Ylienergiset lapset, yleensä pojat. Miten kestätte?

Itse en ole nähnyt sukuluolilla eroa tässä aiheessa muuten kuin äidin sanomana mutta ilmeisesti siinä on taustalla jotain vihaa poika kohtaan kun vaaditaan poikia käyttäytyy kuin tytöt

Mikään piirre ei ole yksiselitteisesti hyvä tai huono. Nyt kun elämää on tullut nähtyä enemmän, olen ilokseni huomannut että monesta rymyävästä pojasta on kasvanut energinen ja toimelias nuori. Kilteillä ja rauhallisilla tytöillä - ja ehkä pojillakin - on sitten enemmän masennusta ja paniikkihäiriötä.

Eli tärkeää olisi hyväksyä jokainen lapsi ja nuori omine piirteineen. Ja tietenkin se, että nuori olisi onnellinen.

Olen tehnyt töitä lasten ja nuorten kanssa. Haastavimpia ja mielenkiintoisimpia ovat nimenomaan villit ja energiset pojat. Mitä vanhemmaksi mummeliksi kasvan sen enemmän kaipaa ihmisiltä, myös lapsilta, räväkkyyttä ja rohkeutta kuin tehdä asiat niin kuin muut odottavat.

Asiasta löytyy monta kuppikuntaa, mutta ne villit ja energiset pojat tarvitsevat yhtä lailla hyväksyntää ja kiitoksia kuin ne kaikkien kehumat kiltit tytöt. 

Minun työurallani yksikään hurjapää ei ole ollut minua kohtaan hankala. Usein niistä villeistä tapauksista tulee myös elämässään pärjääviä, koska he ovat jo lapsena joutuneet miettimään tekojaan ja saamaan niistä palautetta. Miten kiltti ja tottelevainen lapsi saa sisäistä itsevarmuutta, jos se perustuu pääosin siihen että saadakseen kiitoksia hänen pitää olla niin kuin muut haluavat?

Itsellä on vilkas ja energinen lapsi, joka touhottaa aikalailla koko hereillä oloajan. Osaa kyllä myös hetkittäin rauhoittua, mutta välillä meno on aikamoista. Itse olisi vaikea kuvitellakaan, että lapsi istuskelisi pitkiä aikoja paikoillaan ja itseä ihmetyttää rauhalliset lapset. Kaikkeen tottuu siis.

Ulkoillaan ja tehdään paljon asioita, mutta eipä sekään ongelmaa täysin poista. Ohjelmaa ei voi keksiä 24/7, kuitenkin kotihommatkin pitää tehdä. Ja kääntöpuolena jos aktivitettia on liikaa, menee meillä lapsi ylikierroksille ja meno vain pahenee. Ainoa ratkaisu on, että on pakko sietää tietyissä sääntöjen rajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kuinka joku päästää sellaisia kotiinsa. Laittaisin samantein ovesta ulos jos en ennestään tietäisi, niin että nyt riitti. Jos jotain hajoo niin kukaan ei korvaa. 

Meillä kerran lapsivieras ehti kaivamaan autotallista vasaran ja hajottamaan puolisoni kalliiden steroidien isot kaiuttimet vasaralla. Vanhempi pahoitteli sanomalla, että ohhoh!

Stereot

Vierailija kirjoitti:

Kuule tätä samaa olen monesti itse miettinyt kahden kiltin tyttölapsen äitinä, joiden riehuminen on aika minimaalista kun pääsee vierestä seuraamaan villien poikien touhuja. Ilen monesti todennut, että en sitä kestäisi, mutta käytännössä eipä paljon olisi varaa valita jos se tilanne olisi omalle kohdalle tullut.

Omassa tuttavapiirissä juuri tällaisten villien poikalasten äidit reissaavat enemmän yksikseen, viettävät enemmän aikaa poissa kotoa ja muutenkin ovat jollain lailla etäisempiä lastensa kanssa.

Juuri kävi kylässä myös yksi tuttavaperhe, jonka lasteni ikäinen poika ei antanut edes aikuisten juoda kahveja pöydässä rauhassa kun oli liukumassa pitkin lattioita ja paukuttelemassa asuntomme ovia. Omat tyttömme katsoivat silmät pyöreinä touhua vierestä, oloni oli kuin taantuma taaperovaiheeseen jolloin sai olla kokoajan lapsen perässä kävelemässä vaikka kyse oli 9-vuotiaasta pojasta. Olin niin helpottunut, kun perhe lähti meiltä kotiin. Kauheaa olisi jos kotona olis vieläkin jatkuvasti tuollainen meno.

Eipä tuollaiselle 9-vuotiaalle huonosti käyttäytyvälle auta kuin pistää rajat. Moni vaan ei nykyään kykene kasvattamaan vähänkään vilkkaampia poikia (ja niitä on pojissa aika paljon), ja meininki on tuollaista rajatonta eli lapsi hyppii muiden silmille ja häiriköi.

Auktoriteettia ei ole sen enempää isällä kuin äidilläkään, molemmat nysveröitä HeiÄläNytViiitttiHeeei.. -tyyppejä. Rasittavia vanhempia tuollaiset ja käy sääliksi ne villit pojat, jotka ei saa kotoaan jämäkkää reilupeli-kasvatusta, ja sitten joutuvat itse myohemmin kantamaan seuraukset siitä.

Vilkkaidenkin poikien kanssa on oikeasti helppoa kun vaan on oikea statsi siihen hommaan - ongelma on vain se, että monella ei ole.

Tietty lasten ja varsinkin lapsiporukoiden elämöinti on välillä silti rasittavaa, vaikka olisi miten hyvin käyttättyvä lapsi joka tajuaa miten kylässä ollaan, mutta lasten normaali elämöinti ja porukassa leikkiminen välillä riehumiseen asti on normaalia ja kuuluu jossain määrin vaan kestää.

Kasvatuksesta kiinni: poikalapsia kannustetaan riehumaan ja olemaan aktiivisia. Tyttölapsia kannustetaan olemaan hiljaa ja kiltisti.

Ei tietenkään ole pelkästään vanhemmista kiinni tämä. Kaikkialla poikia palkitaan paskasta käytöksestä naureksimalla miten "pojat on poikia" ja esim lukemista harrastavaa hiljaista poikaa halveksitaan. Biologialla on tämän asian kanssa hyvin vähän tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuule tätä samaa olen monesti itse miettinyt kahden kiltin tyttölapsen äitinä, joiden riehuminen on aika minimaalista kun pääsee vierestä seuraamaan villien poikien touhuja. Ilen monesti todennut, että en sitä kestäisi, mutta käytännössä eipä paljon olisi varaa valita jos se tilanne olisi omalle kohdalle tullut.

Omassa tuttavapiirissä juuri tällaisten villien poikalasten äidit reissaavat enemmän yksikseen, viettävät enemmän aikaa poissa kotoa ja muutenkin ovat jollain lailla etäisempiä lastensa kanssa.

Juuri kävi kylässä myös yksi tuttavaperhe, jonka lasteni ikäinen poika ei antanut edes aikuisten juoda kahveja pöydässä rauhassa kun oli liukumassa pitkin lattioita ja paukuttelemassa asuntomme ovia. Omat tyttömme katsoivat silmät pyöreinä touhua vierestä, oloni oli kuin taantuma taaperovaiheeseen jolloin sai olla kokoajan lapsen perässä kävelemässä vaikka kyse oli 9-vuotiaasta pojasta. Olin niin helpottunut, kun perhe lähti meiltä kotiin. Kauheaa olisi jos kotona olis vieläkin jatkuvasti tuollainen meno.

Eipä tuollaiselle 9-vuotiaalle huonosti käyttäytyvälle auta kuin pistää rajat. Moni vaan ei nykyään kykene kasvattamaan vähänkään vilkkaampia poikia (ja niitä on pojissa aika paljon), ja meininki on tuollaista rajatonta eli lapsi hyppii muiden silmille ja häiriköi.

Auktoriteettia ei ole sen enempää isällä kuin äidilläkään, molemmat nysveröitä HeiÄläNytViiitttiHeeei.. -tyyppejä. Rasittavia vanhempia tuollaiset ja käy sääliksi ne villit pojat, jotka ei saa kotoaan jämäkkää reilupeli-kasvatusta, ja sitten joutuvat itse myohemmin kantamaan seuraukset siitä.

Vilkkaidenkin poikien kanssa on oikeasti helppoa kun vaan on oikea statsi siihen hommaan - ongelma on vain se, että monella ei ole.

Tietty lasten ja varsinkin lapsiporukoiden elämöinti on välillä silti rasittavaa, vaikka olisi miten hyvin käyttättyvä lapsi joka tajuaa miten kylässä ollaan, mutta lasten normaali elämöinti ja porukassa leikkiminen välillä riehumiseen asti on normaalia ja kuuluu jossain määrin vaan kestää.

Moni tuollainen lapsi tarvitsisi ihan kurin eikä vain niitä lempeitä rajoja joiden asettamista nykyään suositellaan.

Huonosti kestän, oli se sitten tyttö tai poika joka riehuu.

Vierailija kirjoitti:

Kasvatuksesta kiinni: poikalapsia kannustetaan riehumaan ja olemaan aktiivisia. Tyttölapsia kannustetaan olemaan hiljaa ja kiltisti.

Ei tietenkään ole pelkästään vanhemmista kiinni tämä. Kaikkialla poikia palkitaan paskasta käytöksestä naureksimalla miten "pojat on poikia" ja esim lukemista harrastavaa hiljaista poikaa halveksitaan. Biologialla on tämän asian kanssa hyvin vähän tekemistä.

Ei nyt sentään kaikkialla. En ole ikinä kuullut IRL tuollaista pojatonpoikia-naureskelua, ja minun lähipiirissäni ja perheessäni/suvussani poikia(kin) kannustettiin lukemaan.

Yhdestä veljistäni oltiin lapsena vähän huolissaan kun se ei lue, mutta sitten se löysi fantasiakirjallisuuden ja hurahti siihen.

Riehumista on suitsittu ja huonoon käytökseen puututtu, ei todellakaan naureskeltu.

Mutta en kiellä, etteikö tuollaista ilmiötä olisi olemassa - se ei vaan todellakaan näy kaikkialla ja kaikille. Jonkun kokemus voi sitten olla ihan toinen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullut sellainen fiilis oman 8 veen poikani myötä, että tällaiset lapset jotenkin ehkä kaipaa (toki ei ehkä kaikki, mut luultavasti moni?) sellaista entisaikojen elämää tai sellaista maaseutupuuhastelua, mihin ei kaupunkilaislapsilla tietty ole niin vaan mahkuja tai monella ei ollenkaan mahdollisuuksia:

sellaista eläinten kanssa olemista, metsässä kulkemista, rauhoittumista, fyysistä työtä, pihahommia, auton korjailua, puusaunan lämmittämistä isän/papan/jonkun sedän kanssa, leipomista jne.

Moderni nykyelämä kaupungissa on jotenkin niin erilaista: en tarkoita moittia ketään silti enkä kenenkään vanhemmuutta. Sellaista meidänkin elämä on: pieni kerrostalokaksio, vanhemmat päivätöissä, lapsi iltaisin ip-kerhosta kotiin, ruokakauppaan. Me ollaan väsyneitä miehen kanssa, ruokaa eteen, kohta nukkumaan, lapsella olisi mieletön määrä vielä energiaa.

Maatilaleirillä ja mummulla & papalla ollessa tuo energisyys jotenkin tasaantuu ja kanavoituu päivän puuhiin. Koitetaan mahdollisimman paljon käydä kyllä maalla, kun on vapaata ja arkisin metsäretkillä. Ero on valtava ja ei kaipaa mitään tv-ohjelmia tai puhelinta kuten ehkä kotona kaipaisi.

Usein on huono omatunto täällä kaupungissa asumisesta ja mietin, olisiko lapsi onnellisempi, jos asuttaisiin maalla. Tuntuu kuin olisi villieläin vangittu. :´-(

Tuttu tunne. Itse inhoan kaupunkia ja kaikkea mitä ne edustaa. Asun onneksi maalla nykyään, mutta kaupungissa tuli asuttua nuoruus. Pako kaupungista kesti melkein 20v, enkä enää mielelläni edes vieraile siinä betonihelvetissä. Kaupungit tuntuvat luonnottomilta ja ihmiset sen mukaisesti. Kyllä maalla on mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullut sellainen fiilis oman 8 veen poikani myötä, että tällaiset lapset jotenkin ehkä kaipaa (toki ei ehkä kaikki, mut luultavasti moni?) sellaista entisaikojen elämää tai sellaista maaseutupuuhastelua, mihin ei kaupunkilaislapsilla tietty ole niin vaan mahkuja tai monella ei ollenkaan mahdollisuuksia:

sellaista eläinten kanssa olemista, metsässä kulkemista, rauhoittumista, fyysistä työtä, pihahommia, auton korjailua, puusaunan lämmittämistä isän/papan/jonkun sedän kanssa, leipomista jne.

Moderni nykyelämä kaupungissa on jotenkin niin erilaista: en tarkoita moittia ketään silti enkä kenenkään vanhemmuutta. Sellaista meidänkin elämä on: pieni kerrostalokaksio, vanhemmat päivätöissä, lapsi iltaisin ip-kerhosta kotiin, ruokakauppaan. Me ollaan väsyneitä miehen kanssa, ruokaa eteen, kohta nukkumaan, lapsella olisi mieletön määrä vielä energiaa.

Maatilaleirillä ja mummulla & papalla ollessa tuo energisyys jotenkin tasaantuu ja kanavoituu päivän puuhiin. Koitetaan mahdollisimman paljon käydä kyllä maalla, kun on vapaata ja arkisin metsäretkillä. Ero on valtava ja ei kaipaa mitään tv-ohjelmia tai puhelinta kuten ehkä kotona kaipaisi.

Usein on huono omatunto täällä kaupungissa asumisesta ja mietin, olisiko lapsi onnellisempi, jos asuttaisiin maalla. Tuntuu kuin olisi villieläin vangittu. :´-(

Tuttu tunne. Itse inhoan kaupunkia ja kaikkea mitä ne edustaa. Asun onneksi maalla nykyään, mutta kaupungissa tuli asuttua nuoruus. Pako kaupungista kesti melkein 20v, enkä enää mielelläni edes vieraile siinä betonihelvetissä. Kaupungit tuntuvat luonnottomilta ja ihmiset sen mukaisesti. Kyllä maalla on mukavaa.

Kirjoitin äsken neljästä iloisesta veljeksestä. Asumme maalla ja heidän usein kovaäänisetkin hommansa ovat juuri näitä metsässä mylläyksiä, majahommia, mopo- ja polkupyörätöitä, hiekkakasalla touhuamista. Kesät ja talvet. He osaavat keksiä myös sisällä äänekästä touhua. Mutta ei haittaa. Lähinnä enemmän kiinnitän huomiota liialliseen hiljaisuuteen. Mitä onkaan meneillään!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullut sellainen fiilis oman 8 veen poikani myötä, että tällaiset lapset jotenkin ehkä kaipaa (toki ei ehkä kaikki, mut luultavasti moni?) sellaista entisaikojen elämää tai sellaista maaseutupuuhastelua, mihin ei kaupunkilaislapsilla tietty ole niin vaan mahkuja tai monella ei ollenkaan mahdollisuuksia:

sellaista eläinten kanssa olemista, metsässä kulkemista, rauhoittumista, fyysistä työtä, pihahommia, auton korjailua, puusaunan lämmittämistä isän/papan/jonkun sedän kanssa, leipomista jne.

Moderni nykyelämä kaupungissa on jotenkin niin erilaista: en tarkoita moittia ketään silti enkä kenenkään vanhemmuutta. Sellaista meidänkin elämä on: pieni kerrostalokaksio, vanhemmat päivätöissä, lapsi iltaisin ip-kerhosta kotiin, ruokakauppaan. Me ollaan väsyneitä miehen kanssa, ruokaa eteen, kohta nukkumaan, lapsella olisi mieletön määrä vielä energiaa.

Maatilaleirillä ja mummulla & papalla ollessa tuo energisyys jotenkin tasaantuu ja kanavoituu päivän puuhiin. Koitetaan mahdollisimman paljon käydä kyllä maalla, kun on vapaata ja arkisin metsäretkillä. Ero on valtava ja ei kaipaa mitään tv-ohjelmia tai puhelinta kuten ehkä kotona kaipaisi.

Usein on huono omatunto täällä kaupungissa asumisesta ja mietin, olisiko lapsi onnellisempi, jos asuttaisiin maalla. Tuntuu kuin olisi villieläin vangittu. :´-(

Tuttu tunne. Itse inhoan kaupunkia ja kaikkea mitä ne edustaa. Asun onneksi maalla nykyään, mutta kaupungissa tuli asuttua nuoruus. Pako kaupungista kesti melkein 20v, enkä enää mielelläni edes vieraile siinä betonihelvetissä. Kaupungit tuntuvat luonnottomilta ja ihmiset sen mukaisesti. Kyllä maalla on mukavaa.

Olen ensimmäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Mulla on yksi ilmeisesti tällainen ns yhteiskunnan muottiin sopimaton vääränlainen poika eli hyvin energinen ja touhukas. Vähän yli 4v nyt. Tuskin koskaan tulee olemaan mikään hiljaa istuja. Asutaan maalla muttei meillä ole maataloutta eikä sellaista. Lapsen kanssa liikutaan paljon metsässä missä saa kiipeillä kaikkialle minne yltää (valvotusti toki), hyppiä, touhuta ja ns vapaasti riehua. Käydään kalassa, pilkillä, retkillä, hiihtämässä, luistelemassa, pulkkailemaan ja mitä nyt vain keksitäänkin. Energia ei vaan lopu. On loputtomasti kiinnostunut oppimaan kaikkea uutta.

Mutta samaan aikaan on äärimmäisen kiltti, tottelevainen, sosiaalinen, hyvätapainen, ottaa muut lapset aina huomioon ja yrittää ottaa kaikki leikkiin mukaan. Syö mukisematta mitä laitetaan, nukkumishommat on helppoja ja mukavia hetkiä, ei kränää vastaan juuri koskaan jne.

Kotona sisällä leikit ovat rajuja ja äänekkäitä, mutta se ei minua haittaa. Vieraissa emme juuri käy koska olen kyllä tuntenut halveksivia katseita siitä että lapseni vain ei istua nökötä näkymättömänä paikallaan 3h. Onneksi mummolassa saadaan käydä ilman tuomitsemista: se on vielä syvemmällä maalla Lapissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasvatuksesta kiinni: poikalapsia kannustetaan riehumaan ja olemaan aktiivisia. Tyttölapsia kannustetaan olemaan hiljaa ja kiltisti.

Ei tietenkään ole pelkästään vanhemmista kiinni tämä. Kaikkialla poikia palkitaan paskasta käytöksestä naureksimalla miten "pojat on poikia" ja esim lukemista harrastavaa hiljaista poikaa halveksitaan. Biologialla on tämän asian kanssa hyvin vähän tekemistä.

Ei nyt sentään kaikkialla. En ole ikinä kuullut IRL tuollaista pojatonpoikia-naureskelua, ja minun lähipiirissäni ja perheessäni/suvussani poikia(kin) kannustettiin lukemaan.

Yhdestä veljistäni oltiin lapsena vähän huolissaan kun se ei lue, mutta sitten se löysi fantasiakirjallisuuden ja hurahti siihen.

Riehumista on suitsittu ja huonoon käytökseen puututtu, ei todellakaan naureskeltu.

Mutta en kiellä, etteikö tuollaista ilmiötä olisi olemassa - se ei vaan todellakaan näy kaikkialla ja kaikille. Jonkun kokemus voi sitten olla ihan toinen.

Samoja kokemuksia täälläkin. Jo 1960-luvulla pelkän kansakoulun käyneet maalaiset duunarivanhempani olivat huolissaan, kun yksi pojista ei lukenut edes Aku Ankkaa. Että miten se pärjää.

Kyseessä oli myöhään kypsyvä lapsi. Hän on sittemmin tehnyt varsin komean uran, ei vieläkään lue, mutta katsoo telkkarista kaikki mahdolliset dokumentit ja asiaohjelmat.

Mutta siis: oma kokemukseni on, että ennen oltiin poikien lukutaidosta jopa huolestuneempia kuin nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullut sellainen fiilis oman 8 veen poikani myötä, että tällaiset lapset jotenkin ehkä kaipaa (toki ei ehkä kaikki, mut luultavasti moni?) sellaista entisaikojen elämää tai sellaista maaseutupuuhastelua, mihin ei kaupunkilaislapsilla tietty ole niin vaan mahkuja tai monella ei ollenkaan mahdollisuuksia:

sellaista eläinten kanssa olemista, metsässä kulkemista, rauhoittumista, fyysistä työtä, pihahommia, auton korjailua, puusaunan lämmittämistä isän/papan/jonkun sedän kanssa, leipomista jne.

Moderni nykyelämä kaupungissa on jotenkin niin erilaista: en tarkoita moittia ketään silti enkä kenenkään vanhemmuutta. Sellaista meidänkin elämä on: pieni kerrostalokaksio, vanhemmat päivätöissä, lapsi iltaisin ip-kerhosta kotiin, ruokakauppaan. Me ollaan väsyneitä miehen kanssa, ruokaa eteen, kohta nukkumaan, lapsella olisi mieletön määrä vielä energiaa.

Maatilaleirillä ja mummulla & papalla ollessa tuo energisyys jotenkin tasaantuu ja kanavoituu päivän puuhiin. Koitetaan mahdollisimman paljon käydä kyllä maalla, kun on vapaata ja arkisin metsäretkillä. Ero on valtava ja ei kaipaa mitään tv-ohjelmia tai puhelinta kuten ehkä kotona kaipaisi.

Usein on huono omatunto täällä kaupungissa asumisesta ja mietin, olisiko lapsi onnellisempi, jos asuttaisiin maalla. Tuntuu kuin olisi villieläin vangittu. :´-(

Tuttu tunne. Itse inhoan kaupunkia ja kaikkea mitä ne edustaa. Asun onneksi maalla nykyään, mutta kaupungissa tuli asuttua nuoruus. Pako kaupungista kesti melkein 20v, enkä enää mielelläni edes vieraile siinä betonihelvetissä. Kaupungit tuntuvat luonnottomilta ja ihmiset sen mukaisesti. Kyllä maalla on mukavaa.

Olen ensimmäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Mulla on yksi ilmeisesti tällainen ns yhteiskunnan muottiin sopimaton vääränlainen poika eli hyvin energinen ja touhukas. Vähän yli 4v nyt. Tuskin koskaan tulee olemaan mikään hiljaa istuja. Asutaan maalla muttei meillä ole maataloutta eikä sellaista. Lapsen kanssa liikutaan paljon metsässä missä saa kiipeillä kaikkialle minne yltää (valvotusti toki), hyppiä, touhuta ja ns vapaasti riehua. Käydään kalassa, pilkillä, retkillä, hiihtämässä, luistelemassa, pulkkailemaan ja mitä nyt vain keksitäänkin. Energia ei vaan lopu. On loputtomasti kiinnostunut oppimaan kaikkea uutta.

Mutta samaan aikaan on äärimmäisen kiltti, tottelevainen, sosiaalinen, hyvätapainen, ottaa muut lapset aina huomioon ja yrittää ottaa kaikki leikkiin mukaan. Syö mukisematta mitä laitetaan, nukkumishommat on helppoja ja mukavia hetkiä, ei kränää vastaan juuri koskaan jne.

Kotona sisällä leikit ovat rajuja ja äänekkäitä, mutta se ei minua haittaa. Vieraissa emme juuri käy koska olen kyllä tuntenut halveksivia katseita siitä että lapseni vain ei istua nökötä näkymättömänä paikallaan 3h. Onneksi mummolassa saadaan käydä ilman tuomitsemista: se on vielä syvemmällä maalla Lapissa.

Lapsesi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin minun esikoiseni joskus alle kouluikäisenä, ja myös pitkälle alakoulussa. Yllättävää kyllä, pojasta kuoriutui myöhemmin hyvinkin rauhallinen hiljaa istuja. Pysyvänä piirteenä lapsessani on loputon halu oppia kaikkea uutta, mutta sen ilmenemismuoto on muuttunut kovasti. Siinä missä lapsena oppiminen tapahtui liikkumisen ja leikkimisen kautta, nyt nuorena aikuisena lapsi toteuttaa oppimishaluaan yliopistossa ja työtehtävissään. Fyysinen (yli)vilkkaus on jäänyt pois, vaikka toki liikunnallinen on edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Kohta 56 vuotta ollut rauhallista, kun en lisääntynyt.

No sitähän tässä juuri kysyttiinkin. 🙄

Lastenhoitajakoulutuksessa oli mm lasten ravinnosta, energiantarpeesta. Poikien energiantarve (kulutus kaloreina) on mitattu ja tutkittu isommaksi kuin tyttöjen. Siis ihan varhaislapsuudesta asti, kun ovat vielä samankokoisia fyysisesti. Kertoohan se jo jotain, että pojat ovat keskimäärin aktiivisempia, liikkuvaisempia. 

Sen myös huomaa jos pitkään on tekemisissä lapsiryhmien kanssa, että eroja aktiivisuudessa on ja pääsääntöisesti se jakaantuu sukupuolen mukaan. 

Kerran jollain kauppakeskuksen leikkipaikalla oli muutama lapsi, joista yksi tyttö oli tosi vauhdikas, juoksi ja laski mäkeä ja rakensi ja hajoitti ja teki koko ajan. Ajattelin että onpa harvinaisen vilkas tyttö, "kuin pojat". Sitten äitinsä tuli paikalle ja huhuili, hei Pekko,  lähdetäänpä kotiin. 

...tytöksi luulin kun tällä lapsella oli poninhäntä ja koristeelliset pinnit. Mutta käytös oli pojan käytöstä, jopa niin selvästi että ajattelin että epätavallisen vilkas tyttö. Ja niinpäs olikin sittenkin poika. 

Itsellä siis villit pojat. Ja monet kerrat on vaka-ihmiset sanoneet että pojat on vilkkaampia kuin tytöt. Kai sen saa ääneen sanoa (luultavasti jonkun mielestä ei). Mutta ne ovat. Ihan on mitattu energiakulutuksen mukaan että ovat vilkkaampia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullut sellainen fiilis oman 8 veen poikani myötä, että tällaiset lapset jotenkin ehkä kaipaa (toki ei ehkä kaikki, mut luultavasti moni?) sellaista entisaikojen elämää tai sellaista maaseutupuuhastelua, mihin ei kaupunkilaislapsilla tietty ole niin vaan mahkuja tai monella ei ollenkaan mahdollisuuksia:

sellaista eläinten kanssa olemista, metsässä kulkemista, rauhoittumista, fyysistä työtä, pihahommia, auton korjailua, puusaunan lämmittämistä isän/papan/jonkun sedän kanssa, leipomista jne.

Moderni nykyelämä kaupungissa on jotenkin niin erilaista: en tarkoita moittia ketään silti enkä kenenkään vanhemmuutta. Sellaista meidänkin elämä on: pieni kerrostalokaksio, vanhemmat päivätöissä, lapsi iltaisin ip-kerhosta kotiin, ruokakauppaan. Me ollaan väsyneitä miehen kanssa, ruokaa eteen, kohta nukkumaan, lapsella olisi mieletön määrä vielä energiaa.

Maatilaleirillä ja mummulla & papalla ollessa tuo energisyys jotenkin tasaantuu ja kanavoituu päivän puuhiin. Koitetaan mahdollisimman paljon käydä kyllä maalla, kun on vapaata ja arkisin metsäretkillä. Ero on valtava ja ei kaipaa mitään tv-ohjelmia tai puhelinta kuten ehkä kotona kaipaisi.

Usein on huono omatunto täällä kaupungissa asumisesta ja mietin, olisiko lapsi onnellisempi, jos asuttaisiin maalla. Tuntuu kuin olisi villieläin vangittu. :´-(

Tuttu tunne. Itse inhoan kaupunkia ja kaikkea mitä ne edustaa. Asun onneksi maalla nykyään, mutta kaupungissa tuli asuttua nuoruus. Pako kaupungista kesti melkein 20v, enkä enää mielelläni edes vieraile siinä betonihelvetissä. Kaupungit tuntuvat luonnottomilta ja ihmiset sen mukaisesti. Kyllä maalla on mukavaa.

Olen ensimmäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Mulla on yksi ilmeisesti tällainen ns yhteiskunnan muottiin sopimaton vääränlainen poika eli hyvin energinen ja touhukas. Vähän yli 4v nyt. Tuskin koskaan tulee olemaan mikään hiljaa istuja. Asutaan maalla muttei meillä ole maataloutta eikä sellaista. Lapsen kanssa liikutaan paljon metsässä missä saa kiipeillä kaikkialle minne yltää (valvotusti toki), hyppiä, touhuta ja ns vapaasti riehua. Käydään kalassa, pilkillä, retkillä, hiihtämässä, luistelemassa, pulkkailemaan ja mitä nyt vain keksitäänkin. Energia ei vaan lopu. On loputtomasti kiinnostunut oppimaan kaikkea uutta.

Mutta samaan aikaan on äärimmäisen kiltti, tottelevainen, sosiaalinen, hyvätapainen, ottaa muut lapset aina huomioon ja yrittää ottaa kaikki leikkiin mukaan. Syö mukisematta mitä laitetaan, nukkumishommat on helppoja ja mukavia hetkiä, ei kränää vastaan juuri koskaan jne.

Kotona sisällä leikit ovat rajuja ja äänekkäitä, mutta se ei minua haittaa. Vieraissa emme juuri käy koska olen kyllä tuntenut halveksivia katseita siitä että lapseni vain ei istua nökötä näkymättömänä paikallaan 3h. Onneksi mummolassa saadaan käydä ilman tuomitsemista: se on vielä syvemmällä maalla Lapissa.

Lapsesi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin minun esikoiseni joskus alle kouluikäisenä, ja myös pitkälle alakoulussa. Yllättävää kyllä, pojasta kuoriutui myöhemmin hyvinkin rauhallinen hiljaa istuja. Pysyvänä piirteenä lapsessani on loputon halu oppia kaikkea uutta, mutta sen ilmenemismuoto on muuttunut kovasti. Siinä missä lapsena oppiminen tapahtui liikkumisen ja leikkimisen kautta, nyt nuorena aikuisena lapsi toteuttaa oppimishaluaan yliopistossa ja työtehtävissään. Fyysinen (yli)vilkkaus on jäänyt pois, vaikka toki liikunnallinen on edelleen.

Ei sillä ole tässä kontekstissa väliä mitä siitä pojasta tuli myöhemmin vaan sillä, että se pidettiin kurissa silloin kun sitä energiaa riitti ja oli vilkas.

Lasten vilkkaus, energisyys ja äänekkyys on normaalia ja iloistakin, mutta EI joka paikassa. Täytyy osata käytettyä tilanteessa tilanteen mukaan, ja vanhemmat pitää huolen ettei se oma villikko käyttäydy huonosti kylässä, koulussa ym.

Puretaan energiaa silloin kun sen aika ja paikka on, ja silloin kun ei ole, osataan käyttäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin olen 14v kestänyt. Hän harrastaa kahta urheilulajia ja viettää aikaansa kavereiden kanssa. Ei mitään ongelmaa.

Eli ei ole juurikaan kotona   ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullut sellainen fiilis oman 8 veen poikani myötä, että tällaiset lapset jotenkin ehkä kaipaa (toki ei ehkä kaikki, mut luultavasti moni?) sellaista entisaikojen elämää tai sellaista maaseutupuuhastelua, mihin ei kaupunkilaislapsilla tietty ole niin vaan mahkuja tai monella ei ollenkaan mahdollisuuksia:

sellaista eläinten kanssa olemista, metsässä kulkemista, rauhoittumista, fyysistä työtä, pihahommia, auton korjailua, puusaunan lämmittämistä isän/papan/jonkun sedän kanssa, leipomista jne.

Moderni nykyelämä kaupungissa on jotenkin niin erilaista: en tarkoita moittia ketään silti enkä kenenkään vanhemmuutta. Sellaista meidänkin elämä on: pieni kerrostalokaksio, vanhemmat päivätöissä, lapsi iltaisin ip-kerhosta kotiin, ruokakauppaan. Me ollaan väsyneitä miehen kanssa, ruokaa eteen, kohta nukkumaan, lapsella olisi mieletön määrä vielä energiaa.

Maatilaleirillä ja mummulla & papalla ollessa tuo energisyys jotenkin tasaantuu ja kanavoituu päivän puuhiin. Koitetaan mahdollisimman paljon käydä kyllä maalla, kun on vapaata ja arkisin metsäretkillä. Ero on valtava ja ei kaipaa mitään tv-ohjelmia tai puhelinta kuten ehkä kotona kaipaisi.

Usein on huono omatunto täällä kaupungissa asumisesta ja mietin, olisiko lapsi onnellisempi, jos asuttaisiin maalla. Tuntuu kuin olisi villieläin vangittu. :´-(

Tuttu tunne. Itse inhoan kaupunkia ja kaikkea mitä ne edustaa. Asun onneksi maalla nykyään, mutta kaupungissa tuli asuttua nuoruus. Pako kaupungista kesti melkein 20v, enkä enää mielelläni edes vieraile siinä betonihelvetissä. Kaupungit tuntuvat luonnottomilta ja ihmiset sen mukaisesti. Kyllä maalla on mukavaa.

Olen ensimmäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Mulla on yksi ilmeisesti tällainen ns yhteiskunnan muottiin sopimaton vääränlainen poika eli hyvin energinen ja touhukas. Vähän yli 4v nyt. Tuskin koskaan tulee olemaan mikään hiljaa istuja. Asutaan maalla muttei meillä ole maataloutta eikä sellaista. Lapsen kanssa liikutaan paljon metsässä missä saa kiipeillä kaikkialle minne yltää (valvotusti toki), hyppiä, touhuta ja ns vapaasti riehua. Käydään kalassa, pilkillä, retkillä, hiihtämässä, luistelemassa, pulkkailemaan ja mitä nyt vain keksitäänkin. Energia ei vaan lopu. On loputtomasti kiinnostunut oppimaan kaikkea uutta.

Mutta samaan aikaan on äärimmäisen kiltti, tottelevainen, sosiaalinen, hyvätapainen, ottaa muut lapset aina huomioon ja yrittää ottaa kaikki leikkiin mukaan. Syö mukisematta mitä laitetaan, nukkumishommat on helppoja ja mukavia hetkiä, ei kränää vastaan juuri koskaan jne.

Kotona sisällä leikit ovat rajuja ja äänekkäitä, mutta se ei minua haittaa. Vieraissa emme juuri käy koska olen kyllä tuntenut halveksivia katseita siitä että lapseni vain ei istua nökötä näkymättömänä paikallaan 3h. Onneksi mummolassa saadaan käydä ilman tuomitsemista: se on vielä syvemmällä maalla Lapissa.

Sori, mutta poikasi ei ole äärimmäisen kiltti, tottelevainen ja hyvätapainen, jos ette voi käydä edes kylässä ihmisillä hänen riehumisensa vuoksi.

Ei kukaan saati ihan kaikki muut ihmiset kuin lapsenne isovanhemmat odota lasten istuvan 3h näkymättömänä paikallaan, eli kyllä se lapsi käyttäytyy silloin huonosti ja ette ole kasvattanut käyttäytymään kylässä hyvin.

Rajoja saa laittaa, ei ole pakko antaa sen Niko-Petterin riehua alvariinsa miten tykkää, mutta ilmeisesti ette vaan halua laittaa näitä rajoja.