Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Todella moni loukkaantuu, jos epäilee yleisesti, etteivät kaikki ADHD-diagnoosit voi olla oikeita?
09.11.2022 |
Vaikka epäilyään ei kohdistaisi kehenkään yksittäiseen henkilöön, niin silti vastustus on mahdotonta. Aiheesta ei voi edes keskustella ilman että joku, jolla on ADHD, suuttuu.
Kaikille luulisi kuitenkin olevan selvää, että jokainen meistä asettuu ns. ADHD-spektrillä johonkin kohtaan ja sitä, milloin oireet haittaavat elämää niin paljon, että kyseessä on häiriö, on lähes mahdoton määrittää. Mitä enemmän tästä puhutaan julkisuudessa, sitä enemmän ADHD-diagnooseja tuntuu asetettavan. Diagnoosin saa kahdella psykiatrikäynnillä, usein ilman 100% varmuutta lapsuuden tietojen paikkansapitävyydestä ja jopa ilman vanhempien puhelin- tai videohaastattelua. Allekirjoittaneelle on sanottu, että lapsuuden tiedoista ja papereista tulisi etsiä edes yksi pieni merkki ADHD:sta, niin se riittää. Tällainen voi olla hyvin vaikka se, että on kerran unohtanut kirjat kotiin ja siitä on reissuvihkossa merkintä.
Eli mistä se johtuu, että tästä aiheesta on sopimatonta puhua?
Kommentit (232)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Yksikään neuropsykiatrinen häiriö ei näy aivokuvantamismenetelmillä. Jos joku psykiatri tai alan asiantuntijaksi itseään nimittänyt on noin sinulle sanonut, hän on valehdellut sinulle päin naamaa. Tutkimuksissa on joskus löydetty pienillä otoksilla tilastollisia eroja ADHD-potilaiden ja verrokkien aivojen rakenteiden ja toimminnan KESKIARVOISSA. Jotta ymmärtää noista tilastollisista eroista mitään, pitää ymmärtää vähän perusasioita tilastotieteestä ja ylipäätäänsä aivokuvantamismentelmistä. Se että ryhmän a keskiarvo on eri kohdassa kuin ryhmän b ei tarkoita, että kaikki ryhmän a ja b yksilöt eroaisivat niin systemaattisesti toisistaan, että niiden avulla voitaisiin mitään häiriötä tunnistaa. Yleensä päälekkäisyys on niin suurta, että 90-100 % tutkituista potilaista sijoittuu normalihajontaan. ADHDn hoito on sen verran kallista, että luulisi aivokuvantamismentelmien avulla voitavan estää väärien diagnoosien tekeminen ja täten vähentää vääränlaisen hoidon kustannuksia merkittävästi. Se olisi myös potilaan oikeusturvan toteutumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. ADHD ja ADDD potilaat ovat keskimäärin yksinkertaisia infantiileja hölmöjä, joilla on heikko itsetunto ja paljon vastoinkäymisiä elämässään. Sinänsä ymmärrän tarpeen sille, että voisi selittää kaikki vastoinkäymiset ja haasteet jollain omalla synnynnäisellä poikkeavuudella, mutta suurimmalla osalla heistä ei ole mitään tunnettua normaalihajonnasta poikkeavaa neurobiologiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä aloitus ja harmillisesti joku aika sitten vastaava ketju hävisi, jonne yritin vastata tästä.
Varmasti on diagnosoitujen joukossa paljonkin sellaisia, joilla adhd johtuu pohjimmiltaan jostain muusta ja voisi olla jopa hoidettavissa ilman adhd-lääkitystä. Ihan lonkalta heitän esim. jo lievätkin kilpirauhasen toimintahäiriöt, jotka tosin nekin voisi edelleen vastaavasti usein olla lievissä tapauksissa monin eri keinoin hoidettavissa (mm. jodin, seleenin, sinkin puutteen korjaaminen, sinkki-kuparitasapainon tarkistus, maksan toiminnan tukeminen jne.).
Samoin esim. kireä kielijänne on monelta diagnosoimaton ja kielen vääränlainen toiminta voi vaikuttaa ns. päästä varpaisiin koko kehoon. Se voi aiheuttaa mm. kuorsausta, narskuttelua tai muutoin uniapneaa ja sitä kautta tulee vaikutus aivoihin ja voi tulla esim. adhd-oireilua. Jos kokeilee avata suunsa ihan apposen auki ja koskea kielen kärjellä ylähampaisiin siten, ettei leuat liiku > jos ei ylety, voi kireyttä olla. Tämä ei mikään 100% varma testi tietenkään, mutta antaa osviittaa. Fb-ryhmistä Vauvan kireä kielijänne tai Aikuisten kireä kielijänne saa lisätietoa ja apuja lääkärin valintaan.
Uniapneaan voi olla kuitenkin paljon muitakin syitä, osa harvinaisia kuten esim. Arnold Chiari, joka toisaalta saattaisi olla yleisempi ja diagnosoidumpi, mutta ei ole, koska harvojen päätä on mri-kuvattu...
Myös hoitamaton keliakia voi olla adhd:n taustalla monella. Kaikilla se ei oireile esim. maha- ja suolisto-oirein. Oireet voi olla tällaisia tosi hämääviäkin. (Vaikka itse olen hieman skeptinen tämän keliakian ja sen syiden suhteen, mutta ei siitä tässä enempää.)
Monilla chiari potilailla on myös adhd. Uniapneasta en oo kuullut, enkä siitäkään että kovin harvalta ois pää kuvattu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Miten todistat, että vaste johtuu nimenomaan ADHD:sta eikä esimerkiksi aivoihin kohdistuneesta pitkäaikasesta stressitilasta, joka esimerkiksi alkanut lapsuudessa esim. kaltoinkohtelun seurauksena? Silloin kyse on häiriöstä, johon tarvitaan psykoterapiaa, eikä pelkkiä stimulantteja. Ja voihan kyse olla vaikka autismista tai jostain itseaiheutetusta kuten ADT.
Lisään vielä vastauksena tähän, että kiintymyssuhdehäiriön oireisto on monin osin erilainen kuin adhd-oireisto. Psykiatrin kuuluu nämä erottaa.
Myös maallikko oppii näkemään eroja, jos tällaisen lapsen kanssa pitkään viettää aikaa, esim päiväkotityöntekijä.
Adhd-lapsi pystyy esimerkiksi luottamaan aikuiseen ja katsomaan silmiin. Pystyy olemaan sylissä tai kuulemaan kehuja onnistumisesta. Esimerkiksi tällainen ero voi olla. En jaksa juurta jaksain selostaa tähän.
Joillain voi toki olla molemmat, sekä lapsuuden trauma että synnynnäinen adhd. Lääke poistaa keskittymisvaikeudet, mutta käytöshäiriöt tai stressitila ja epäluottamus aikuisiin jää.
Suomessa on oikeasti tasokas erikoistuminen lääkäreillä tässä, diagnooseja nepsy - ja psyykkiseltä puolelta on huima määrä ja kaikki kuuluvat psykiatrin osaamiseen, osa myös sinne neuron osaamiseen. En tiedä mikä pointti on kyseenalaistaa erikoislääkäreiden kykyä erotusdiagnostiikkaan, vieläpä tällaisella foorumilla. Duodecim on parempi lukupaikka aloitella, jos nämä todella kiinnostaa maallikkoakin.
No missäpä muualla asioita voisi kyseenalaistaa kuin yhdellä Suomen suosituimmista keskustelupalstoista 🤔
Maallikko voi aloittaa duodecimista, mutta voi myös kaivaa tietoa vähän laajemminkin. Sulla on hassun puolusteleva asenne siihen, että ikikuunaan ei mitään virheellisiä diagnooseja voi tehdä, kun kyllä se erotusdiagnostiikka on niiiiin helppoa. Hassua vaan, että on laajasti tutkittua tietoa, ihan ysäriltä lähtien, että ADHD.n ja lapsuuden kaltoinkohtelun/epävakaassa ympäristössä kasvamisen vaikutukset eivät ole kovinkaan helposti erotettavissa. Kiintymyssuhteen häiriintyminen on vain osa kaltoinkohtelun seurauksista, eikä automaatio, esim. jos lapsen vanhemmista vain toinen on kaltoinkohteleva.
Valtaosa lääkäreistä toki handlaa hommansa hyvin, mutta ikävä kyllä viimeaikoina on myös alkanut näkyä viitteitä siitä, että adhd-dg saattaa tipahtaa liian "helpolla", jopa parin tapaamiskerran perusteella, ilman asianmukaisia tutkimuksia. Tai esim. kouluikäisten tapauksessa niin, että kuullaan vain lapsen toista vanhempaa - näin kaltoinkohteleva/epävakaa vanhempi "saa" lapselle diagnoosin, vaikka "vika" on vanhemmassa, ei lapsessa. Lääkevastekaan ei ole 100-varma todistamaan asiaa suuntaan tai toiseen, sillä oikean lääkityksen hakeminen voi olla sille "oikeallekin" ADHD.lle haastavaa - tämä toimii myös toisin päin niin, että kaikille "normeille" adhd-lääkkeet eivät aiheuta mitään säheltämistä tai tilanteen pahentumista. Lääkitys ei siis todellakaan ole mikään varma keino erottaa "oikeaa" ADHD.ta ja muusta syystä ilmenevää oireilua toisistaan.
Tämä on ihan oikea ongelma, josta pitää voida puhua. Väärä diagnoosi voi olla todellinen katastrofi lapselle.
(Ja AP.n kysymykseen, miksi kyseenalaistamisesta loukkaannutaan: uskoisin itse, että asiaan on pääsääntöisesti kaksi syytä. "oikean" adhd-lapsen vanhemmat ovat usein tehneet kaikkensa lapsen eteen, valmiita muuttamaan omaa käytöstä, pohtimaan asioita monelta kantilta, ja arki on silti lapsen kanssa raskasta ja huoli lapsen pärjäämisestä kova - on todella ärsyttävää kun joku tulee kyseenalaistamaan tilanteessa, jossa koet jo tehneesi kaikkesi. Ja sitten taas nämä muut, no jos se dg on jo haettu siksi, että sinne sen taakse pääsee piiloon, voi selittää kaikki ne lapsen ongelmat sillä että lapsi on viallinen, ei vanhempi - niin eihän tällainen vanhempi kykene ottamaan mitään kyseenalaistamista vastaan vaan hyökkäys on paras puolustus.)
"Ei helposti erotettavissa" ... no niin, ei selviä parilla vastaanottokäynnillä. Mutta on kuitenkin erotettavissa. Käytöksessä on pieniä, yksinkertaisia asioita. Kun ne kerran näkee lapselta, niin ne tunnistaa. Oletko koskaan tavannut tällaista lasta? Ensin on vaikea kuvailla, mikä oikein on pielessä. Pieniä outoja juttuja. Ja ne jutut puuttuu adhd-lapselta.
Minua ärsyttää siksi, että minulla on kokemusta asiasta, mutta sinä oletat että nämä menee aina niin helposti sekaisin. Minulla on kokemusta sekä kiintymyssuhdehäiriöistä lapsella että adhd:sta.
Tiedän ettei näitä kahta erikoissairaanhoidossa ihan helposti sekoiteta. Se tutkimispolku kestää vuosia. Sitten vasta pääsee hoitopolku aukeamaan.
Kyllä ne erot näkyy, jos osaa katsoa.
Olen kohdannut todella monta ammattilaista, esim varhaiskasvatuksessa ja koulussa, jotka eivät osaa katsoa.
Lastenpsykiatriassa sen sijaan selvät nuotit koko ajan. Lähdetään tutkimaan tunne-elämän vaikeuksia ja keskittymisvaikeuksia. Masennus, ahdistus, tourette, uhmakkuushäiriö ja fobiat, muutkin asiat setvitään.
Toki voi väärien diagnoosien mahdollisuuksista puhua, mutta kun menee vähän mutkat suoriksi. Esimerkkinä sinulla tuossa ollut lapsi, jolla on traumatausta. Ja kokemuksesta kun tiedän, että jos käytös viittaa traumattiseen lapsuuteen, niin parilla vastaanottokäynnillä ei todellakaan selviä. Adhd-diagnoosi ei tipahda, jos käytöksessä on muutakin kuin adhd:n viittavaa.
Traumaperäinen käytös on erilaista kuin adhd. Samaa niissä on esim keskittymisvaikeus, levottomuus, impulsiivisuus. Mutta erojakin on paljon.
Jos vielä kiinnostaa, lue kirja "tie traumasta tervehtymiseen". Siinä kerrotaan kiintymyssuhdehäiriöisestä lapsesta (pohjautuu tositapahtumiin). Ehkä sen luettaisi huomaat, että erot adhd:seen on ihan selvät ja uskallat luottaa että psykan lääkäritkin sen tietävät. :)
Kyllä se nyt vaan on fakta, että ADHD-epäilyt on lisääntyneet niin räjähdysmäisesti ettei siellä mitenkään kaikki voi olla aiheellisia. Kyse ei ole vähättelystä niitä kohtaan joilla ihan oikeasti kyse on todellisesta ongelmasta. Mutta oireet todellakin ovat jatkumolla ja meillä kaikilla niitä on eri asteisina, eikä jokainen tapaus tarvitse diagnosointia. Nykyinen elämänmeno älylaitteineen ja jatkuvine kiireinen jo lapsuudesta lähtien myös ruokkii levottomuutta ja keskittymisen vaikeuksia. Ihmiset ymmärrettävästi hakevat selitystä ongelmilleen, mutta ei niiden ongelmien taustalta aina ole löydettävissä mitään synnynnäistä häiriötä vaikka niin olisi ehkä helpompaa ajatella. Tätä on ihmisten usein vaikeaa ottaa vastaan ja hyväksyä.
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän siitä puhutaan, että diagnoosena nykyään jaetaan jo liiankin helposti. Nykyaika on sellaista, että adhd:n kaltaisia oireita voi saada ihan muistakin syistä, juurihan se oli se perjantai dokkarikin aiheesta, missä lääkärikin totesi että diagnosoidaan liian helposti.
ADHD:ssa kuitenkin on samoja oireita mitä ihan "normaalitkin" ihmiset saa esim. väsyneenä, stressaantuneena jne. Myöskin nykyajan hektinen some-elämä ja esim. laiteriippuvuus aiheuttaa myös levotonta oloa ja keskittymiskyvyttömyyttä (on pakko vilkuilla puhelinta).
Erona adhd-ihmiseen on se, että adhd on synnynäistä, eli se ei ei mitenkään ala yhtäkkiä aikuisiällä vaan oireita on läpi elämän, eivätkä oireet helpota esim. nukkumalla tai irrottautumalla somesta tai olemalla saikulla.
En kyllä usko, että mikään lapsuuden trauma voisi aiheuttaa adhd:ta: Adhd on kuitenkin ihan fyysisestikkin todettavissa aivosähkökäyrästä, mahtaako mikään trauma ihan sillä tavalla tehdä fyysisiä muutoksia aivoihin? Toki samankaltaisuutta voi helposti löytyä ja ehkä joskus samat hoidotkin auttaa.
Itselläni on adhd, joten jossainmäärin tiedän mistä puhun, toki pakko myöntää, että ihan uusimpiin tutkimustietoihin en ole kyllä tutustunut.
Tämän hetken tunnetuimpiin neurotietelijöihin kuuluva neurotieteilijä Raymond Donald kumppaneineen kirjoitti juuri alan julkaisuissa, kuinka "on vaikea olla yhtymättä psykiatriaan kohdistuvaan kritiikkiin, jonka mukaan psykiatrian hallitsevin piirre on tietämättömyys." He kirjoittavat:
"From the early 1990s, non-invasive functional neuroimaging, coupled with parallel developments in the cognitive neurosciences, seemed to signal a new era of neurobiologically grounded diagnosis and treatment in psychiatry. Yet, despite three decades of intense neuroimaging research, we still lack a neurobiological account for any psychiatric condition. Likewise, functional neuroimaging plays no role in clinical decision making. Here, we offer a critical commentary on this impasse and suggest how the field might fare better and deliver impactful neurobiological insights."
Suomeksi:
"Noninvansiivisen funktionaalisen neurokuvantaminen yhdistettynä tieteellisiin edistysaskeleisiin kognitiivisisessa neurotieeteessä 1990-luvulta lähtein vaikutti lupaavalta mahdollisuudelta kehittää neurobiologiaan pohjautuvia diagnooseja ja hoitomuotoja psykiatriassa. Silti, huolimatta kolmen vuosikymmenen aikana tehdyistä tutkimuksista, meillä ei vieläkään ole neurobiologista määritelmää yhdellekään psykiatriselle tilalle. Myöskään funktionaalinen neurokuvantaminen ei omaa mitään roolia kliinisessä päätöksenteossa psykiatriassa."
Eli ei ole mitään sellaista eroa löydetty yhdessäkään psykiatrisessa tai neuropsykiatrisessa häiriössä, että sitä voitaisiin diagnosoinnin tai hoidon apuvälineenä käyttää. Aivokuvantamismenetelmillä ollaan kuitenkin löydetty tilastollisia keskiarvojen eroja myös lapsuusiän traumoista kärsineiden ja verrokkien välillä. Nämä erot ovat osittain päällekkäisiä mm. skitsofreenikoilla löydettyjen erojen kanssa ja sen takia on kehitetty teoria, jonka mukaan skitsofrenian taustalla olevat lapsuusiän traumaattinen stressi vaikuttaa lapsuusajan neurobiologiseen kehitykseen täten lisäten nuoruudessa kohonnutta psykoosiriskiä, mikä näkyy myös tilastollisina eroina stressinsäätelyjärjestelmässä ja HPA-akselin sekä dopaminenergisen järjestelmän toiminnassa. Tuossa on päästy niin pitkälle, että on löydetty peräti selkeä mekanismi joka voisi aiheuttaa suoraan tai epäsuorasti joillekin mielenterveysongelmia ja stressiherkkyyttä yhdessä muiden riskitekijöiden kanssa. Mistään spesifistä etiologiasta tai skitsofreenikoille yhteisestä neurobiologisesta taustasta se ei kuitenkaan välttämättä kerro mitään.
https://www.jneuropsychiatry.org/peer-review/the-traumagenic-neurodevel…
Jos et ole kuullutkaan sellaisesta ilmiöstä kuin aivojen plastisuus, niin ei ihme että sinua on helppo aivopestä uskomaan siihen että psykiatreilla on jokin ihmeellinen kyky diagnosoida neurobiologisia poikkeavuuksia haastattelemalla vähän isiä ja äitiä ja juttelemalla opettajan kanssa koulunkäyntihaasteista. He diagnosoivat käytöksen, suorituskyvyn, lapsen lähipiirin näkemysten jne. pohjalta ja pyrkivät poissulkemaan oireiden ja taustatietojen perusteella eri diagnooseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Ei kyllä pidä paikkaansa. Osalla ihmisistä joilla on ADHD ei lääkitys auta. Se parantaa myös neurotyypillisten keskittymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös turhista adhd-diagnooseista tai adhd-epäilyistä loukkantujia löytyy. Ihmettelen vaan, mitä se sinulta on pois, jos joku saa /kokee saavansa apua ongelmiinsa adhd-diagnoosin myötä? Oli se sitten todellinen häiriö kyseisellä henkilöllä tai ei.
No eihän nyt luulosairaus mitään haittaa, jos siitä on hyötyä. Jos joku haluaa olla prinsessa, häntä voi sanoa prinsessaksi. Ei hän ole todellisuudessa tietysti prinsessa, mutta ketä se nyt haittaa, että häntä pidetään silti prinsessana. Heilautat vain kättä ja kumarrat.
Olisiko niin, että oikeasti ADHD-ihmisiä haittaa, jos joku on muka ADHD vain siksi, että se on kivaa.
Sama pyörätuolissa istujilla. Allergisilla. Syöpäsairailla. Näkövammaisilla. Atoopikoilla. Miksi pitäisi esittää olevansa jotakin. Eikö voi vaan reilusti olla tyhmä, jos kerran luonnostaan siihen kategoriaan osuu.
ADHD ei vaikuta älykkyyteen.
Peruskoulun ka 9,5 ja käytös 9. Lääkitsemättä. Älykäs ADHD kompensoi oireita pitkään, ongelmat tulevat lukiossa tai vasta yliopistossa.
No tuntuu olevan. Tuossahan puhuttiin niistä, jotka haluavat ADHD-diagnoosin, vaikka heillä ei ADHD:tä olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Miten todistat, että vaste johtuu nimenomaan ADHD:sta eikä esimerkiksi aivoihin kohdistuneesta pitkäaikasesta stressitilasta, joka esimerkiksi alkanut lapsuudessa esim. kaltoinkohtelun seurauksena? Silloin kyse on häiriöstä, johon tarvitaan psykoterapiaa, eikä pelkkiä stimulantteja. Ja voihan kyse olla vaikka autismista tai jostain itseaiheutetusta kuten ADT.
Mitä sinä et ymmärtänyt? Näkyvä oikea lääkevaste tulee vain jos ihmisellä on oikeasti adhd.
Siitä sen todistaa. Adhd-lääke ei auta sitä, jonka käytös johtuukin traumasta.
Tämä on itseasiassa myytti. Minä olen saanut varhaisteininä adhd-diagnoosin ja lääkkeet, mutta ne eivät sovi minulle ollenkaan. Minusta tuli aggressiivinen, uneton, sain tic-oireita, trikotillomanian, pahoinvointia, ihottumaa, suun kuivumista, hiuksia lähti tukoittain ja vatsa oli käytännössä vesiripulilla koko lääkkeen käytön ajan. Keskittyminen ei parantunut vaan jumitus pahentui ja ajantaju meni täysin. Lääkkeestä jäi muistoksi pysyvä visual snow ja tinnitus.
Minullakin on näköongelmia lääkkeen vuoksi. Toiseen silmään tuli sokea piste pysyvästi. Lisäksi kaikki adhd-lääkkeet alkoi aiheuttaa ikävää sivuoiretta, joka pahimmillaan johtaa varpaiden amputaatioon. Lopetin lääkkeet kokonaan. Mieluummin ole sekoileva adhd kuin sokea ja varpaaton. Jos minun osani on olla yhteiskunnan outolintu, niin se ei minua haittaa. Kyllä tänne mahtuu yhtä ja toisenlaistakin.
minulla oli puolen vuoden tutkimukset, ennenkuin diagnoosi tuli. Sitä ennen poissuljettiin kaikki muut sellaiset oireyhtymät, jotka voisivat aiheuttaa samantyylisiä oireita (ihan työstressistä ja traumaperäisistä stressireaktioista lähtien).
Oletan, että vastutus syntyy siitä, että adhd voi olla hyvinkin henkilökohtainen ja kipeä asia sille adhd:lle ja jos joku sattuu juuri väärään aikaan tai väärällä tavalla epäilemään adhd-diagnoosien oikeutta (edes yleisesti), niin se voidaan ottaa henkilökohtaisena rivienväliveetuiluna, että ei sulla kuitenkaan adhd:Ta ole. Ihan varmasti on vääriäkin diagnooseja: niitä tehdään päivittäin ihan jokaisella lääketieteen erikoisalalla. Omasta mielestäni niistäkin on tärkeää puhua, mutta puhe tai vertaukset siitä, että adhd-diagnoosin saa sillä, että on kokenut joskus edes yhden oireen oirekirjossa, niin se on ihan puppua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Miten todistat, että vaste johtuu nimenomaan ADHD:sta eikä esimerkiksi aivoihin kohdistuneesta pitkäaikasesta stressitilasta, joka esimerkiksi alkanut lapsuudessa esim. kaltoinkohtelun seurauksena? Silloin kyse on häiriöstä, johon tarvitaan psykoterapiaa, eikä pelkkiä stimulantteja. Ja voihan kyse olla vaikka autismista tai jostain itseaiheutetusta kuten ADT.
Lisään vielä vastauksena tähän, että kiintymyssuhdehäiriön oireisto on monin osin erilainen kuin adhd-oireisto. Psykiatrin kuuluu nämä erottaa.
Myös maallikko oppii näkemään eroja, jos tällaisen lapsen kanssa pitkään viettää aikaa, esim päiväkotityöntekijä.
Adhd-lapsi pystyy esimerkiksi luottamaan aikuiseen ja katsomaan silmiin. Pystyy olemaan sylissä tai kuulemaan kehuja onnistumisesta. Esimerkiksi tällainen ero voi olla. En jaksa juurta jaksain selostaa tähän.
Joillain voi toki olla molemmat, sekä lapsuuden trauma että synnynnäinen adhd. Lääke poistaa keskittymisvaikeudet, mutta käytöshäiriöt tai stressitila ja epäluottamus aikuisiin jää.
Suomessa on oikeasti tasokas erikoistuminen lääkäreillä tässä, diagnooseja nepsy - ja psyykkiseltä puolelta on huima määrä ja kaikki kuuluvat psykiatrin osaamiseen, osa myös sinne neuron osaamiseen. En tiedä mikä pointti on kyseenalaistaa erikoislääkäreiden kykyä erotusdiagnostiikkaan, vieläpä tällaisella foorumilla. Duodecim on parempi lukupaikka aloitella, jos nämä todella kiinnostaa maallikkoakin.
No missäpä muualla asioita voisi kyseenalaistaa kuin yhdellä Suomen suosituimmista keskustelupalstoista 🤔
Maallikko voi aloittaa duodecimista, mutta voi myös kaivaa tietoa vähän laajemminkin. Sulla on hassun puolusteleva asenne siihen, että ikikuunaan ei mitään virheellisiä diagnooseja voi tehdä, kun kyllä se erotusdiagnostiikka on niiiiin helppoa. Hassua vaan, että on laajasti tutkittua tietoa, ihan ysäriltä lähtien, että ADHD.n ja lapsuuden kaltoinkohtelun/epävakaassa ympäristössä kasvamisen vaikutukset eivät ole kovinkaan helposti erotettavissa. Kiintymyssuhteen häiriintyminen on vain osa kaltoinkohtelun seurauksista, eikä automaatio, esim. jos lapsen vanhemmista vain toinen on kaltoinkohteleva.
Valtaosa lääkäreistä toki handlaa hommansa hyvin, mutta ikävä kyllä viimeaikoina on myös alkanut näkyä viitteitä siitä, että adhd-dg saattaa tipahtaa liian "helpolla", jopa parin tapaamiskerran perusteella, ilman asianmukaisia tutkimuksia. Tai esim. kouluikäisten tapauksessa niin, että kuullaan vain lapsen toista vanhempaa - näin kaltoinkohteleva/epävakaa vanhempi "saa" lapselle diagnoosin, vaikka "vika" on vanhemmassa, ei lapsessa. Lääkevastekaan ei ole 100-varma todistamaan asiaa suuntaan tai toiseen, sillä oikean lääkityksen hakeminen voi olla sille "oikeallekin" ADHD.lle haastavaa - tämä toimii myös toisin päin niin, että kaikille "normeille" adhd-lääkkeet eivät aiheuta mitään säheltämistä tai tilanteen pahentumista. Lääkitys ei siis todellakaan ole mikään varma keino erottaa "oikeaa" ADHD.ta ja muusta syystä ilmenevää oireilua toisistaan.
Tämä on ihan oikea ongelma, josta pitää voida puhua. Väärä diagnoosi voi olla todellinen katastrofi lapselle.
(Ja AP.n kysymykseen, miksi kyseenalaistamisesta loukkaannutaan: uskoisin itse, että asiaan on pääsääntöisesti kaksi syytä. "oikean" adhd-lapsen vanhemmat ovat usein tehneet kaikkensa lapsen eteen, valmiita muuttamaan omaa käytöstä, pohtimaan asioita monelta kantilta, ja arki on silti lapsen kanssa raskasta ja huoli lapsen pärjäämisestä kova - on todella ärsyttävää kun joku tulee kyseenalaistamaan tilanteessa, jossa koet jo tehneesi kaikkesi. Ja sitten taas nämä muut, no jos se dg on jo haettu siksi, että sinne sen taakse pääsee piiloon, voi selittää kaikki ne lapsen ongelmat sillä että lapsi on viallinen, ei vanhempi - niin eihän tällainen vanhempi kykene ottamaan mitään kyseenalaistamista vastaan vaan hyökkäys on paras puolustus.)
"Ei helposti erotettavissa" ... no niin, ei selviä parilla vastaanottokäynnillä. Mutta on kuitenkin erotettavissa. Käytöksessä on pieniä, yksinkertaisia asioita. Kun ne kerran näkee lapselta, niin ne tunnistaa. Oletko koskaan tavannut tällaista lasta? Ensin on vaikea kuvailla, mikä oikein on pielessä. Pieniä outoja juttuja. Ja ne jutut puuttuu adhd-lapselta.
Minua ärsyttää siksi, että minulla on kokemusta asiasta, mutta sinä oletat että nämä menee aina niin helposti sekaisin. Minulla on kokemusta sekä kiintymyssuhdehäiriöistä lapsella että adhd:sta.
Tiedän ettei näitä kahta erikoissairaanhoidossa ihan helposti sekoiteta. Se tutkimispolku kestää vuosia. Sitten vasta pääsee hoitopolku aukeamaan.
Kyllä ne erot näkyy, jos osaa katsoa.
Olen kohdannut todella monta ammattilaista, esim varhaiskasvatuksessa ja koulussa, jotka eivät osaa katsoa.
Lastenpsykiatriassa sen sijaan selvät nuotit koko ajan. Lähdetään tutkimaan tunne-elämän vaikeuksia ja keskittymisvaikeuksia. Masennus, ahdistus, tourette, uhmakkuushäiriö ja fobiat, muutkin asiat setvitään.
Toki voi väärien diagnoosien mahdollisuuksista puhua, mutta kun menee vähän mutkat suoriksi. Esimerkkinä sinulla tuossa ollut lapsi, jolla on traumatausta. Ja kokemuksesta kun tiedän, että jos käytös viittaa traumattiseen lapsuuteen, niin parilla vastaanottokäynnillä ei todellakaan selviä. Adhd-diagnoosi ei tipahda, jos käytöksessä on muutakin kuin adhd:n viittavaa.
Traumaperäinen käytös on erilaista kuin adhd. Samaa niissä on esim keskittymisvaikeus, levottomuus, impulsiivisuus. Mutta erojakin on paljon.
Jos vielä kiinnostaa, lue kirja "tie traumasta tervehtymiseen". Siinä kerrotaan kiintymyssuhdehäiriöisestä lapsesta (pohjautuu tositapahtumiin). Ehkä sen luettaisi huomaat, että erot adhd:seen on ihan selvät ja uskallat luottaa että psykan lääkäritkin sen tietävät. :)
Lakatkaa puhumasta kiintymussuhdehäiriöstä c-ptsd synonyyminä. Trauma voi tulla toisille myös muista syistä
Täällä menee nyt kaksi asiaa sekaisin. Useinkaan aiheeseen liittyvissä keskusteluissa ei niinkään kyseenalaisteta virallista diagnoosia, vaan ihmisten itsediagnosointia. Jälkimmäinen on lähtenyt ihan käsistä. Haetaan ADHD:sta selitystä silloinkin kun sille ei riittäviä perusteita ole. Ihmisellä voi hyvin myös olla erilaisia ADHD:n oireita, mutta silti kyse ei ole diagnosoitavasta häiriöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Myös ne joilla ei ole adhd:ta jaksavat opiskella paremmin jos käyttävät amfetamiinia.
Mitä amfetamiini liittyy tähän keskusteluun?
"Päihdekäytössä metyylifenidaattia käytetään tyypillisesti suonensisäisesti, tabletteina suun kautta tai nuuskaamalla nenän kautta. Erityisesti suonensisäiseen käyttöön liittyy vakavia terveysriskejä, kuten paikalliset ja yleisinfektiot, silmän verkkokalvon vauriot ja keuhkokuume. Väärinkäyttäjillä esiintyy myös riittämättömästä hapensaannista johtuvia sydäntapahtumia, painon laskua ja psykiatrisia haittavaikutuksia (aggressiivisuutta, masentuneisuutta ja itsetuhoisuutta), mutta nämä saattavat liittyä jossain määrin myös eri aineiden sekakäyttöön yhdessä metyylifenidaatin kanssa. Pitkäaikainen metyylifenidaatin väärinkäyttö voi aiheuttaa huomattavaa sietokyvyn lisääntymistä aineelle ja psyykkistä riippuvuutta, johon liittyy eriasteista epänormaalia käyttäytymistä. Psykoottista oireilua voi ilmetä, etenkin suonensisäisen väärinkäytön yhteydessä".
https://paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/laakkeet/metyylifenid…
Etkö tiedä, että ADHD diagnoosin hankkineet nuoret kauppaavat kavereilleen näitä lääkkeitä viihdekäyttöön? Ei ole tavatonta, että lapsi joutuu teholle vedettyään kaverinsa Medikinetit ja siihen vähän kipulääkkeitä ja alkoholia päälle...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD-spektrillä? Sekoitat nyt asioita. Autismissa on spektri, ADHD:n tyypeissä on lähinnä kyse siitä miten arjessa pärjää ja miten oireet näkyvät ulkopuolisille. Ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että kaikilta unohtuu joskus kirja.
ADHD johtuu dopamiinin puuttesta, se on ihan selkeä homma. Kaikenlaista vähättelijää ja paremmintietäjää on netti pullollaan eikä siitä kannata välittää.
Sanoin "ns. adhd-spektrillä" ja tarkoitin sillä toiminnanohjauksen ja tarkkaavaisuuden ongelmia ihmisillä yleisesti. Myös ihmisen persoonallisuudesta käytetään "spektriä" jolle jokainen meistä asettuu ja sen perusteella voidaan miettiä onko joku piirre elämää haittaavan puolella niin paljon, että tarvitaan diagnoosi.
Mutta eihän suurimmalla osalla mitään toiminnanohjauksen ja tarkkaavuuden ongelmia. Tai jos joku erityinen tilanne niitä aiheuttaa haittaavassa määrin, ollaan saikulla. Muut jää saikulle siinä vaiheessa, mikä adhd-henkilölle on jokainen normaalipäivä. Anna sen upota hetki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä sen diagnoosin noin helpolla saa 😲
Nimim. 6kk tutkimuksissa, enkä vielä yhtäkään psykiatria nähnyt.ADHD ei ole psykiatrinen vaiva vaan neuropsykologinen eli miksi pitäisi psykiatri tavata ?
Psykologi ei ole lääkäri eli ei voi määrätä lääkkeitä. Psykiatri on lääkäri.
Tytär sai diagnoosin nopeasti. Yksityislääkärikäynti, josta ohjaus neuropsykologille. Neuropsykologin haastattelut ja testit, yhteensä noin kuusi tuntia, josta tekstit lääkärille. Lääkäri käynnillä diagnoosi. Testit oli huolelliset, vanhemmat haastateltiin jne. Yhteensä hintaa noin 1500€. Käyntikertoja hoitotahoille tuli siis neljä yhteensä.
Julkisellahan se voi viedä vuosia.
Nyt sujuu taas lukio.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Myös ne joilla ei ole adhd:ta jaksavat opiskella paremmin jos käyttävät amfetamiinia.
Mitä amfetamiini liittyy tähän keskusteluun?
"Päihdekäytössä metyylifenidaattia käytetään tyypillisesti suonensisäisesti, tabletteina suun kautta tai nuuskaamalla nenän kautta. Erityisesti suonensisäiseen käyttöön liittyy vakavia terveysriskejä, kuten paikalliset ja yleisinfektiot, silmän verkkokalvon vauriot ja keuhkokuume. Väärinkäyttäjillä esiintyy myös riittämättömästä hapensaannista johtuvia sydäntapahtumia, painon laskua ja psykiatrisia haittavaikutuksia (aggressiivisuutta, masentuneisuutta ja itsetuhoisuutta), mutta nämä saattavat liittyä jossain määrin myös eri aineiden sekakäyttöön yhdessä metyylifenidaatin kanssa. Pitkäaikainen metyylifenidaatin väärinkäyttö voi aiheuttaa huomattavaa sietokyvyn lisääntymistä aineelle ja psyykkistä riippuvuutta, johon liittyy eriasteista epänormaalia käyttäytymistä. Psykoottista oireilua voi ilmetä, etenkin suonensisäisen väärinkäytön yhteydessä".
https://paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/laakkeet/metyylifenid…
Etkö tiedä, että ADHD diagnoosin hankkineet nuoret kauppaavat kavereilleen näitä lääkkeitä viihdekäyttöön? Ei ole tavatonta, että lapsi joutuu teholle vedettyään kaverinsa Medikinetit ja siihen vähän kipulääkkeitä ja alkoholia päälle...
olen eri kuin jolle vastasit. tunnen aika monta adhd-nuorta eikä yksikään heistä kauppaa lääkkeitään. jos joku niitä alkaa kauppaamaan, niin se on yhyt tie, sillä noiden lääkkeiden käyttöä valvotaan.
Vierailija kirjoitti:
Traumaattinen lapsuus voi "aiheuttaa" aivoissa adhd:n puhkeamisen. Mielenkiintoista, koska kyseessä pitäisi olla synnynnäinen ominaisuus. Voiko olla, että ilman lapsuuden stressitekijöitä mitään ADHD:ta ei puhkeaisi vaikka alttius olisi? Olisko näyttää jotain tutkimusta ADHD-ihmisistä ja heidän lapsuuden elinolosuhteistaan? Kuinka moni on kasvanut täysin turvallisessa ympäristössä? Miten erottaa ADHD ja C-PTSD aikuisella? Miten jokin synnynnäinen neurologinen ominaisuus voi olla häiriö, jota tulee lääkitä stimulanteilla? Eikö yhteiskunta hyväksy erilaisuutta?
Samahan koskee esim. skitsofreniaa. Geneettinen alttius on taustalla, erilaiset tekijät vaikuttavat puhkeamiseen. Ja kyllä, heitä lääkitään lääkkeillä, kun sairaus on aktualisoitunut ja oireet haittaavat elämää. Eikö yhteiskunta hyväksy erilaisuutta? Oikeastihan kyseessä on myös yksilön elämänlaatu ja oikeus saada oireisiin hoitoa, jotta voi elää mahdollisimman hyvää elämää sairaudesta huolimatta.
Ja vielä adhd:sta, voi olla perinnöllistä mutta myös esimerkiksi raskauden ajan tai synnytyksen komplikaatioista johtuvaa. Silloin ei elinolot vaikuta. Häiriön voi saada vaikka onnettomuuden seurauksena (jolloin menee tietysti muun dgn alle), eikö aivotapahtumapotilaitakaan tule kuntouttaa? Eihän kumpaakaan ole valittu itse, adhd:ta ei tietenkään ole edes valinnoilla välttää mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös turhista adhd-diagnooseista tai adhd-epäilyistä loukkantujia löytyy. Ihmettelen vaan, mitä se sinulta on pois, jos joku saa /kokee saavansa apua ongelmiinsa adhd-diagnoosin myötä? Oli se sitten todellinen häiriö kyseisellä henkilöllä tai ei.
No eihän nyt luulosairaus mitään haittaa, jos siitä on hyötyä. Jos joku haluaa olla prinsessa, häntä voi sanoa prinsessaksi. Ei hän ole todellisuudessa tietysti prinsessa, mutta ketä se nyt haittaa, että häntä pidetään silti prinsessana. Heilautat vain kättä ja kumarrat.
Olisiko niin, että oikeasti ADHD-ihmisiä haittaa, jos joku on muka ADHD vain siksi, että se on kivaa.
Sama pyörätuolissa istujilla. Allergisilla. Syöpäsairailla. Näkövammaisilla. Atoopikoilla. Miksi pitäisi esittää olevansa jotakin. Eikö voi vaan reilusti olla tyhmä, jos kerran luonnostaan siihen kategoriaan osuu.
ADHD ei vaikuta älykkyyteen.
Peruskoulun ka 9,5 ja käytös 9. Lääkitsemättä. Älykäs ADHD kompensoi oireita pitkään, ongelmat tulevat lukiossa tai vasta yliopistossa.
Ei se ihan noin suoraviivaisesti mene. Usein perhe ja ympäristö tukee siinä kompensoinnissa, joka ei enää onnistukaan ilman tukea. Mutta vaikka olisi älykäs, ei kompensointi välttämättä lapselta onnistu ilman näitä rakenteita. Tämä joskus ehkä unohdetaan, vaikka tiedostetaankin, mistä ongelmien ilmaantuminen johtuu. Kaikilla ei sitä tukea kuitenkaan ole edes lapsena, varsinkin kun puhutaan ehkä myös adhd-vanhemmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd:ta ei mitenkään pystytä tällä hetkellä todistamaan joten diagnoosit voi olla vääriäkin.
Kyllä pystyy. Sen näkee aivokuvissa. Mutta kuvantaminen on kallista, se jätetään yleensä väliin, ja kokeillaan lääkkeillä.
Lääkevaste todistaa diagnoosin oikeaksi tai vääräksi.
Adhd-henkilö muuttuu käytökseltään rauhallisemmaksi ja keskittyneemmäksi, kun hän saa lääkkeen (riittävällä annostuksella).
Henkilö jolla ei ole adhd-lääkettä, sen sijaan tuleekin energisemmäksi, hektiseksi, piristyy ja säheltää.
Ero on ihan päivänselvä ja silmin nähtävissä.
Miten todistat, että vaste johtuu nimenomaan ADHD:sta eikä esimerkiksi aivoihin kohdistuneesta pitkäaikasesta stressitilasta, joka esimerkiksi alkanut lapsuudessa esim. kaltoinkohtelun seurauksena? Silloin kyse on häiriöstä, johon tarvitaan psykoterapiaa, eikä pelkkiä stimulantteja. Ja voihan kyse olla vaikka autismista tai jostain itseaiheutetusta kuten ADT.
Mitä sinä et ymmärtänyt? Näkyvä oikea lääkevaste tulee vain jos ihmisellä on oikeasti adhd.
Siitä sen todistaa. Adhd-lääke ei auta sitä, jonka käytös johtuukin traumasta.
Tämä on itseasiassa myytti. Minä olen saanut varhaisteininä adhd-diagnoosin ja lääkkeet, mutta ne eivät sovi minulle ollenkaan. Minusta tuli aggressiivinen, uneton, sain tic-oireita, trikotillomanian, pahoinvointia, ihottumaa, suun kuivumista, hiuksia lähti tukoittain ja vatsa oli käytännössä vesiripulilla koko lääkkeen käytön ajan. Keskittyminen ei parantunut vaan jumitus pahentui ja ajantaju meni täysin. Lääkkeestä jäi muistoksi pysyvä visual snow ja tinnitus.
Minullakin on näköongelmia lääkkeen vuoksi. Toiseen silmään tuli sokea piste pysyvästi. Lisäksi kaikki adhd-lääkkeet alkoi aiheuttaa ikävää sivuoiretta, joka pahimmillaan johtaa varpaiden amputaatioon. Lopetin lääkkeet kokonaan. Mieluummin ole sekoileva adhd kuin sokea ja varpaaton. Jos minun osani on olla yhteiskunnan outolintu, niin se ei minua haittaa. Kyllä tänne mahtuu yhtä ja toisenlaistakin.
Missä vaiheessa huomasit, että lääkkeet aiheuttavat haittoja? Kauanko ehdit käyttää? Mikä on sellainen sivuoire joka voi johtaa amputaatioon?
Alue: Aihe vapaa
Kyllä, voi olla jo pienestä asti ollut. Ehkä niitä yleensä poissuljetaan, mutta aika paljon tuntuu "pääsevän läpi" ja jää silti huomaamatta. Sen sijaan yhdelle ja samalle henkilölle voi kerääntyä elämän aikana liuta muita (mahdollisesti vääriä) diagnooseja, jotka onkin lähinnä oireita. Esimerkiksi oma isäni 70v, jolla nelikymppisenä todettiin sepelvaltimotauti ja tuolloin tuli eka sydänkohtaus, paha refluksi ollut koko ikänsä, masennusta, korkea kolesteroli terveistä elämäntavoista huolimatta.
Meidän lapsen ja minun terveysselvittelyjen myötä myös isällä todettu nyt kilpirauhasarvojen olleen jo luultavasti vuosia pielessä ja hänellä todettiin nyt myös keliakia ja kielijännekin olisi superkireä, mutta vanha mies ja ei toki halua enää itseään leikeltävän, kuten totesi eikä ala ruokavalioonsakaan kuulemma muuttamaan.