muita odottamiseen hyytyneitä? Kiina vuodatusta..

ja tuntuu, että kohta tulen hulluksi!!! Vielä kun lisään, että odotusta takana on virallisesti reilu kaksi vuotta ja nyt jännätään, saako yksinhakijat ylipäätänsä adoptoida Kiinasta tänä vuonna, voisi sanoa, että stressipisteet ovat todellaakin huipussaan ja tietsikankin näppäimet kuluu kohta puhki, kun vähän väliä tsekkaan josko jossain palstalla joku olisi jo kuullut ensi vuoden yksinhakijoiden tilanteen. .. " Pientä" lisästressiä aiheuttaa se, että jos nyt tulee Kiinasta viesti, etteivät otakaan meiltä yksinhakijoilta hakemuksia ensi vuonna, olen ollut vuoden aivan turhaan jonossa ja koko kiintiöjonotus alkaa ihan alusta ja maita ei oikein ole tarjolla...



Huhuja on kyllä kuulunut suuntaan jos toiseen, mutta missään ei vielä ole saatu virallista tietoa CCAA:lta ja vain sehän tän asian ratkaisee!!!



Vakuutan aina itselleni, että olen viilipyttymäisen tyyni enkä yhtään hätiköi, jos paperit saan lähettää, ihan sama kuin kauan se Kiinaan jo papereiden lähettäneiden jono sitten kestää, mutta veikkaanpa, että ei ihan niin asia oo... Enköhän rupeisi jo parin kuukauden jälkeen hermoilemaan, miksei sitä lapsitietoa jo tuu :) Jaksamista yhdelle jos toisellekin! Pitäisi yrittää keksiä kaikkea muuta puuhaa niin hirveästi ettei ehtisi ajatella, mutta ei nyt tosiaankaan onnistu...

Pidämme peukkuja ja luomme katseen johonkin korkeampaan, että saat laittaa paperisi eteenpäin ja piakkoin!! Sehän tässä Kiinassa on ruvennut just ärsyttämään ku EIVÄT TIEDOTA TARPEEKSI. Hirveää olla koko ajan epämääräisten huhujen varassa. Huhut kun tuntuu heittelevän optimistista ihan hirveään pessimismiin. Voi jesus!!Ja kyllä se niin on, että kun paperinsa saa laitettua pois omista käsistään niin sanottuun putkeen, joka on sitä odotusta itteään, niin kyllä se helpottaa. Vaikkakin tällä hetkellä on taas ankeat tunnelmat.. niin onhan se jo jotain, että puolivuotta on paperimme siellä kiinalaisten hallussa olleet. Aika menee muuten nyt nopeammin kun silloin kun prosessi oli kesken.

Tsemiä hirmusti!!

En voi sydämestäni muuta toivoa kuin jaksamista teille kaikille Kiina-perheille!

Ehkä pitää vaan ajatella että " no news is good news."

Kiitoksia lohduttavista sanoista ja tsemppauksesta Liinalane ja Suvina! Yritetään kaikki jaksaa, kyllä se aika vaan kuluu vääjäämättä, vaikka niin hitaalta nyt tuntuukin! Tsemppiä siis teilllekin ja kaikille muillekin odotuksen kanssa tuskaileville.



Kyllä tässä adoprosessissa kärsivällisyyttä testataan ja venytetään, välillä on tosi ihania aikoja ja odotus sujuu suht helposti ja välillä taas on niin hirveän vaikeata odottaa ja jaksaa ja pelkää niin hirveästi takaiskuja...



Onko teillä ollut kausia, jolloin olette epäilleet/ tai pelänneet esim. sairastavanne jotain? Itse olen pari kertaa saanut paniikin, että varmaan on syöpä tai jotain iskemässä, kävin mammografiassakin eikä mitään ollut. Pelko johtuu varmaan siitä, että eräällä ystävällä on tällä hetkellä syöpä... Ja saahan ne biologisestikin lapsia odottavat kaikenlaisia paniikkeja välillä.



Toisaalta tämä odotus on tuottanut todella paljon iloa ja on ihanaa haaveilla, kunhan yrittää pitää jalat suht maan pinnalla :) Uusia läheisiä ystäviä on saanut nopeasti ja nyt näkee koko ajan miten he saavat lapsensa ja miten kaikki sujuu.



Toivotaan, että kaikilla asiat sujuu hyvin eteenpäin!

.....kun monesti olen kans miettinyt, et miten sitä pärjää sit kun paperit ovat lähteneet maahan. Meillä on vasta kotiselvityksen läpikäyminen loppu kuusta ja luvan saanti menee varmasti ensi vuoteen. Alkuun haaveissa oli et saataisiin lapsi ensi vuoden lopulla, mutta kyllä se nyt venyy vuoteen 2008.

Monesti mietin myös tuota sairastumisen riskiä ja että miten sitä elämänsä saisikin pidettyä tasapainossa ja aivan kuin suojattuna tämän odotuksen ajan. Itselleni todettiin kuulon huonontuminen ja heti lääkärilleni kerroin adotiosta ja että miten tämä nyt sitten vaikuttaisi. No ei kuulemma vaikuta mitenkään, kun ilman kuulolaitetta pärjään. Siinä vaan huomas oman reaktion ja että miten herkkänä on kaikkiin.

Voi kun saisikin olla varma, että kyllä se lapsi sieltä meille tulee ja kaikki menee hyvin, mut kun koko ajan epävarmuus on vahvin tunne.

Välillä kyllä mietin, että meidän pienokainen on ehkä jo syntynyt tai joku sitä odottaa eli oma mieli pitää olla vahva, iloinen ja rakastava ja toivoisi, niin tunteiden välittyvän lapsellemme.

Kaikille odottajille maasta riippumatta toivotan voimia, toivoa ja uskoa siihen pienokaisen tuloon loppuun asti, vaikka epävarmuus painaa mieltä. Kyllä meistä vielä jonain päivänä tulee maailman onnellisemmat äidit Ü.

Hyvää siis kannatti todella odottaa. Tilanne meillä oli aika samankaltainen kuin teillä, paperien lähtiessä odotusaika oli lähes kaikilla hakijoilla alle vuosi, mutta lapsiesityksen tullessa olimme odottaneet 1v9kk. Se tuntui ikuisuudelta! Oli muuten hassu juttu, kun saimme lapsitiedon, niin en voinut käsittää miten tutuilla olikin niin pieniä lapsia vielä, kun niiden syntymästä tuntui meistä olevan pieni ikuisuus! Olimme lapsitiedon tultua yhteydessä moniin joilta olimme lähinnä aikanaan saaneet viestejä lasten syntymistä, mutta tavanneet harvoin, joten tässä kohtaa kyselimme että kuinkas vanhoja ne teidän pienokaisenne olivatkaan.



Kohdemaana meillä oli Filippiinit, siellähän tilanne on siltä osin eri että mitään jonotusaikaa ei varsinaisesti ole vaan lapsen voi saada hyvin vaihtelevalla aikataululla. Siinä mielessä olimme varmaan teitä enemmän valmistautuneet epätietoisuuteen, mutta minulle odotus oli silti äärimmäisen raskasta aikaa, välillä tuntui aivan sietämättömältä. Oli hyvin vaikea keksiä mitään mikä veisi ajatukset pois adoptiosta ja todella ehdin minäkin pelätä sairautta tai mitä vain mikä voisi estää adoption. Oli aika jännä juttu, kun totesin etten oikeastaan syöpää tms pelkää sairastumisen vuoksi lähellekään niin paljon kuin adoption peruuntumisen vuoksi. Tunsin olevani masentunut ja elämä kurjaa.



Yksi pitkän odotuksen vakavista haitoista minusta onkin se, että vaikea odotus voi hankaloittaa myös perhe-elämän alkua sitten kun lapsi vihdoin tulee. Eihän masentunut ihminen ole parhaimmillaan vanhempana eikä ne synkät pilvet välttämättä poistu elämästä automaattisesti, vaikka lapsi kotiin saapuukin. Kaikkein kamalinta on se, että jos masentuu niin ei saisi edes hakea apua, koska eiväthän masentuneet voi adoptoida! Parempi siis kärsiä hiljaa ja yrittää jaksaa tavalla tai toisella odotus loppuun saakka.



Meillä oli alkuun usealla tavalla hankalaa ja ajattelin silloin että moni juttu olisi voinut tuntua toiselta ellei pitkän odotuksen aikana olisi ehtinyt liikaa ladata toiveita ja odotuksia lapsen tuloon. Oli myös tavallaan vähän vaikeaa kääntää negatiivista asennetta positiiviseksi ja iloita täysillä siitä kun odotus oli vihdoin ohi. Musta olotila tahtoi jäädä päälle. Onneksi ne ajat ovat jo takana päin, mutta vielä niin tuoreessa muistissa että ymmärrän hyvin tunteesi. Kannattaa etsiä samassa tilanteessa olevaa seuraa joille purkaa tunteita, netti on siihen loistava paikka. Aina vähän lohduttaa, kun tietää että muut ovat kärsineet samasta asiasta ja selvinneet. Itse aloitin lisäksi roppakaupalla eri harrastuksia odotuksemme aikana, joka kesti kaikkiaan lähes 4v. Ehti muuten kokeilla aika paljon kaikenlaista!

Kun meidän piti käydä ne lääkärintarkastukset ja verikokeet, olin ihan varma, että prosessi tyssää siihen. Mulla oli ollut kummallista jomotusta selässä ja ajatelin sairastavani jotain haima sairautta.. No en sitten sairastanutkaan. Kun oli niin sanotut terveen paperit kourassa, tuli heti mieleeni, että me varmaan kuollaan Kiinassa jossain kolarissa. Kivoja aatoksia.. Tällä hetkellä en taas osaa pelätä mitään, kun tuntuu, ettei tästä tule paskaakaan koko hommasta.

Mutta hyvin vaihtelevaa, vähän niinkuin tämä pääkaupunkiseudun talvi..

Eli kaikkea se pieni pää joutuu ja EHTII miettimään tässä odottelu rumbassa. Eiköhän kaikki kuitenkin käänny vielä voitoksi!

Tsemiä meille kaikille!

Kiitos vastauksestati. On aina virkistävää lukea aitoja kokemuksia. Ja viestisi oli erityiden virkistävä, sillä se ei sisältänyt pelkkää auvoisuutta , mikä hieman näissä adoptiopalstoilla tuppaa olemaan trendi.. Kaikki osaa tiedostaa kaiken ja jos vaikka epäröi, aika moni osaa heti kertoa miten he ovat täydellisesti tilanteet ratkaiseet..nimimerkkejä mainitsematta.

Hyvä tietää, että vaikka hieman tässä hyytyisikin tähän hommaan, en olisi ensimmäinen joka ei joka päivä jaksa iloita tulevasta lapsesta, vaan voi välillä olla turhautunutkin koko prosessiin. On se muuten aika järkyttävää, että on kaiken lisäksi parasta pitää suu supussa viranomaisiin päin, ettei vaan joutuisi tarkkailuun masennuksen takia. Se vielä puuttuisi.

Mutta siis niinkuin kirjoititkin, juuri mieheni kanssa täällä pähkäiltiin, että nyt saa riittää tämä kahden keskinen oleminen ja olemme liittyneet vertaisryhmään, jossa on samassa odotustilanteessa olijoita. Osallistumme siis ihan livenä tapaamisiin jne. Luulen, että niinkuin sanoit, siitä voi olla tukea tähän tiehen. Mutta kiva oli lukea viestisi. Kiitti.

Niinhän se tuppaa olemaan, ettei juuri kukaan julkisesti halua tunnustaa sitä ettei kaikki mennytkään lapsen kanssa ihan niin hienosti kuin oli suunnitellut. Onhan asiaankuuluvaa olla riemusta sekaisin ja ikionnellinen kun pitkä odotus vihdoin päättyi. Tosiasia kuitenkin on että adoptiolasten sopeutuminen vie aikaa, etenkin vähän isommilla lapsilla (meidän poikamme oli yli 3v tullessaan) ja alku voi olla hyvinkin vaikeaa. Minä olin ainakin alussa aika ihmeissäni siitä millaista perhe-elämä oli. Ainahan lapsen tulo muuttaa elämää, mutta kun lapsi ei sopeudukaan kaikkeen ihan hetkessä, ei halua olla äidin kanssa missään tekemisissä, puree, raapii, lyö ja saa raivareita niin tuoreena vanhempana voi olla aika hämillään ja avuton. Sopeutumisongelmat ovat yleisiä ja niistä pitäisi minusta neuvonnassa kertoa paljon enemmän ja myös siitä miten tilanteita voi hoitaa hyvin tai edes kohtuullisesti! Ainakaan minä en ollut ihan oikeasti tajunnut millaista lapsen kanssa voi alkuun olla ja tiedän monella muulla olleen vielä huomattavan paljon vaikeampaa. Onneksi noilla suljetuilla adoptiovanhempien palstoilla puhutaan näistä asioista ainakin vähän enemmän, myös Filippiinipalstalla on ollut avointa keskustelua mikä on minusta upea juttu.



Itse kirjoitin joskus aiemminkin näistä asioista verkkoklinikkaan ja silloin sain useamman yksityisviestin äideiltä, joilla oli samoja kokemuksia, mutta eivät olleet halunneet julkisesti asioista kertoa. Minusta tuntuu että harva adoptiovanhempi on ihan täysin valmistautunut siihen kaikkeen mitä adoptio tuo tullessaan ja kuinka erilaista se voi olla kuin biovanhemmuus ja siksi toivoisin adoptioneuvonnasta tulevan enemmän sitä neuvontaa ja vähemmän hakijoiden tutkimista. Se olisi lasten hyvinvoinnillekin eduksi.



Synkistelyistä huolimatta jaksua teille odotukseen! Ja vielä on pakko kertoa että nyt vajaa vuosi lapsemme tapaamisesta asiat ovat jo pitkään olleet aivan toisin. Poika on vilkas ja omapäinen, mutta mitään suurempia hankaluuksia meillä ei ole vaan elämme ihan sitä tavallista lapsiperheen elämää hänen kanssaan:)

Meillä ei esikoisen odotus ollut kylläkään pitkä, vaan paljon kuviteltua lyhyempi. (Ah, olisipa vielä vuosi 2004...) Sen sijaan se oli kyllä intensiivinen! En tosiaan ole maailman kärsivällisintä tyyppiä, ja sen saivat live- ja nettiystävät havaita :D



Nyt taas hatuttaa, kun kutsua kuopusta hakemaan ei kuulu *vieläkään*. Minä kuvittelin SN-prosessin menevän nopeamminkin, mutta tässä sitä on istuttu 5 kk lapsitiedon kanssa... ja sitten kun juuri ajatteli, että nyt lähtee iso ratas pyörimään ja kutsu tulee järjellisessä ajassa, meni CCAA:n tulostusjärjestelmä kuulemma nurin ja kutsujen lähetys viivästyi! Grr. Mulla ei ole edes oikeutta valittaa, sillä kyse on vain viikkojen eikä kuukausien viivästyksistä.



Yksinhakija-asiaa kärvistelleelle (sori, nimimerkki unohtui): CCAA on ilmoittanut, ettei se tee muutoksia ensi vuoden hakijakriteereihin! Nou hätä siis, pääset jonoon sinäkin :)

Heipä taas,

nyt olen aika kiireessä, mutta nopeasti vaan kommentti, että todella ihanaa millamarikki, että kerrot kaunistelematta miltä odotus ja lapsen tultua tuntui. Yhdyn edellisiin mielipiteisiin, että adopalstoillakin on usein aika lailla kaunistelua ja on jotenkin vieläkin jonkinlainen tabu kertoa ongelmista tai siitä, että itse väsyy ja juuri lapsen sopeutuminen vie aikaa ja vaatii perheeltä voimia. Ja todellisuudessa varmaan aika harva on perhe, jossa on vain auvoista ja ihanaa..



Sitten se UUTISANKKA. Luin kans palstoilta, että CCAA antaisi ensi vuonna sinkkujen adoptoida, mutta valitettavasti se juttu on vielä ihan eri toimistojen arvailua, ei ole tullut CCAA:lta virallista tietoa asiasta. Luin usalaisilta palstoilta ensin kanssa muutaman toimiston ottavan vastaan ensi vuoden yksinhakijakiintiöön väkeä, joku toimisto netissä ilmoittaa myös, että yksinhakijat saavat lähettää papereita.



Mutta, mutta: mikään toimisto ei ilmeisesti oikeastaan ole saanut vielä virallista tietoa, täyttävät ilmeisesti kiintiöitään varalta valmiiksi. En usko, että tuo netissä " sinkut saa adoptoida 2007" toimisto on oikeasti vielä varma itsekään, koska kaikki maat saavat saman tiedon suht samaan aikaan ja olisi todella kummallista, että vain yksi toimisto tietää asian, mutta yksikään muu toimisto maailmalla ei sitä vahvista.



Yksi toimisto jopa ilmoitti nettisivuilla ja hakijoilleen sähköpostilla, ettei sinkut saa adoptoida ensi vuonna, mutta sit yhtäkkiä ilmoittikin päinvastaista kun joku kysyi, miksi sanovat ettei voisi, kun muut toimistot arvelevat että voi. Olen myös soittanut IP:lle ja Pelaan eikä kumpikaan toimisto ole saanut Kiinasta tietoa vielä. Voi kestää kuulema jopa itsenäisyyspäivään asti ennen kuin tietoa tulee. Huokaus....



Yritetään kaikki jaksaa ja ampiaisakalle tsemppiä, kyllä se matkustuskutsu kohta tulee!

koko prosessi heillä kesti melkein 1½vuotta joten... Kyllä se piiiiiiitkä odotus palkitaan.