Todella moni loukkaantuu, jos epäilee yleisesti, etteivät kaikki ADHD-diagnoosit voi olla oikeita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku psykiatri tätä pohdiskeli kun moni tulee turhaan vastanotolle, "hakemaan diagnoosia" eikä sitä saakaan. Tästä suututtiin mm adhd-facebook ryhmässä ihan täysin, että "ai haetaan turhia diagnooseja". Kukaan ei siellä huomannut punaista lankaa (noh, adhd-aikuiset... ehkä ei ehdi sisäistää lukemaansa??) punainen lanka oli se, että kaikki adhd:ta itsellään epäilevät eivät suinkaan ole adhd. 

Perjantaidokkarissa ylellä oli myös juttua. Nuorisolääkäri sanoi, että moni nykypäivän asioista kuten vähäinen uni, stressi, liian kovat vaatimukset koulussa, voi tehdä sen ettei osaa keskittyä. Ero oikeaan adhd;een on se, että adhd-ihminen ei osaa oikeastaan koskaan keskittyä, ei ainakaan käskystä.

Eri juttu, jos joskus on joskus vaikeuksia keskittyä. Silloin syynä on jotain muuta. 

Hän sanoi myös, että ihmiselle on helpompaa etsiä syytä jostain muusta kuin itsestään (vähäinen uni). Olisi helpompaa, jos ongelman voisi vain korjata jollain pillerillä. Siksi yritetään hakea diagnooseja joskus myös turhaankin. 

Pitkälle koulutetut erikoislääkärit kyllä tunnistaa oikean oireiston, sitä ei yhdellä tai kahdella käynnillä saa. Ei ainakaan julkisella puolella. Psykologin testit yksistään kestivät viisi käyntiä, siihen päälle lääkärikäynnit. 

"noh, adhd-aikuiset... ehkä ei ehdi sisäistää lukemaansa??" Tämä on tosi tärkeää huomioida! Kun tunnen useampia ADHD-diagnoosin aikuisena saaneita sekä ADHD:ta aikuisiällä itsellään epäilemään ryhtyneitä ihmisiä (joilla kyökkipsykologian perusteella on esim. kroonistunutta työuupumusta, univaikeuksia sekä joillakin ehkä em. syistä alkanutta, orastavaa alkoholismia), olen tullut siihen tulokseen, että ADHD-diagnoosin saaneilta puuttuu joko kyky itsereflektioon tai halu siihen. Tai ainakin sen viemiseen loogiseen johtopäätökseen. ADHD-diagnoosin saaneilta, vaikka he avoimesti asiasta puhuvat, tuntuu lääkkeistä huolimatta puuttuvan ns. peruskyky havainnoida, minkälaisen vaikutuksen he ympäristöön tekevät. Olen tosi, tosi pahoillani, että sanon tämän, mutta joskus tuntuu, että ADHD-diagnoosin saaneilta yksinkertaisesti puuttuvat käytöstavat. Ja sitten vedotaan ADHD:hen, se oikeuttaa kaiken. Ajatellaan, että se oma kokemus maailmasta ja sosiaalisista tilanteista on aito ja oikea - vaikka pitäisi tietää, että se oma ADHD vaikuttaa paitsi omaan olemiseen (joka muille näyttäytyy aivan holtittomana) myös siihen, miten maailman havainnoi. Sen sijaan nuo ADHD:ta epäilevät, muuten ongelmaiset sen sijaan tuntuvat ymmärtävän, että oma käsitys maailmasta saattaa olla esim. masentunut eikä siksi oikea, ja ylipäänsä käyttäytyvät paremmin. Tämä on nyt minun henkilökohtainen mielipiteeni rajallisin kokemuksin (ja aiheesta netistä ja naistenlehdistä lukeneena). Mutta sen nojalla neuvoisin kaikkia jotka itsellään ADHD:ta epäilevät, kysymään sekä läheisiltä että tuttavilta, onko omassa käytöksessä jotain huomautettavaa ulkopuolisten kannalta. Arvelen, että jos vastaukset vain ovat rehellisiä, tämä antaa osviittaa siihen, kannattaako lähteä tutkimuksiin.

Tätä olen monasti oman lapsen kohdalla katsonut. Tuntuu siltä, että hän ei yksinkertaisesti ehdi tulkita toisten eleitä tai ilmeitä oikein. 

Osaa kyllä, jos aikaa annetaan, tunnekorteista tunnistaa ihan hyvin, mutta tavallisissa sosiaalisissa tilanteissa ei "pysy kärryillä" kun on montaa ärsykettä, monta ihmistä, monta asiaa. 

Ja usein sitten tulkitsee väärin.

Ei myöskään ollenkaan huomaa oman käytöksensä olevan normien vastaista. Esim puhuu päälle, keskeyttää tai menee liian lähelle, ns "toisen omaan tilaan" josta toinen sitten taas ei tykkää. 

Kiitos vastauksestasi, ja asian avaamisesta. Onko tuo asia, jolle vanhempi tai muu kasvattaja esim. päiväkodissa ei voi tehdä mitään? Eikö esim. tilanteen pysäyttäminen ja toisto auta ollenkaan? Että sanoisi vain sinnikkäästi lapselle (ja pyytäisi esim. leikkitovereita sanomaan myös), että taas sinä keskeytit, ei saa keskeyttää toista? Jos ja kun lapsi on älykäs ja muuten kykeneväinen oppimiseen, eivätkö nämä asiat (käytöstavat) ole ihan opittavissa olevia asioita?

Tämä kuulostaa siltä, että nepsykirjon lasten todellakin tulisi saada kasvaa ja oppia mahdollisimman pienessä pienryhmässä. Liisa Keltikangas-Järvinen on aikoinaan kirjoittanut siitä, miten jokainen uusi ihminen ryhmässä merkitsee ihmissuhteiden ja siten vuorovaikutustilanteiden eksponentiaalista kasvua. Myös aikuisten ryhmissä, tietenkin, mutta lapsiryhmissä, joissa pieni ihminen vasta opettelee sosiaalista kanssakäymistä, liian monen ihmisen oleminen samassa ryhmässä kuormittaa ihan ns. perusnormi-ihmistäkin, jolla ei ole nepsy-diagnoosia. Meni vähän sivuun asiasta, mutta halusin nostaa tämän asian esiin.

Olisiko vanhemmilla mitään mahdollisuuksia suojella nepsy-lapsiaan liian suurilta lapsiryhmiltä, jotta omatahtinen sosiaalisen kanssakäymisen oppiminen onnistuisi paremmin? Perhepäivähoito?

Tässä viestissä ei varmastikaan tarkoitettu kritiikkinä, mutta kuulostaa kovin samalta mitä kaikki me adhd-lasten vanhemmat ollaan saatu kuulla: 

Eikö sitä voi kasvattaa. Eikö se nyt opi käytöstapoja. Toistoja toistoja, kyllä sillä tavalla oppii! 

Niihin adhd-aivoihin kun ei oppi tartu samalla tavalla, kun ne eivät keskity kuuntelemaan tai pohtimaan tai ylipäätään eivät pysähdy meneillä olevaan asiaan. Lääkärin sanoin, lapsi voi tarvita lääkkeen, ihan jotta pystyy oppimaan. Sitten kun lääkkeen vaikutus haihtuu, jatkuu sama impulsiivinen kohellus. Mutta seuraavalla kerralla lääkkeen kanssa taas näkyy että kyllä se oppi sittenkin jotain... 

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen lapsuus voi "aiheuttaa" aivoissa adhd:n puhkeamisen. Mielenkiintoista, koska kyseessä pitäisi olla synnynnäinen ominaisuus. Voiko olla, että ilman lapsuuden stressitekijöitä mitään ADHD:ta ei puhkeaisi vaikka alttius olisi? Olisko näyttää jotain tutkimusta ADHD-ihmisistä ja heidän lapsuuden elinolosuhteistaan? Kuinka moni on kasvanut täysin turvallisessa ympäristössä? Miten erottaa ADHD ja C-PTSD aikuisella? Miten jokin synnynnäinen neurologinen ominaisuus voi olla häiriö, jota tulee lääkitä stimulanteilla? Eikö yhteiskunta hyväksy erilaisuutta?

Minäkin olen kuullut tämän teorian, että ADHD syntyy siitä ettei lapsena ole tullut tarpeeksi turvallisuudentunnetta. Hermosto jää sitten pysyvästi ikään kuin ylivirittyneeseen tilaan ja siksi ei pysty keskittymään ja rauhoittumaan yhden asian äärelle kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen lapsuus voi "aiheuttaa" aivoissa adhd:n puhkeamisen. Mielenkiintoista, koska kyseessä pitäisi olla synnynnäinen ominaisuus. Voiko olla, että ilman lapsuuden stressitekijöitä mitään ADHD:ta ei puhkeaisi vaikka alttius olisi? Olisko näyttää jotain tutkimusta ADHD-ihmisistä ja heidän lapsuuden elinolosuhteistaan? Kuinka moni on kasvanut täysin turvallisessa ympäristössä? Miten erottaa ADHD ja C-PTSD aikuisella? Miten jokin synnynnäinen neurologinen ominaisuus voi olla häiriö, jota tulee lääkitä stimulanteilla? Eikö yhteiskunta hyväksy erilaisuutta?

Minäkin olen kuullut tämän teorian, että ADHD syntyy siitä ettei lapsena ole tullut tarpeeksi turvallisuudentunnetta. Hermosto jää sitten pysyvästi ikään kuin ylivirittyneeseen tilaan ja siksi ei pysty keskittymään ja rauhoittumaan yhden asian äärelle kunnolla.

Olen ymmärtänyt, että se aiheuttaa adhd:n kaltaisia oireita. Ei kuitenkaan adhd:tä. Puutteellisesta turvallisuudentunteesta, vakavasta laiminlyönnistä, tulee eri diagnoosi ja hoitona on esim Theraplay-terapiaa. Siinä kohdellaan kuin vauvaa, jotta saa kaikki ne kokemukset, joista jäi paitsi vauvana.

Ja siinä on eroja "oikean" adhd:seen. Esim, lapsi ei katso silmiin. Hymytön, manipuloiva, ei ymmärrä empatiaa, ei pysty ottamaan hyvää vastaan (ei pysty kuulemaan kehuja, vaan suuttuu) ...riippuu vakavuusasteesta. Kaikkein pahimmin jos on vauriot psyykessä, niin käytös on psykopaatin kaltaista (anteeksi kaunistelemattomuus) 

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen lapsuus voi "aiheuttaa" aivoissa adhd:n puhkeamisen. Mielenkiintoista, koska kyseessä pitäisi olla synnynnäinen ominaisuus. Voiko olla, että ilman lapsuuden stressitekijöitä mitään ADHD:ta ei puhkeaisi vaikka alttius olisi? Olisko näyttää jotain tutkimusta ADHD-ihmisistä ja heidän lapsuuden elinolosuhteistaan? Kuinka moni on kasvanut täysin turvallisessa ympäristössä? Miten erottaa ADHD ja C-PTSD aikuisella? Miten jokin synnynnäinen neurologinen ominaisuus voi olla häiriö, jota tulee lääkitä stimulanteilla? Eikö yhteiskunta hyväksy erilaisuutta?

Tähän on taas pakko sanoa, vaikka kerta toisensa jälkeen tässäkin ketjussa on kuvailtu sitä oireistoa, ettei ole kyse vain erilaisuudesta tai vain vilkkaudesta. Hassunhauskaa vilkkautta, juu ei, ei ole kyse siitä. 

Adhd on pahimmillaan vammauttava. Lapsen (tai sen puolen aikuisenkaan) toiminnanohjauskykyä ei ole välttämättä ollenkaan edes arjen juttuihin. Lapsi ei esim saa vaatteita aamulla päälleen, kun koko ajan unohtaa mitä oli tekemässä ja harhautuu muihin juttuihin. Ei pääse kouluun ilman apuja. Ei pääse kouluun sisälle kun kello soi. Ei pääse luokkaan, ei saa kirjoja esille, ei aloita tehtäviä ilman apua. Häiritsee ja puhuu koko tunnin. Ei muista ohjeita. 

Jos oireisto on tosi paha, tällaisilla lapsilla voi olla henkilökohtainen avustaja. Ja tiedän ettei kunnat mielellään niitä kustanna, mutta joskus kustantavat. Jos ei muuten koulun tuki riitä ja on ihan pakko. 

Se on lääkittävä häiriö, jos se häiritsee elämää ratkaisevan paljon. Eihän kaikki adhd:t lääkettä otakaan, vaan heille riittää esim strukturoitu päiväohjelma, jota sitten seuraavat, niin asiat tulee tehtyä. 

Mutta jos on tosi pahat oireet, ei kykene siihen päiväohjelmaankaan keskittymään. 

Hoitamaton adhd on tosi iso riski syrjäytymiselle. "Vankilat ovat täynnä hoitamattomia adhd-poikia," sanoo vankilapsykiatri Hannu Lauerma. Että ei, yhteiskunta ei hyväksy erilaisuutta, ei tällaisessa muodossa mihin se erilaisuus pahimmillaan johtaa (koulusta putoaminen, katu, päihteet -> päihteiden rahoittaminen rikoksilla ja väkivallalla.)

Se ei ole vain "erilaisuutta". Voi mitä vähättelyä. Nämä lapset ja nuoret tarvitsevat kaiken mahdollisen avun, jotta pääsevät peruskoulun läpi ja murrosiän ohi, ja voivat ehkä alkaa rakentamaan elämäänsä kuten me muutkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen lapsuus voi "aiheuttaa" aivoissa adhd:n puhkeamisen. Mielenkiintoista, koska kyseessä pitäisi olla synnynnäinen ominaisuus. Voiko olla, että ilman lapsuuden stressitekijöitä mitään ADHD:ta ei puhkeaisi vaikka alttius olisi? Olisko näyttää jotain tutkimusta ADHD-ihmisistä ja heidän lapsuuden elinolosuhteistaan? Kuinka moni on kasvanut täysin turvallisessa ympäristössä? Miten erottaa ADHD ja C-PTSD aikuisella? Miten jokin synnynnäinen neurologinen ominaisuus voi olla häiriö, jota tulee lääkitä stimulanteilla? Eikö yhteiskunta hyväksy erilaisuutta?

Tähän on taas pakko sanoa, vaikka kerta toisensa jälkeen tässäkin ketjussa on kuvailtu sitä oireistoa, ettei ole kyse vain erilaisuudesta tai vain vilkkaudesta. Hassunhauskaa vilkkautta, juu ei, ei ole kyse siitä. 

Adhd on pahimmillaan vammauttava. Lapsen (tai sen puolen aikuisenkaan) toiminnanohjauskykyä ei ole välttämättä ollenkaan edes arjen juttuihin. Lapsi ei esim saa vaatteita aamulla päälleen, kun koko ajan unohtaa mitä oli tekemässä ja harhautuu muihin juttuihin. Ei pääse kouluun ilman apuja. Ei pääse kouluun sisälle kun kello soi. Ei pääse luokkaan, ei saa kirjoja esille, ei aloita tehtäviä ilman apua. Häiritsee ja puhuu koko tunnin. Ei muista ohjeita. 

Jos oireisto on tosi paha, tällaisilla lapsilla voi olla henkilökohtainen avustaja. Ja tiedän ettei kunnat mielellään niitä kustanna, mutta joskus kustantavat. Jos ei muuten koulun tuki riitä ja on ihan pakko. 

Se on lääkittävä häiriö, jos se häiritsee elämää ratkaisevan paljon. Eihän kaikki adhd:t lääkettä otakaan, vaan heille riittää esim strukturoitu päiväohjelma, jota sitten seuraavat, niin asiat tulee tehtyä. 

Mutta jos on tosi pahat oireet, ei kykene siihen päiväohjelmaankaan keskittymään. 

Hoitamaton adhd on tosi iso riski syrjäytymiselle. "Vankilat ovat täynnä hoitamattomia adhd-poikia," sanoo vankilapsykiatri Hannu Lauerma. Että ei, yhteiskunta ei hyväksy erilaisuutta, ei tällaisessa muodossa mihin se erilaisuus pahimmillaan johtaa (koulusta putoaminen, katu, päihteet -> päihteiden rahoittaminen rikoksilla ja väkivallalla.)

Se ei ole vain "erilaisuutta". Voi mitä vähättelyä. Nämä lapset ja nuoret tarvitsevat kaiken mahdollisen avun, jotta pääsevät peruskoulun läpi ja murrosiän ohi, ja voivat ehkä alkaa rakentamaan elämäänsä kuten me muutkin. 

Aivovamma siis? Ilmeisen perinnöllinen sellainen? Ja hyvin kalliiksi tulee yhteiskunnalle, sekä hoidettuna että hoitamattomana. Ja aivovamma joka saa ihmisen käyttäytymään holtittomaksi lisää myös riskiä holtittomasta seksuaalikäyttäytymisestä, jolloin koko ajan vain syntyy lisää aivovammasta kärsiviä lapsia.

Eikö kukaan voi tehdä tälle asialle mitään?

Kun lapseni sai 8vuotiaana lääkkeet hän pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa elokuviin sekä sirkukseen.

Uskalsimme myös lähteä lomamatkalle.  Koko perhe oli suunnattoman onnellinen.

Se tuntuu adhd-lapsen väsyneestä äidistä pahalta ja henkilökohtaiselta eikä huvita lähteä spekulaatioihin mukaan onko vääriä ja turhia diagnooseja kun itse on omansa kanssa niin väsynyt ja eniten väsynyt tuulimyllyjä vastaan taisteluun. Satuttavin on taistelu jota muut eivät näe että käyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen lapsuus voi "aiheuttaa" aivoissa adhd:n puhkeamisen. Mielenkiintoista, koska kyseessä pitäisi olla synnynnäinen ominaisuus. Voiko olla, että ilman lapsuuden stressitekijöitä mitään ADHD:ta ei puhkeaisi vaikka alttius olisi? Olisko näyttää jotain tutkimusta ADHD-ihmisistä ja heidän lapsuuden elinolosuhteistaan? Kuinka moni on kasvanut täysin turvallisessa ympäristössä? Miten erottaa ADHD ja C-PTSD aikuisella? Miten jokin synnynnäinen neurologinen ominaisuus voi olla häiriö, jota tulee lääkitä stimulanteilla? Eikö yhteiskunta hyväksy erilaisuutta?

Tähän on taas pakko sanoa, vaikka kerta toisensa jälkeen tässäkin ketjussa on kuvailtu sitä oireistoa, ettei ole kyse vain erilaisuudesta tai vain vilkkaudesta. Hassunhauskaa vilkkautta, juu ei, ei ole kyse siitä. 

Adhd on pahimmillaan vammauttava. Lapsen (tai sen puolen aikuisenkaan) toiminnanohjauskykyä ei ole välttämättä ollenkaan edes arjen juttuihin. Lapsi ei esim saa vaatteita aamulla päälleen, kun koko ajan unohtaa mitä oli tekemässä ja harhautuu muihin juttuihin. Ei pääse kouluun ilman apuja. Ei pääse kouluun sisälle kun kello soi. Ei pääse luokkaan, ei saa kirjoja esille, ei aloita tehtäviä ilman apua. Häiritsee ja puhuu koko tunnin. Ei muista ohjeita. 

Jos oireisto on tosi paha, tällaisilla lapsilla voi olla henkilökohtainen avustaja. Ja tiedän ettei kunnat mielellään niitä kustanna, mutta joskus kustantavat. Jos ei muuten koulun tuki riitä ja on ihan pakko. 

Se on lääkittävä häiriö, jos se häiritsee elämää ratkaisevan paljon. Eihän kaikki adhd:t lääkettä otakaan, vaan heille riittää esim strukturoitu päiväohjelma, jota sitten seuraavat, niin asiat tulee tehtyä. 

Mutta jos on tosi pahat oireet, ei kykene siihen päiväohjelmaankaan keskittymään. 

Hoitamaton adhd on tosi iso riski syrjäytymiselle. "Vankilat ovat täynnä hoitamattomia adhd-poikia," sanoo vankilapsykiatri Hannu Lauerma. Että ei, yhteiskunta ei hyväksy erilaisuutta, ei tällaisessa muodossa mihin se erilaisuus pahimmillaan johtaa (koulusta putoaminen, katu, päihteet -> päihteiden rahoittaminen rikoksilla ja väkivallalla.)

Se ei ole vain "erilaisuutta". Voi mitä vähättelyä. Nämä lapset ja nuoret tarvitsevat kaiken mahdollisen avun, jotta pääsevät peruskoulun läpi ja murrosiän ohi, ja voivat ehkä alkaa rakentamaan elämäänsä kuten me muutkin. 

Aivovamma siis? Ilmeisen perinnöllinen sellainen? Ja hyvin kalliiksi tulee yhteiskunnalle, sekä hoidettuna että hoitamattomana. Ja aivovamma joka saa ihmisen käyttäytymään holtittomaksi lisää myös riskiä holtittomasta seksuaalikäyttäytymisestä, jolloin koko ajan vain syntyy lisää aivovammasta kärsiviä lapsia.

Eikö kukaan voi tehdä tälle asialle mitään?

Kyllä lapsilta hoidetaan myös esim epilepsia, diabetes, astmaa, vaikka mitä sairauksia ja vikoja, puhevikaa, ryhtivikaa, vinoja hampaita.... ja isolla rahalla kaikki. 

Miksi adhd on sinusta erityisen huolestuttava hoidettava? Kun se on kyllä hoidettavissa. Se on hyvin yksioikoisen selkeä hoitaa tänäpäivänä, ehkä lähinnä vertaisin tosiaan diabetekseen. Myös diabetes aiheuttaa hoitamattomana suurta kärsimystä yksilölle ja isot kustannukset yhteiskunnalle. ...no ei, diabeteksen hoitotasapaino on hankalampi pitää yllä. 

Adhd:n hoitaminen, kun kerran on saatu varmuus että kyseessä on adhd, se hoitaminen ei enää sen jälkeen ole kallista. 1-2 kertaa vuodessa lääkärin kontrollikäynti ja lääkkeitä täytyy toki ostaa. Nykypäivänä se on aika suoraviivainen se hoito, ellei ole liitännäisenä esim masennusta, ahdistusta tms. Jotka tulevat siis jos diagnoosi viivästyy ja on jo sillä "syrjäytymispolulla". Sieltäkin voi kyllä nuoren vielä nostaa. 

"eikö kukaan voi tälle asialle mitään". Juuri tässä on pitkin ketjua keskusteltu, että diagnoosi, hoito, ja elämä lähtee sujumaan. Se sille voidaan. 

Ei siihen nyt ihan riitä että yksi reissuvihkomerkintä unohdetuista kirjoista löytyy. Kannattaa muistaa että myös Kelan asiantuntijalääkäri tulee syynäämään tutkimustulokset läpi lääkkeen erityiskorvattavuutta hakiessa mikäli ensilinjan metyylifenidaatti ei sovi kuten monelle aikuiselle ennen pitkää käy. Kelan intressinä tältä osin on paitsi varmistaa lääkityksen todellinen tarve, myös valvoa ettei sv-korvauksia maksella "turhaan". Siinä ei riitä että hoitava lääkäri sanoo oireita esiintyneen lapsuudessa, vaan oireet ja niiden hankaloittava vaikutus elämän eri osa-alueilla tulee kuvata. Näitä osa-alueita ovat mm. oppiminen/kouluympäristö, arjen toiminnot ja sosiaaliset tilanteet. Käypä hoito-ohjeistuksen mukaisesti toteutettu diagnostiikka on laadukasta, suosittelen lukemaan mitä siihen kuuluu. Esimerkiksi erotusdiagnostiikassa kuuluu selvittää kattavasti voivatko jokainen yksittäinen oire tai niiden kokemus selittyä muulla häiriöllä, etunenässä persoonallisuushäiriöillä.

"Kaikille luulisi kuitenkin olevan selvää, että jokainen meistä asettuu ns. ADHD-spektrillä johonkin kohtaan ja sitä, milloin oireet haittaavat elämää niin paljon, että kyseessä on häiriö, on lähes mahdoton määrittää."

Ei ole kaikille selvää koska väite ei pidä paikkaansa. Persoonina asetumme jokainen johonkin kohtaan erilaisia ominaisuuksia (esimerkiksi neuroottisuus), joita selvitetään mielenterveyshuollossa kaikkien ongelmien osalta ensimmäisenä juurikin persoonallisuushäiriöiden tunnistamiseen kehitetyllä työkalulla nimeltä SCID. Tähän kuuluu kaksi osaa: itse täytettävä kysely ja terveydenhuollon ammattilaisen toimittama kysely, jossa selvitetään hyvin tarkasti mistä kukin oirekokemus johtuu (esimerkkinä vaikkapa kokemus hylätyksi tulemisen pelosta), millaisissa elämäntilanteissa sitä esiintyy ja kuinka voimakkaasti oirekokemus vaikuttaa elämän eri osa-alueilla. Itselläni ammattilaisen kanssa tehtyyn SCID-haastatteluun meni aikanaan ensimmäisellä kerralla kuusi käyntikertaa.

Persoonallisuushäiriöiden lisäksi selvitetään voivatko oireet selittyä masennuksella, ahdistuneisuushäiriöllä, vaikealla unihäiriöllä (joka voi aiheuttaa mm. tarkkaamattomuutta, muistiongelmia ja myös masennukseen ja/tai ahdistushäiriöön sopivia oireita), autisminkirjon häiriöllä (esim. tarkkaamaton ADHD ja entinen Asperger voivat oireilla kokonaisuutena hyvin samankaltaisesti), päihteidenkäytöllä (jopa pelkkä runsas alkoholi), tai ihan vaan stressillä haastavassa elämäntilanteessa. Viime aikoina on lisääntyvästi puhuttu sosiaalisen median (ns. teknostressi) ja modernin hektisen, monimutkaistuvan elämäntavan aiheuttamasta keskittymiskyvyn alenemasta sekä muusta oireilusta. Nämäkin pyritään ottamaan huomioon tai ainakin paperilla pitäisi ottaa. Näiden tunnistamiseen tai esiseulontaan on kehitetty diagnostisia työkaluja. Käypä hoidosta löytyy hyvin tietoa myös näistä työkaluista, niiden käytöstä ja tutkimustietoa niiden hyödyllisyydestä. Käytännössä kyselylomakkeet ja haastattelut ovat käytössä koska niiden toimivuudesta on näyttöä. Kukaan ei hyödy siitä, että tulostellaan täytettäväksi lappusia joista ei välttämättä selviä mitään.

Kaikki ihmiset sijoittuvat siis erilaisten ominaisuuksien ja luonteenpiirteiden osalta johonkin kohti jotain skaalaa. Osa näistä on luontaisia, osa itse valittuja toimintatapoja, osa itse aiheutettuja; esimerkiksi unihäiriöt voivat johtua omasta toiminnasta tiedostamattomasti ja korjautua toimintatapoja muuttamalla. Kaikkien mielenterveyden häiriöiden diagnosoinnissa oleellista ei ole mikään yksittäinen oire tai ominaisuuksien kokonaisuus vaan niiden aiheuttama kokonaishaitta. Esimerkiksi aiemmin mainittu hylätyksi tulemisen pelko voi aiheuttaa vähimmillään huoliajatuksia, pahimmissa tapauksissa oire on niin debilisoiva että se tekee ihmissuhteet lähes mahdottomiksi, muodostaa itseään ruokkivan kehän ja johtaa jopa henkilön eristäytymiseen ajatuksella sitä ei voi menettää jota ei koskaan olekaan.

Kun tutkimukset on toteutettu oikein, oirekuva on selvillä ja on selvitetty etteivät ne selity jollain muulla häiriöllä, ADHD-diagnoosiin vaaditaan vielä tietty kokonaisuus tietynlaisia oireita. Sitäkin tärkeämpänä niiden täytyy aiheuttaa oleellista, toimintakykyä selkeästi alentavaa haittaa vähintään kahdella elämän osa-alueella. Käytän taas itseäni esimerkkinä: minulla esiintyy hyperaktiivisia piirteitä vaadittujen kriteerien verran, mutta ne ovat joko niin lieviä tai niihin on ajan saatossa kehittynyt luonnostaan sellaisia helpottavia toimintamalleja, etteivät ne juuri haittaa arjessa. Tästä syystä diagnoosina on ADHD:n tarkkaamaton muoto yhdistetyn sijasta. Jos hyperaktiivisuus haittaisi esimerkiksi opiskelua ja arjen askareiden tekoa, se sisällytettäisiin diagnoosiin.

Vanhempien haastattelut ovat menneen maailman juttuja ja ennen kuin kritisoi, kannattaa huomioida syyt miksi tavasta ollaan etenevästi luovuttu. Ensinnä nyt se että kun nykyään tutkimuksia tehdään myös aikuisille (suhteellisen uusi asia kuten tyttöjen ja naistenkin tutkimukset, koska tutkimustietoa on aivan viimeisen parin vuosikymmenen aikana tullut valtavasti lisää), ei kaikilla yksinkertaisesti ole vanhempia elossa tai mitään kontaktia, jolta lapsuudesta voisi kysyä. ADHD on pahimmillaan niin toimintakykyä rajoittava häiriö, että tulisi pitkässä juoksussa kalliiksi yhteiskunnalle jättää ihmiset avun ulkopuolelle sukulaisten puutteen vuoksi. Terveystiedoista puhuttaessa ei muutenkaan ole kenenkään aikuisen ihmisen osalta tarvetta paljastaa tietoja terveydestään yhtään kenellekään. Ei se oikein käy että saadakseen hoitoa elämää rajoittavaan ongelmaan olisi pakotettu kertomaan terveysasioitaan muille.

Diagnostiikan kantilta tärkein syy on havainto siitä, etteivät vanhempien haastattelut aikuisilla ole kovin hyödyllisiä. Me muistamme muutenkin huonommin muiden ihmisten asioita kuin omiamme, vuosikymmenten takaa vielä vähemmän. Osalla vanhemmista on tunnistettu taipumusta vähätellä oireiden aiheuttamaa haittaa inhimillisistä syistä; pelko huonoksi vanhemmaksi leimautumisesta jos myöntää kokevansa lapsen kanssa toimimisen vaikeana, vaikka jokainen hammaspesu ja aamun pukeutuminen olisi ollut taistelua. Vanhemman ikäluokan keskuudessa ADHD on aikanaan tunnettu tavallaan "rikollisten tautina" johtuen siihen liitetystä lisääntyneestä impulsiivisesta käytöksestä, riskien otosta ja päihderiippuvuuden riskistä.

Moni vanhempi ei aivan vilpittömästi tunnista oireita ongelmina vaikka ne hankaloittaisivat elämää. "Se on vaan itsepäinen/hajamielinen/haaveilija", "tommosia rasavillejä ne lapset/pojat on", "kaikki ei vaan ole hyviä koulussa/kaikilla ei ole kielipäätä".. Tähän vaikuttaa myös periytyvyys eli jos toisella vanhemmalla esiintyy samanlaisia piirteitä tai toimintatapoja, niitä pidetään mallista omaksuttuina vaikka kyse voisi olla vaikkapa isällä ja lapsella esiintyvästä hyperfokusoitumisesta nikkarointiin. Sinällään kiva harrastus, mutta hankaloittaa elämää jos sen parissa ajantaju katoaa täysin, henkilöt unohtavat jopa syödä, eivät malta mennä ajoissa nukkumaan ja ovat kiukkuisia, jopa raivoissaan jos joku erehtyy keskeyttämään toiminnan.

Diagnoosipaljoutta kauhistellessa kannattaa muistaa että kyseessä on voimakkaasti perinnöllinen häiriö jota on alidiagnosoitu vuosikymmeniä. Voidaan sanoa että viimeiset 5-10 vuotta on vasta alettu kuroa umpeen diagnoosivajetta, purkamaan eräänlaista tekemättömien töiden kasaantunutta sumaa. Tutkimuksia tehdään ja diagnooseja asetetaan jopa 80-vuotiaille. Tutkimuksista jokseenkin huomattava määrä tehdään aikuisille, joiden kohdalla epäily on herännyt vasta kun varhaiskasvatus tai koulu on ottanut lapsen erityispiirteet puheeksi ja lapsi saa diagnoosin.

Sekin kannattaa muistaa ettei ADHD-lääkitys auta niitä joilla ei ole ADHD:ta. Epäselvissä tapauksissa saatetaan julkisessa terveydenhuollossakin kokeilla lääkitystä diagnoosin varmistamiseksi, käsitykseni mukaan yksityisellä tätä käytetään vähän enemmän mikä saattaa jonkin verran selittää lyhyempiä tutkimuksia. Viime kädessä on tärkeää huomata että kyseessä on neuropsykiatrinen häiriö joka on itse asiassa fyysisesti nähtävissä (se neuro- siinä). Aivoja ei syynätä diagnoosin asettamiseksi siksi, että se on pirun kallista ja nykyiset diagnostiset käytännöt ja viimeistään lääkekokeilu on todettu riittäviksi ja tästä on vahva tutkimusnäyttö. Käytännöt eivät ole muuttuneet leväperäisemmiksi, vaan tiedon karttuessa niitä on tarkennettu huomioimaan myös ADHD:n esiintyminen ilman ylivilkkautta ja se, ettei haitta kaikilla suinkaan poistu tai vähene aikuisuudessa vaan päinvastoin lisääntyy monilla lisääntyvän vastuun, velvollisuuksien ja elämän vaatimusten myötä. Kun huomioidaan aiemmin mainittu diagnoosin asettamisen edellyttämä haitta, on lopulta aivan sama millä nimellä diagnoosia kutsutaan. Henkilöillä on kaikilla oleellisesti toimintakykyä alentava haitta.

Olet varmasti oikeassa siitä etteivät kaikki diagnoosit voi olla oikeita ja se mahdollisuus on olemassa. Palautan kuitenkin tältä osin huomion Käypä hoito- suosituksiin ja tutkimusohjeisiin. Kyseessä on erotusdiagnostiikkoineen hyvin kattava paletti joka ei oikein toteutettuna mahdollista kovin paljoa virhediagnooseja. Mikäli näitä esiintyy mitenkään huomattavissa määrin, syyttävä sormi kuuluu mielestäni osoittaa kohti lääkärikuntaa. Sen vuoksi en ymmärrä kenenkään potilaana olleen suuttumista. Kunnon tutkimuksista ei hevillä kieroilla itselleen vilpillistä diagnoosia.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka monta hyvin kasvatettua lasta, joilla on ADHD?

Tiedättekö kuinka monta vähän vähemmän hyvin kasvatettua lasta, joilla on ADHD?

On vain käynyt mielessä...

Tyttärellä ADHD ja käytös 9.