Miten pystytte asumaan saman katon alla kenenkään kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minnuu haittaa toisen hajut ja pelkään myös ärsyttäväni toista hajuilla. Olikin yllätys lukkee täältä, että jotkut pierrä rusauttaa rennosti puolison seurassa, epäkohteliasta miusta!

Miehet eivät pysty pidättelemään pierujaan, tästä keskusteltu iät ja ajat palstalla.

Enemmän mä piereskelen kun mun mies 😏

Niin tietysti ja pierut haisee kertaluokkaa pahemmalle, sen vuoksi naiset osaa pidätellä niitä. 

Christiiina kirjoitti:

Mä olen 35-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin, ellei mukaan lasketa lyhyitä aikoja soluasunnossa töiden takia. Ei todellakaan huvittaisi asua avoliitossa jonkun miehen kanssa.

Huvittaminen on eri asia kuin ap:n esittämä ahdistus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minnuu haittaa toisen hajut ja pelkään myös ärsyttäväni toista hajuilla. Olikin yllätys lukkee täältä, että jotkut pierrä rusauttaa rennosti puolison seurassa, epäkohteliasta miusta!

Miehet eivät pysty pidättelemään pierujaan, tästä keskusteltu iät ja ajat palstalla.

Enemmän mä piereskelen kun mun mies 😏

Niin tietysti ja pierut haisee kertaluokkaa pahemmalle, sen vuoksi naiset osaa pidätellä niitä. 

En mä niitä pidättele. Jos ei kotonaan saa piereskellä, niin missä sitten? Pieruja ei pidä pidätellä, siitä tulee maha kipeäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minnuu haittaa toisen hajut ja pelkään myös ärsyttäväni toista hajuilla. Olikin yllätys lukkee täältä, että jotkut pierrä rusauttaa rennosti puolison seurassa, epäkohteliasta miusta!

Miehet eivät pysty pidättelemään pierujaan, tästä keskusteltu iät ja ajat palstalla.

Enemmän mä piereskelen kun mun mies 😏

Niin tietysti ja pierut haisee kertaluokkaa pahemmalle, sen vuoksi naiset osaa pidätellä niitä. 

En mä niitä pidättele. Jos ei kotonaan saa piereskellä, niin missä sitten? Pieruja ei pidä pidätellä, siitä tulee maha kipeäksi.

Kotona voi mennä vessaan pieremään. Pierettekö te myös töissä yhtenään? Jos jatkuvasti pierettää, niin sitten kannattaisi laittaa ruokavalio kuntoon. 

Hyvin. Rakas puoliso ja lemmikit itse asiassa tekee mulle sen kodin. Toki on hauska olla välillä yksin jos puoliso on vaikka työmatkalla, mutta parissa päivässä tulee jo sellainen olo, että saisi tulla jo kotiin niin voisi tehdä asioita yhdessä :)

Ymmärrän, minusta yhdessä asuminen on todella ahdistavaa. Vaikka olen (onnellisessa) suhteessa. En halua muuttaa yhteen. Olen asunut itsenäisesti pitkään. Jos minulla olisi lapsia, niin oletan, että heidän kanssaan asuminen olisi hyvä juttu, mutta omassa tilanteessani, kun ei ole pakko asua yhdessä, niin en todellakaan halua. 

Yhdessä asuessa ikävien rutiinien ja kotitöiden määrä kerta kaikkiaan tuplaantuu ja jotenkin jännästi se vastuu kasaantuu naiselle, vaikka kuinka sitä pyrkisi välttämään. Ainakin jos on tehokas kodinhoitaja, niin kuin itse olen. 

Yhdessä asuessa pitää joka halvatun asia sopia ja neuvotella, mitä tänään, huomenna ja seuraavan viikon keskiviikkona syödään. Mitä toinen haluaa tai ei halua syödä. Mennäänkö kauppaan yhdessä ja siellä sitten pitää yhdessä säätää ne ostokset. Ja sitten neuvotellaan siivoukset, tiskaukset, roskat ja kaikki mahdollinen. 

Itse en halua halua käyttää kotitöihin paljon aikaa ja yksin ollessa ne vain tekee ja sitten on paljon aikaa kaikkeen muuhun. Se, että yhdessä tekeminen jotenkin säästäisi aikaa, ei pidä paikkaansa ja lisäksi olen sen verta aikuinen ihminen, että minulta luonnistuu aivan kaikki kodinhoitoon liittyvät asiat. 

Itse tykkään tehdä parisuhteessa aivan muita asioita kuin kotitöitä, siksi asumme erillään ja meillä on ihanaa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse asun miehen kanssa. Meillä asutaan kahdessa kerroksessa. Minä vietän suurimman osan ajasta ylhäällä ja mies alhaalla. Tähän pystyn hyvin.

Hahaa, tulin just samaa kirjoittamaan :D Meillä vaan miehellä koko yläkerta, minä olen hoitanut alakerran sopivaan järjestykseen oleilla. Liikuntaesteisenä en käy kuin kylpytiloissa ylhäällä, muuten ei tarvitse. Onneksi mies hoitaa siivoamisen siellä hyvin. Mä jynssään sitten voimieni mukaan alakertaa, kivuttomina päivinä.

Yhdessä autoillaan ja käydään ostoksilla, kirppareilla jne, katsotaan leffoja ja kokkaillaan, ei ahdista, kun toinen ei hengitä koko ajan niskaan. Useampi toosa ja tallentavat boxit, vapaata ja helppoa  eläkeläiselämää. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, minusta yhdessä asuminen on todella ahdistavaa. Vaikka olen (onnellisessa) suhteessa. En halua muuttaa yhteen. Olen asunut itsenäisesti pitkään. Jos minulla olisi lapsia, niin oletan, että heidän kanssaan asuminen olisi hyvä juttu, mutta omassa tilanteessani, kun ei ole pakko asua yhdessä, niin en todellakaan halua. 

Yhdessä asuessa ikävien rutiinien ja kotitöiden määrä kerta kaikkiaan tuplaantuu ja jotenkin jännästi se vastuu kasaantuu naiselle, vaikka kuinka sitä pyrkisi välttämään. Ainakin jos on tehokas kodinhoitaja, niin kuin itse olen. 

Yhdessä asuessa pitää joka halvatun asia sopia ja neuvotella, mitä tänään, huomenna ja seuraavan viikon keskiviikkona syödään. Mitä toinen haluaa tai ei halua syödä. Mennäänkö kauppaan yhdessä ja siellä sitten pitää yhdessä säätää ne ostokset. Ja sitten neuvotellaan siivoukset, tiskaukset, roskat ja kaikki mahdollinen. 

Itse en halua halua käyttää kotitöihin paljon aikaa ja yksin ollessa ne vain tekee ja sitten on paljon aikaa kaikkeen muuhun. Se, että yhdessä tekeminen jotenkin säästäisi aikaa, ei pidä paikkaansa ja lisäksi olen sen verta aikuinen ihminen, että minulta luonnistuu aivan kaikki kodinhoitoon liittyvät asiat. 

Itse tykkään tehdä parisuhteessa aivan muita asioita kuin kotitöitä, siksi asumme erillään ja meillä on ihanaa. 

En voisi olla enempää samaa mieltä kanssasi.

Haluan rakastavan parisuhteen, mutta en halua että samassa asunnossa on koko ajan joku enkä todellakaan kaipaa ketään mun kanssa kauppaan säätämään tai lisäämään mun kotitöitä. Suoriudun noista paremmin yksin. Arki on nimenomaan helpompaa kun on omat kodit.

N37

Vierailija kirjoitti:

Minä olen asunut yksin 80-luvun lopulta lähtien. Opiskelija-asuntola oli kaikille välivaihe, joten kimppa-asuminen ei ollut ongelma, mutta niiden aikojen jälkeen ei ole tehnyt mieli asumaan kenenkään kanssa. Kun en ole kokeillut, en tiedä, olisinko ahdistunut vai en.

Ehkä en ahdistuisi siitä toisesta ihmisestä, vaan siitä, että en ole yksin. Onko tällaisessa näkökulmassa järkeä, vai luulenko vain?

 Itsellä sama. En jaksa kestää sitä että joku muu asuu ja oleskelee samassa tilassa, vaikka olisi hiljaa eikä häirtsisi. En olisi kuitenkaan yksin.

Nimen omaan se yksin olo on siinä pointti. Että kotini on vain ja ainoastaan minun. Tila jossa saan olla täysin yksin. Aina kuitenkin täytyisi se toinen tavalla tai toisella ottaa huomioon vaikka miten hiljaa olisi. Sen toisen läsnäolon vaistoaisi ja se ahdistaa.

On suuri tarve täysin omaan reviiriin, tarpeeksi laajaan. 

Olen aina ollut hyvin itsenäinen ja tarvinnut sen tarpeeksi ison oman tilan. Jo lapsena halusin usein olla yksin. Viihdyin ja viihdyn omassa seurassani omissa ajatuksissani ja omien mielenkiinnonkohteitten parissa.

En ole introvertti mutten myöskään ekstrovertti. Toimin sujuvasti ja luontevasti vieraassakin seurassa. En pelkää ottaa kontaktia mutta mieluiten vältän turhaa seuraan hakeutumista.

Olen lapsesta asti tiennyt että haluan elää yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minnuu haittaa toisen hajut ja pelkään myös ärsyttäväni toista hajuilla. Olikin yllätys lukkee täältä, että jotkut pierrä rusauttaa rennosti puolison seurassa, epäkohteliasta miusta!

Miehet eivät pysty pidättelemään pierujaan, tästä keskusteltu iät ja ajat palstalla.

Höpsistä vaan! Onko sulla tähän jotakin perustetta? Miehet taitaa vaan tykätä, että he saa pierrä niin paljon kun huvittaa, mutta naisille se ei sovi.

Ei kaikki ihmiset tiedä, mitä kaikkea on palstalta keskusteltu !

En ole näin keski-ikäisenä koskaan asunut yksin. Haluaisin kyllä. Ei minua ahdista mieheni kanssa eläminen, mutta jos/kun ero kuolema tulisi hänelle ennen minua, niin ei koskaan enää kenenkään kanssa samaan asuntoon :D 

Se vain on ihanaa kun saa olla keskenään. Saa jättää kaiken niille sijoilleen ja siivota sitten kun itse haluaa. Toisen kanssa asuessa täytyy itsekin aina laittaa tavarat heti paikoilleen, mikäli ei itsekään halua elää toisen sotkemassa kämpässä. Omien lasten kanssa homma on vielä helppo, kun ne on omia, ne ei kerro susta eteenpäin mitään ihmiselle joka vihaa sinua, ja heidän jälkiään nyt joka tapauksessa tulee siivottua kun ne on omia lapsia, mutta toisen lasten kanssa alkaa jo vähän ahdistaakin. Täytyy katsoa mitä puhuu koko ajan ettei lapset kerro toiseen kotiin mitään ikävää, en jaksa siivota toisten ihmisten jälkiä ja sotkuja, enkä halua sitä tehdä, joten joutuu koko ajan joka huomauttamaan lapsia ja käskemään siivota, tai kertoa miehelle että hänen täytyy käskeä lapsia tai siivota itse, tai kestää sotku (jota en kestä) tai siivota itse, jota en halua tehdä :D

Ihaninta on kun mies tekee töitä viikot muualla, saa olla itseksaan mutta saa myös sitten viikonloppuina hänestä seuraa <3

Ei mitään ongelmaa olla niiden kanssa keiden kanssa olen itse valinnut jakaa saman asunnon. Summassa ventovieraiden kanssa samaan luukkuun joutuminen opintojen alussa soluasunnossa oli kyllä järkyttävää. Silloin tuntui, ettei todella ollut omaa kotia, rauhaa, vapautta ja yksityisyyttä. En palaisi tuohon asumismuotoon enää koskaan.

Osalla ihmisistä ei ole parisuhdetaitoja, joten on kaikkien etu että he asuvat yksin.

En pysty enkä halua. Kokeilin sitä nuorena pari kertaa, mutta totesin ettei ole mun juttu ollenkaan. Nautin vaan yksinolemisesta niin paljon. Nyt ikää 48 ja olen asunut 32-vuotiaasta asti yksin. Yksi parisuhde 4 v kyllä oli, mutta siinä kumpikaan ei halunnut asua yhdessä, miehellä oli lapsiakin eikä haluttu minua siihen kuvioon sotkea mitenkään. Enää en halua edes parisuhteita, saati yhdessä asumista.

Vierailija kirjoitti:

Osalla ihmisistä ei ole parisuhdetaitoja, joten on kaikkien etu että he asuvat yksin.

Ei ole kyse parisuhdetaidoista, vaan siitä että ihmiset haluavat erilaisia asioita elämässään ja myös laatua siihen parisuhteeseen. Ja väitän kyllä, että suhde voi olla myös paljon parempi ja tyydyttävämpi silloin kun ei asuta yhdessä. Riitoja tulee vähemmän ja näin. On vanhanaikainen ajatus, että parisuhteessa pitäisi aina muuttaa yhteen. 

Ja aika rumasti yhdessä asuvat parisuhteelliset sitä omaa suhdetta ja kumppaniaan kuvaavat. Se on jotenkin normi ja sallittua suomalaisessa kulttuurissa, valittaa omasta kumppanista. Kun ei tee juuri niin kuin minä haluan ja sitten väännetään jostain kaapin paikasta. Ihan tosi toksista. 

Ymmärrän kyllä että osalle yksinasuminen sopii varmasti paremmin eikä siinä välttämättä tarvitse olla traumaakaan taustalla. Mutta en ymmärrä miksi ihmeessä siinä tuntisi olonsa stalkatuksi, jos on omien läheisten ihmisten seurassa.

Itselle se arki oman kumppanin kanssa on niin tärkeässä keskiössä omassa elämässä, että ei ole tullut mieleenkään että ahdistaisi elintilan jakaminen hänen kanssaan. Mutta enpä taas muiden läheisten, kuten vaikka vanhempieni tai ystävieni kanssa haluaisi kovin mielellään jakaa asuntoa. Vaikka he tärkeitä onkin niin en usko, että jaksaisin ketään heistä katsella jatkuvasti. Että en tiedä sitten olisiko jonkun ihan toisen kumppanin kanssa sitten niin helppo elää.

Vierailija kirjoitti:

Osalla ihmisistä ei ole parisuhdetaitoja, joten on kaikkien etu että he asuvat yksin.

Ei liity parisuhdetaitoihin mitenkään. Mitä ihmettä oikein selität? Yhtä älytöntä olisi väittää, että jos ihmiset ei halua naimisiin eikä tehdä lapsia, heillä ei ole parisuhdetaitoja.

Olen pahoillani siitä, että sulla on vaikeuksia hyväksyä erilaisuutta ihmisissä. Olisiko psykologilla käynnistä apua?

Jotkut ihmiset tykkäävät asua yksin ja olla silti parisuhteessa. Samalla tavalla kuin jotkut tykkää sinisestä ja toiset vihreästä.

Se mikä aiheessa usein ahdistaa, on tämä yhdessä asumisen pakotus. Nyt kun vapaaehtoinen lapsettomuus on jo yleisesti hyväksyttyä ja esillä mediassa, seuraavaksi voisi normalisoida yksin asumisen ja pohtia yhteiskunnallisella tasolla sitä, millaista keskusteluapua tarjottaisiin yksin asuvista ihmisistä ahdistuville.

Olen asunut 6 kertaa yksin. Onhan se ankeempaa, olet nimenomaan yksin ja maksat kaikesta yksin. Sinkkuus on säälittävää.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän kyllä että osalle yksinasuminen sopii varmasti paremmin eikä siinä välttämättä tarvitse olla traumaakaan taustalla. Mutta en ymmärrä miksi ihmeessä siinä tuntisi olonsa stalkatuksi, jos on omien läheisten ihmisten seurassa.

Mä tavallaan ymmärrän tämän, vaikka asunkin miehen kanssa. Nimittäin, kun mies lähtee vaikka työmatkalle, niin kyllä minä koen itseni jotenkin paljon vapaammaksi. Saatan hillua alasti pitkin päivää, juoksennella ja pomppia kuin innostunut lapsi, höpötellä ja lauleskella ääneen itsekseni, laittaa vaikka kylvyn keskellä päivää lounastauolla tms. Asioita joita en tekisi toisen nähden koska ne olisi hänen mielestä vähän outoja.