko oli sairaalassa, taisi olla useamman viikon. Ei ole mikään paha ihminen, mutta etäinen, vaikka asuttiin yhdessä.
En tuntenut yhtään mitään. Äiti panikoi ja itki ja lohdutti, mutta itse vaan mietin, että haluanko syödä pinaatti- vai porkkanaohukaisia. Tunsin itseni jotekin hölmöksi ja kerroin itselleni olevani vain shokissa, mutta myöhemmin tajusin, etten vain oikeasti välittänyt.
Tapasi purkaa surua , on kirjoittaa negativiisesti täällä isästäsi ja syylistä häntä.Kun et edes kuoleman edessä nöyrry ja anna anteeksi. Sinusta tulee katkera ihminen loppu elämäsi. Jos sinulla lapsia siirät katkeruutesi ja käytös mallin heille eli uudelle sukupolvelle.Kukan ystäväsi ei jaksa pitemän päälle katkerutasi kunella ja sitä et kyene aikuisena ihmisenä otaa vastuta oma elämäsi. KOSKA:Koko elämäsi kaikissa tilanne mikä sinulle epä mukava, tulet sylistä aina muita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli, te stanan miesvihaajaämmät aloitatte tuon miesvihanne jo isästänne? Sairaita olette!
Sieltä se voi monilla alkaa, jos isä on ihan täys p*ska ja hirviö.
Joo, ja itse ollaan niin herran enkeleitä itse... Mulkkuja akkoja oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli, te stanan miesvihaajaämmät aloitatte tuon miesvihanne jo isästänne? Sairaita olette!
Sieltä se voi monilla alkaa, jos isä on ihan täys p*ska ja hirviö.
Joo, ja itse ollaan niin herran enkeleitä itse... Mulkkuja akkoja oikeasti.
Olet mitätön snadi... kku.
Se on vain kulttuurillinen normi, että aina pitäisi olla vollottamassa jostain. Loppujen lopuksi tällä paskalla nimeltään ihmisen elämä ei ole mitään merkitystä mihinkään suuntaan. Aivan sama olemneko elossa vai kuolleita, ketään ei oikeastaan kiinnosta.