Huudatteko lapsillenne?

Välillä. En ajattele, että se olisi missään tilanteessa hyvä ratkaisu, mutta joskus menee hermo ja sitten tulee huudettua. Huudot ovat sitten luokkaa "lopeta", "nyt riittää" tai "älä". Joo, se on tehokkaampaa, että menee fyysisesti lapsen tasolle, koskettaa ja sanoo rauhallisesti. Mutta aina ei pysty vaan omat tunteet vyöryy yli, kun yrittää samalla tehdä jotain muuta ja lapset riehuvat tai riitelevät.

Ei tietenkään lapselle saa huutaa, sehän on lapsi joka vasta opettelee elämän asioita, huutamalla siitä saa korkeintaan k*sipään aikaan sitten aikuisena.

Ei tarvinnut huutaa, oli fiksuja jo pienenä ja ymmärsivät ihan tavallista puhetta ja keskustelua.  Eivät muuten ole huutaneet vanhemmilleenkaan murrosikäisenä eikä missään vaiheeessa.  Nyt jo aikuisia ja edelleen juttelemalla asiat hoituvat.

Huudan, mutta sillälailla vihaisesti huudan ehkä kerran kuussa tai oikein stressaantuneena kerran viikossa. Esimerkiksi jos jonkun asian oon yrittänyt sanoa sataan kertaan eivätkä tee niin on mennyt hermo. Tai jos tekevät jotain todella typerää. Jos lapset säikähtävät niin pyydän aina anteeksi tai jos vaikuttavat olevan sen jälkeen sitten ihmeellisen kilttejä/varovaisia. Muuten ei sentään tarvitse huutaa yleensä vaikka joskus sanoa todella tiukasti ja äkäisesti. En toisaalta itse koe, että se olisi juuri sen miellyttävämpää lapsille. Tietenkin miellyttävämpää kuin ihan hullu raivokohtaus, mutta sellasia en ole saanut. Ja joo, huutaminen on tyhmää ja kertoo, että keinot on vähissä, mutta joskus kyllä tuntuu, ettei ole mitään muuta parempaa keinoa.

Btw meidän neuvolan terkalla oli jonlinlaiset ennakkoluulot minua kohtaan ja joskus oikein vihjaili ja kyseli ja koitti kaivella, että "Kyllähän lapsen kanssa välillä hermotkin menee" kun kai vaikutti menevän epäilyttävän hyvin nuorena lapsen kanssa. Tai ehkä hänestä se oli joku hälytysmerkki? Ei esikoisen ensimmäisten 3 vuoden aikana oikeasti kertaakaan riidelty miehen kanssa enkä suuttunut lapselle yhtään kertaa.

Nyt sitten kun lapsia on kolme ja melusaaste välillä kuormittaa vähän eri leveillä niin välillä suutunkin. Eikä tän ole tarkoitus olla mitään syyllistystä kellekään, joka kilaroi yhdenkin lapsen kanssa. Oon vaan oppinut, että se riitely tai huutaminen (yleensä eri yhteyksissä) ei ole mikään maailmanloppu vaan voi jopa helpottaa kaikkien elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Olen aina ihmetellyt näitä juttuja, kun ihan lehtiä myöten julistetaan, että "on ihan normaalia ja hyväksyttävää välillä menettää malttinsa lasten kanssa ja huutaa ja sanoa asioita joita myöhemmin katuu". Niin ei todellakaan ole!

Mutta ehkä mun on helppo tuomita, koska oma lapsi on aina ollut rauhallinen ja herkkä. Se on nyt 10 v. ja olen korottanut äänen varmaankin 10 kertaa ikinä. Huutamiseen asti ei ole tarvinnut mennä koskaan. Lapsi on myös tosi fiksu ja aina ollut jotenkin ikäistään kypsemmän oloinen, eli aika pienestä asti sille on voinut selittää miksi mitenkin toimitaan ja on tajunnut.

Ja sekin auttaa, kun on vaan yksi lapsi, niin oma väsymys ei ole päässyt missään vaiheessa ylivoimaiseksi, joten on paremmin jaksanutkin kasvattaa ja selittää asioita. Tällä selittämisellä tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos vaikka jonain kouluaamuna lapsi marisee sängyssä ettei jaksaisi nousta kouluun, niin jutellaan siitä, että aikuisena on sitten pakko herätä joka tapauksessa, ja että nämä aamut ovat juuri niitä hetkiä, jolloin ratkeaa se, minkälaisiin töihin hän aikuiselämänsä saa aamuisin nousta. Viimeistään siinä vaiheessa kun kerron yhteishausta ja yliopistojen kahviloista ja laboratorioista ja paksuista hyväksymiskirjeistä, lapsi on itsekin sitä mieltä, että kouluun lähtö on hyvä juttu.

Voisitko hieman avata tuota, miksi ei mielestäsi ole?

Ei se ole oikein. Pieni lapsi pelkää niitä tilanteita ja isompi muistaa ilkeät sanat kyllä. On ihan eri asia tietoisesti ja harkitusti komentaa tiukemmin, kun oikeasti menettää malttinsa, niin ettei itsekään hallitse mitä lapselle karjuu. Siinä pisteessä ei olla kovin kaukana myöskään fyysisestä kurittamisesta.

Ei sen lapsen ole tarkoitus totella koska se pelkää, vaan koska se haluaa itsekin toimia oikein ja fiksusti.

Leikkimällä sitten opetetaan lapselle miten toimitaan, jos kuppi menee nurin?

Mitä siinä tilanteessa mielestäsi kannattaisi tehdä? Raivota ja nimitellä? Käydä käsiksi? Vai keskustella asiasta?

Meillä on hevosia kotona ja lapsella on ollut poneja syntymästään saakka. Kyllä se osaa pitää puolensa ja olla rohkea ja jämäkkä, mutta hevosten kanssa ei ainakaan seuraa mitään hyvää siinä pisteessä kun oma hermo pettää.

Joskus, en usein. En ole erityisen ylpeä siitä, mutta teini on parhaimmassa ärsytysvaiheessa niin on taitava painelemaan oikeita näppäimiä.

Joka päivä lasten ollessa kotona: syömään. Kaksikerroksisessa talossa helpompaa kuin soittaa, että tulepa syömään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Olen aina ihmetellyt näitä juttuja, kun ihan lehtiä myöten julistetaan, että "on ihan normaalia ja hyväksyttävää välillä menettää malttinsa lasten kanssa ja huutaa ja sanoa asioita joita myöhemmin katuu". Niin ei todellakaan ole!

Mutta ehkä mun on helppo tuomita, koska oma lapsi on aina ollut rauhallinen ja herkkä. Se on nyt 10 v. ja olen korottanut äänen varmaankin 10 kertaa ikinä. Huutamiseen asti ei ole tarvinnut mennä koskaan. Lapsi on myös tosi fiksu ja aina ollut jotenkin ikäistään kypsemmän oloinen, eli aika pienestä asti sille on voinut selittää miksi mitenkin toimitaan ja on tajunnut.

Ja sekin auttaa, kun on vaan yksi lapsi, niin oma väsymys ei ole päässyt missään vaiheessa ylivoimaiseksi, joten on paremmin jaksanutkin kasvattaa ja selittää asioita. Tällä selittämisellä tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos vaikka jonain kouluaamuna lapsi marisee sängyssä ettei jaksaisi nousta kouluun, niin jutellaan siitä, että aikuisena on sitten pakko herätä joka tapauksessa, ja että nämä aamut ovat juuri niitä hetkiä, jolloin ratkeaa se, minkälaisiin töihin hän aikuiselämänsä saa aamuisin nousta. Viimeistään siinä vaiheessa kun kerron yhteishausta ja yliopistojen kahviloista ja laboratorioista ja paksuista hyväksymiskirjeistä, lapsi on itsekin sitä mieltä, että kouluun lähtö on hyvä juttu.

Voisitko hieman avata tuota, miksi ei mielestäsi ole?

Ei se ole oikein. Pieni lapsi pelkää niitä tilanteita ja isompi muistaa ilkeät sanat kyllä. On ihan eri asia tietoisesti ja harkitusti komentaa tiukemmin, kun oikeasti menettää malttinsa, niin ettei itsekään hallitse mitä lapselle karjuu. Siinä pisteessä ei olla kovin kaukana myöskään fyysisestä kurittamisesta.

Ei sen lapsen ole tarkoitus totella koska se pelkää, vaan koska se haluaa itsekin toimia oikein ja fiksusti.

En monikaan huutaessa sano ilkeitä sanoja. Ei huutaminen ole sama asia kuin haukkuminen. Itse en huuda juuri koskaan, mutta puoliso joskus. Silloin ne huudot on käskyjä esim. rauhoittua tai lopettaa. Itse olen sitä mieltä, että on ristiriitaista _huutaa_ rauhoittumaan, mutta en silti ajattele, että tuollainen olisi vahingollista lapselle.

Omasta mielestäni on ihan ok huutaa lapsille jos ei mene normaalilla puheäänellä pariin kertaan sanottuna jakeluun. Ja ei, meillä ei huudeta viikottain mutta tarvittaessa kyllä.

Jos vaikka sanon että voisitko mennä ulkoiluttamaan koirasi? Kuluu vartti eikä mitään tapahdu. Hei Aapo, veisitkö sen koirasi ulos kun jo selvästi pyytää? Kuluu vartti puhelimella, mitään ei tapahdu. Aapo hei nyt viet sen koiran ulos! Sanoo Joojoo, ei rupea toimimaan. JOHAN ON KUMMA JOS ET LÄHDE SEN KOIRASI KANSsA ULOS VÄLITTÖMÄSTI NIIN KUN ON SOVITTU. Tulen viereen seisomaan ja tarvittaessa autan ulkotakin päälle ja silloin alkaa tapahtumaan!

Näin käy ehkä kerran kuukaudessa koska lapset tietävät että tässä talossa vanhemman Sana on laki ja montaa sääntöä ei ole mutta niistä vähistä pidetään 100% kiinni.

Meillä myös halataan vähintään kolme kertaa päivässä ja sanon joka päivä kuinka ihania ovat ja kuinka rakastan yli kaiken ja pidin eilen esim. 13v poikaani sylissä, eikä muuten vastustele yhtään!

vaan tulee itsekin hakemaan halin 1-2kertaa päivässä!

Kyllä olen korottanut ääntäni, olen tuonut mielipiteeni milloin mihinkin asiaan. Välillä kahden villin pojan äitinä, ei mikään normaalipuhe edes kuulu korviin asti.

Tähän lisään sen, että on eri asia puhkua vihaa ja raivoa lapselle huutaessaan kuin korottaa ääntään, jotta tulee kuulluksi.

Mitään lisäpisteitä en myöskään anna vanhemmille, että supattavat lapsensa korviin ilkeää puhetta, jotta saavt lapsen toimimaan haluamallaan tavalla. Enkä itse henkilökohtaisesti voi sietää äitejä, jotka selittää joka ikisen asian lapselle kuin aikuiselle konsanaan. Joskus kaupassa kohtaan tällaisen ja se saa jotenkin pinnan kireälle. Ei kaikkea tarvi selittää, lapsi ei ole tyhmä.

No kyllä huudan, mutta osaan myös pyytää anteeksi. En silti koe että olisin itse traumatisoitunut vanhempieni huutamisesta minulle tai että omat lapseni traumatisoituisivat siitä että välillä huudan heille. Ei sen tarvi olla mikään pää punaisena ja räkä lentäen huutamista ja haukkumista, vaan ihan napakasti sanomista että nyt hiljaa, loppuu se tappelu tai kuunnelkaa nyt! 

Jos tää on jonkun mielestä väärin ja kamalaa lasta kohtaan, niin töttöröö. En ole täydellinen, mutta olen hyvä äiti, siitä olen varma.

Tässäkin on syytä muistaa, että ihmisiä on erilaisia. Osa vanhemmista ja lapsista on rauhallisia ja tasaisia, niin hyvässä kuin pahassa. Minä tunnen lapsia, jotka ei saa mitään hysteerisiä nauruhepuleita, mutta eipä ne toisaalta saa mitään megalomaanisia raivareitakaan. Jotkut lapset sitten menee skaalan ääripäästä toiseen. Hyvin usein vielä on niin, että kun nää piirteet sekä periytyy (ihmisen perustemperamentti on synnynnäinen) että on osin opittuja, niin sitten ne ääripää-ihmiset usein sattuu samaan perheeseen.

Mä huudan, mun lapset huutaa. Siis ihan normaalisti, kun selitetään jotain ja innostutaan, keskustellaan kiivaasti, ollaan eri mieltä, samaa mieltä tai vaan yleisesti liekeissä. Vihaisenakin me huudetaan. Ei me nyt mitään solvauksia syydetä, mutta huudetaan se asia, jonka joku rauhallisempi varmaan keskustelisi läpi.

Mun mies taas on ainoa lapsi ja sen vanhemmat on rauhallisia kuin mitkä. Sillä on välillä oikeesti vaikeeta mun&lasten kanssa. Sen mielessä huutaminen liittyy aina konfliktiin ja se on ihan hermona, kun me lasten kanssa kovaan ääneen väännetään, että tuleeko perhepizzaan ananasta vai ei. Me ei olla edes vihasia tai mitään, mutta mun miehen aivoissa kova ääni = vihainen. Olen tässä noin 20 vuoden aikana koettanut kovasti opetella olemaan hiljaisempi ja rauhallisempi. Välillä onnistuu jo, aina ei.

Muotoillaanko näin, että ääntäni korotan lähes päivittäin, ihan vain saadakseni viestini perille yli sen lapsista lähtevän melun tai toruessani tiukasti lähinnä noita teini-ikäisiä. Pienempien kohdalla pyrin maltillisempaan keskusteluun. Teinejä on pakko käskyttää joskus vähän suorasukaisemmin. Sitten jos oikeasti suutun jostain, huudan kovaa. Näissä tilanteissa joudun kyllä pyytämään anteeksi käyttäytymistäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Olen aina ihmetellyt näitä juttuja, kun ihan lehtiä myöten julistetaan, että "on ihan normaalia ja hyväksyttävää välillä menettää malttinsa lasten kanssa ja huutaa ja sanoa asioita joita myöhemmin katuu". Niin ei todellakaan ole!

Mutta ehkä mun on helppo tuomita, koska oma lapsi on aina ollut rauhallinen ja herkkä. Se on nyt 10 v. ja olen korottanut äänen varmaankin 10 kertaa ikinä. Huutamiseen asti ei ole tarvinnut mennä koskaan. Lapsi on myös tosi fiksu ja aina ollut jotenkin ikäistään kypsemmän oloinen, eli aika pienestä asti sille on voinut selittää miksi mitenkin toimitaan ja on tajunnut.

Ja sekin auttaa, kun on vaan yksi lapsi, niin oma väsymys ei ole päässyt missään vaiheessa ylivoimaiseksi, joten on paremmin jaksanutkin kasvattaa ja selittää asioita. Tällä selittämisellä tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos vaikka jonain kouluaamuna lapsi marisee sängyssä ettei jaksaisi nousta kouluun, niin jutellaan siitä, että aikuisena on sitten pakko herätä joka tapauksessa, ja että nämä aamut ovat juuri niitä hetkiä, jolloin ratkeaa se, minkälaisiin töihin hän aikuiselämänsä saa aamuisin nousta. Viimeistään siinä vaiheessa kun kerron yhteishausta ja yliopistojen kahviloista ja laboratorioista ja paksuista hyväksymiskirjeistä, lapsi on itsekin sitä mieltä, että kouluun lähtö on hyvä juttu.

Eli valehtelet lapsellesi...

En tietääkseni.

Koulutusilluusio. 

Mullakin tuossa särähteli jokin korvaan. Varsinkin kohta "...joten on paremmin jaksanutkin kasvattaa".

Siis ei varmasti ihan huonostikaan. On kuitenkin harmittavan mustavalkoinen ajattelutapa.

Mä olin hyvin sisäistänyt huutamisen ja hermojen menettämisen olevan väkivaltaa lasta kohtaan tullessani äidiksi. Ei mulla mitään huutavaa tarvetta ollutkaan päästä huutamaan, mutta kyllä siitä täysin tuomitsevasta ajattelutavasta seurasi itselleni stressiä ja pidemmän päälle negatiivisten asioiden selkeän ilmaisun kiertely ja kaartelu oli nimenomaan väsyttävää. Toki jos itseään ei yritä hillitä ollenkaan, syyllisyys väsyttänee myös. Normaalit ihmiset yleensä yrittävät, mutta eivät ole täydellisiä. Koska asioiden oikea tila ei tule läheskään yhtälailla selväksi ja ymmärretyksi pidemmillä keskusteluilla kun yksi tehokas ilmaisutapa on täysin pannassa, on huutaminen joissain tapauksissa ok.

Yhden lapsen kanssa tunteidensa tukahduttaminen ei ehkä ole aivan yhtä väsyttävää. Silti yhden lapsen äitikin voisi oikeasti jaksaa paremmin jos ei olisi ehdoton huutamattomuudesta. Miten paljon kipua ja surua sekin voi aiheuttaa jos pelkästä huutamisesta ei päästä yli vaan käydään kaikista tilanteista uuvuttavia pitkiä syyttäviäkin keskusteluja... niin, että helposti luottamus menee ja parisuhde pilalle. Tästä puolesta ei koskaan puhuta.

Itse en pelännyt alunperin huutamista. Oman vanhemman huutaminen ei ollut ikinä satuttanut minua yhtään mitenkään eikä hän lapsille paljon huutanutkaan. Joskus, mutta ei jäänyt traumoja. (Tottakai voi myls huutaa liikaa). Vanhempani sairastui kuitenkin psykoosiin, mistä seurasi pitkiä hoitojaksoja ja lastensuojelun puuttuminen lastenhoitoon sukulaisilla "väärin". Minulle juurtui pelko lastensuojelua kohtaan. Siksi pelkäsin huutamista, vauvan nukuttamista ulkona vaunuissa... mitä vain mistä voisi syntyä huoli ja joutua tekemisiin lastensuojelun kanssa. Pelkäsin että lapsi viedään rakastavasta kodista kuten itselleni oli käynyt. Jossain kohtaa vain tajusin, että enemmän haittaa on omasta stressistäni kun koitin olla täydellinen. Aloin vähitellen olla iloisempi ja parempi äiti kun en stressannut, että mokaan ja olen huono ihminen jos vaikka joskus en kestä kaikkea temppuilua tyynesti.

En huuda, muuta kuin jossain hengenvaarallisessa tilanteessa kiellon.

Puoliso sen sijaan huutaa, ja yleensä jotain täysin loogisesti mahdottomia räyhävyöryjä lapsille. "Miksi X!? Nyt heti tee Z!!!"-loopissa.

Ja tuo Z on joku asia mitä lapsi ei ikänsä puolesta mitenkään voi tehdä ilman lempeää ohjausta tai kertakaikkiaan fyysinen/ajallinen mahdottomuus.

Jos toinen aikuinen menee väliin, raivo yltyy. Jos lapsikin ymmärtää mahdottomuuden ja sanoo jotain niin raivo yltyy. Jos kukaan ei sano mitään vaan kaikki katsovat typertyneenä niin raivo yltyy.

On väärin arvostella ulkopuolelta ja olla osallistumatta mitenkään läheistensä tukemiseen, jotka sitten paineen kasaantumisen vuoksi välillä huutavat lapsilleen.

Vierailija kirjoitti:

On väärin arvostella ulkopuolelta ja olla osallistumatta mitenkään läheistensä tukemiseen, jotka sitten paineen kasaantumisen vuoksi välillä huutavat lapsilleen.

Lapset ovat joku henkilökohtaisen paineen purkamiseen sopiva paskakaivo?

Lapsi muistaa kaiken. Olisi parempi miettiä ennen raivoamista, eikä sen jälkeen.

Meilläkin asuu tuollainen aikuinen, joka pahalla olollaan myrkyttää muiden kodin. Täysin keakenkasvuista ja sairasta käytöstä.

Vielä ei ole tarvinnut huutaa, mutta teini-ikä on vasta tuloillaan joten siitä ei ole kokemusta.

Huusin toiselle, toinen ymmärsi puhetta. Se herkempi olisi mennyt ihan solmuun, jos olisin korottanut hänelle ääntäni, toinen taas ei oikeasti tuntunut kuulevan jos sanoin tavallisesti.

Nyt molemmat ovat sen verran isoja, että kuulevat huutamattakin.

Toisinaan huudan kyllä. Joskus vaan menee hermo ja toisinaan lapset ei pysähdy ennen kuin karjaisee. Kaksi erittäin vauhdikasta poikaa...