Lue keskustelun säännöt.
Isä kuoli yllättäen, mutta ei tunnu miltään
07.12.2022 |
Ehkä tosin pitäisi sanoa enemmänkin lainausmerkeissä, että "isä".
Koen, että minulla ei ollut oikeastaan koskaan mitään isää, koska häntä ei kiinnostanut isyys, vaikka asui samassa asunnossa. Laiminlöi lapsia siitä asti kun me lapset oltiin taaperoita.
Kuolema oli yllättävän, ilmeisesti sairaskohtaus, mutta en oikeastaan edes koe menettäneeni mitään.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (27)
Itsekään en ajattele kuolemaa pahana asiana, vaikka toki olisi aivan kamalaa, jos esim. lapseni kuolisi. Mutta mielestäni on ihan luonnollista, että erityisesti itseäni vanhemmat ihmiset kuolevat. En oikein koskaan ole pelännyt kuolemaa, edes omaani ja tavallaan pidän jopa lohdullisena sitä, että elämä vain loppuu joskus. Enkä todellakaan ole tunteeton vaan ihan empaattinen, mutta myös todella rationaalinen. Joskus tuntuu kyllä, että suhtaudun asioihin väärin, esim. juuri hautajaisissa kun ei itketä ollenkaan ja muut itkevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Halveksin isääni ja toivon kuolemaa narsistiselle paskalle...hehee
Miksi tätä on alapeukutettu? Puhuin ihan totta.
On tainnu periytyä, jos et tosiaankaan tajua.
Ei ole vielä mutta tiedän jo valmiiksi, että sitten kun ukko potkaisee tyhjään, niin tuskin tunnen mitään surua tai kaipuuta häntä kohtaan. Narsistinen mulkq, joka on aina pitänyt itseään uhrina ja muita syypäänä, ei ansaitse surua eikä muistamista.
Ei munkaan isä ollut ikinä mikään vuoden isä ja teininä katkaisin välit joksikin aikaa. Myöhemmin välit paranivat. Tultiin hyvin toimeen, mutta ei ikinä välit tulleet esim. vastaaviksi, kuin äitini kanssa.
Olen silti tyytyväinen, että olimme tekemisissä. Vanhempana tuli häneltä jonkinlainen anteeksi pyyntö. Tietty voi olla joissakin tapauksissa parempi, jos ei ole lainkaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole henkisesti terve!
Et taida olla sinäkään.
Mulla kuoli noin puoli vuotta sitten yllättäen mun serkku ja mun mummi, kumpikin sairaskohtaukseen.
Serkku oli mulle yhtä läheinen kuin oma sisko. Hän oli 33-vuotias ja tuupertui lenkkipolulla yllättävään aivotapahtumaan ja menehtyi sairaalassa samana päivänä.
Mummi oli hyväkuntoinen ja terve 76v. Hän menehtyi reilu kk. serkun jälkeen.
En surrut ollenkaan. Puhuin vain äidille, että kylläpä ihmisiä nyt menee. Äidin töissä oli tapahtunut työpaikkakuolema juuri pari kk. sitten.
Nyt sitte joulunalla olen ihan rikki. Kaipaan mummia ja serkkua hillittömästi.
Serkku pyysi mua lenkkeilykaverikseen juuri samana päivänä, mutta mä olin jo ehtinyt vetää punttitreenin enkä viitsinyt lähteä. Jos mä olisin lähtenyt serkun kanssa, mä olisin voinut hälyttää apua ja hän olis saanut apua nopeammin ja ehkä pelastunut.
Mummi puolestaan oli usein pyytänyt mua mökille kanssaan mutta mulla oli aina niin kiire. Olin juuri ennen mummin kuolemaa siirtänyt mökille lähtöä eteenpäin. Jos mä en olisi siirtänyt mökille lähtöä niin mä olisin voinut hälyttää apua heti ja mummikin olis hengissä.
Mä en tiedä, miten mä pääsen tästä eteenpäin. Mä tunnen lopunelämääni syyllisyyttä ja varmaan jossittelen lopun elämääni. Miten näin suuren syyllisyydentuskan kanssa oppii elään?
Pointti on se, että älä tuudittaudu siihen, että et vielä tuntisi "mitään". Se suru laahaa jäljessä mutta se voi tulla vielä rajun repivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siihen voi liittyä myös voimakkaita itsesyytöksiä.
Luin yhden suruterapeutin kirjoituksen ja hän sanoi että läheisen kuolemaan liittyy usein syyllisyydentunteita ja jossittelua silloinkin kun ei olisi edes mitään aihetta sellaiseen.