Kertokaa ajastanne kun olette olleet ns. rappiolla. Miten sellaisesta elämästä voi nousta ylös?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkevää seuraa ja tarpeeksi paljon. Vanhan elämän unohtaminen kaveriporukoita myöten, jos he vetävät sinua tuollaiseen elämäntyyliin ja olet vaikutuksille kovin altis ihmistyyppi. Seura tekee kaltaisekseen usein.

Tämä olisi paikallaan nyt.

Olen sosiaalisesti aika rajoittunut ja etenkin nyt kun häpeän itseäni. On vaikeaa edes kuvitella olevansa sellaisten ihmisten seurassa, jotka olisivat minulle hyväksi. Pelkään, että tyrin tai en kestä sitä häpeän määrää kun näen miten alhaalla sitä on ollut.

Annan kai tämän liikaa vaikuttaa kun pitäisi keskittyä tulevaan, ei menneeseen.

Olen hyvä tyyppi ja kun olen tolpillani, olen ihan kiinnostavaa seuraa. Osaan keskustella ja kuunnella, empatiaakin löytyy paljon. Nämä ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä ovat sellaista kevyttä seuraa, ei kovin sielua ravitsevaa enkä ole täysin oma itseni. Olen jo unohtanut mitä oikeastaan olen kun olen se ihminen, joka on kunnossa ja potentiaalinen monissa asioissa.

Nyt on onneksi töitä jonkin verran ja uusi ammatti. Pelkään, että tyrin työnikin jos en ota itseäni niskasta kiinni. Minun olisi saatava tälle loppu.

Tuntuu vain etten luota itseeni ja joskus vaan teen asioista ennen kuin ajattelen, unohtaakseni itseni ja tilanteeni.

Varmaan olisi helpompaa jos lakkaisin olemasta niin vihainen ja pettynyt itseeni. Silloin ehkä olisi helpompaa pitää itsestään hyvää huolta. Nyt vain tuntuu että olen pilannut kaiken vaikka se ei ole totta varsinaisesti. Mahdollisuuksia on, kunhan uskaltaisin nyt vain alkaa elämään kuten pitää.

Ap

Olet havahtunut tilanteeseen ja oma-aloitteisesti halukas kohti parempaa elämää. Siinä on jo hyvä pohja, että olet ymmärtänyt pohjakosketuksen nyt tulleen ja ettet voi jatkaa entiseen tyyliin, tai jäät sille tielle. Olet kuitenkin vielä entisissä kuvioissa kiinni ja tavallaan siinä elämäntavassakin, mistä haluat nyt irti.

Tuo tunne- häpeä ja pettymys itseen on varmaan ne tyypillisimmät tuntemukset juuri tuossa kohti jokaisella samassa tilanteessa olleella ja jotka ovat alkaneet haluamaan jotakin parempaa. Ja se tunne, ettei "kestä olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka olisi hyvää seuraa", koska vielä on se tunne, ettei "kuulu heihin" tuon nykyisen elämäntyylin vuoksi. Mutta voin sanoa, että kun otat täydellisen irtioton entisestä "kaveriporukasta" ja alat järjestelmällisesti toimimaan itse sen eteen, että pääset parempaan elämään kiinni niin sieltä alkaa tulla sitä parempaa elämää. Kun alat käymään töissä, tulee ehkä uusia tuttuja työkavereista, joiden kanssa viettää aikaa ja vaikka harrastaa jotakin. Ja kun alat harrastamaan jotakin itsellesi mielekästä niin myös sitä kautta alkaa tulemaan niitä hyvän olon kokemuksia, ehkä uusia tuttavuuksiakin. Ajan myötä, kun elämä on muotoutunut ihan uudestaan ja olet sitä jo pidempään elellyt et enää aktiivisesti edes ajattele, ettet kuuluisi siihen porukkaan tai elämäntyyliin. Nämä alkuvaiheen tuntemukset on siis ihan normaaleita ja se vaatii päättäväisyyttä, että lähdet siitä huolimatta sitä parempaa elämää kohti. Mikäänhän ei tule itsestään, eikä muutos tekemättä asioita itse sen eteen. Alku aina hankalin vaan kun sen yli menet ja haastat itseäsi, niin jonakin päivänä voit vielä todeta, että se kannatti ja olla ylpeä itsestäsi, että näit sen vaivan.

Realiteettina sanoisin ja tiedät varmasti itsekin, että vielä huomattavasti kaoottisemmistakin lähtökohdista ihmiset on kuntoutuneet ja päässeet parempaan elämään kiinni. Sinulla ei siis varmasti ole pahimmat mahdolliset lähtökohdat (eikä niin pidä ollakaan missään nimessä!), eli kaikki mahdollisuudet on kaikkeen parempaan, jos ja kun vaan itse haluat. Se vaatii vain totaalisen irtioton entisistä kuvioista-sinne on niin helppo upota uudestaan "heikommalla hetkellä" ja kun itsetunto ei ole vielä korjautunut tuon huonon elämäntyylin jälkeen. Vaatii myös varmasti itsekuria ja itsensä haastamista, halua tehdä töitä paremman elämän eteen. Mitään taikatemppua kun ei ole muuta kuin oma halu ja valinnat sen mukaan. Kukaan ei varmasti silti ole sitä katunut, että teki sen kaiken työn paremman elämän eteen siinä vaiheessa, kun elämä hymyilee ja on päässyt parempaan elämään kiinni.

Mikä teitä auttoi?

Oliko joku erityinen ihmissuhde mikä kannatteli? Saitteko jostain ylimääräistä rahaa, oletteko älyllisesti vähintään normaalilla tasolla?

Mulle riitti vain päätös irtaantua. Muutin pois, vaihdoin kaverit täysin, mutta vaikeaa aikaa kesti vain pari vuotta. Jos on jatkunut pitkään ja on huonot taustat, voi olla vaikeampaa.

Auttoi oma päätös tehdä omasta elämästä parempaa. Ei tullut rahaa mistään ennenkuin sitä "alkoi tekemään" itse eli työtä tekemällä pikku hiljaa pääsi elämään kiinni. Kun alkaa tulemaan säännöllinen kuukausipalkka ja elämäntyyli muuttuu, ei syydä enää rahojaan viinaan ja baariin, niin ihan mukavasti pystyy ajan kuluessa elelemään, kun kulut turhuuksiin vähenee huomattavasti. On varaa vaikka harrastaa, käydä esim. salilla, elokuvissa, konserteissa jne. 

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ihmissuhde tulee kuvioon ehkä myöhemmin, kun elää erilaista elämää eikä ole "vaaraa" enää niistä vanhoista kuvioista haksahtaa samantyyliseen ihmiseen, jonka kanssa elämä jatkuu niissä onnettomissa kuvioissa. Kun on päässyt jaloilleen ja on itsetuntoa jo vähän kertynyt, niin pystyy panostamaan itsekin siihen seurusteluun olematta riippuvainen toisesta. 

Ihan normaalilla järjellä ajattelen olevani varustettu. Ei se entinen elämäntapa välttämättä kerro mistään älyllisestä lahjattomuudesta, mutta vie kyllä lahjattomaksi, jos jää sinne. Mitä kauemmin niissä kuvioissa elämäänsä tuhlaa niin takuulla sieltä on vaikeampi enää selvitä normaaliin parempaan elämään. 

Kuten tuossa aiemminkin kirjoiteltiin, niin ei ole mitään oikopolkua pois sieltä ankeasta elämästä. Varmasti vaatii tahtoa ja itse sen eteen työtä tekemistä, että pääsee siitä vahingollisesta elämäntyylistä pois. Ei tule välttämättä mistään ihmistä joka "pelastaa" tai mitään rahoja joka "pelastaa" vaan ihan itse asian eteen työtä tekemällä voi saada jossain vaiheessa tuon kaiken hyvän. Muutkin on pystyneet, ei sinussa ole mitään sen enempää "pielessä" ettetkö sinäkin pystyisi. Pitää vaan lopettaa se selittelyjen keksiminen ja alkaa konkreettisiin toimiin elämänsä parantamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Järkevää seuraa ja tarpeeksi paljon. Vanhan elämän unohtaminen kaveriporukoita myöten, jos he vetävät sinua tuollaiseen elämäntyyliin ja olet vaikutuksille kovin altis ihmistyyppi. Seura tekee kaltaisekseen usein.

Yksinäisyyteen pitää olla valmis, koska ei sitä aiempaa järkevämpää seuraa ihan tuosta noin vaan taiota. Ja toisaalta, monihan on just ajautunut noihin rappioporukoihin alunperinkin siksi, ettei omanlaista seuraa ole ollut tarjolla ja alkuun tuollainen vääräkin voittaa yksinolon.

Pitää olla myös valmis siihen, että ei se elämä muutukaan mitenkään kokonaisvaltaisesti paremmaksi kun lopettaa juomisen ja rappioelämän vaan moni asiakin selviää raittiuden myötä ja todellisuus iskee silmille melkoisella voimalla.

Etenkin siis jos se rappioaika on ollut vaan huono tapa (meinaan siis, että eihän kaikille se juominen maistu vaikka sitä joisikin useamman kerran viikossa vaan on juominen on pelkkä huono tapa ja tottumus, jotta sitä väärää seuraa tapoineen ja juttuineen sietäisi edes jotenkin) ja ainakin alunperin vain keinokin "t a p p a a aikaa" kunnes se oman näköinen elämä vihdoin alkaa. Harva kai sitä suunnittelee ja odottaa etukäteen, että minäpä se istun määrän x vuosia jossain lähiräkälässä huonossa seurassa ja keskityn vain kaljanjuontiin?

Sitten sitä tosiaan huomaa ja tajuaa, että sen se tekikin ja hups vaan elämästä tuli tuhlattua vuosikymmen. Tuon kadutuksen kanssa eläminen ja sen hyväksyminen on hankalaa kun koko loppuelämä muistuttaa käytännössä päivittäin siitä ajasta. Tavalla tai toisella.

Vierailija kirjoitti:

Lopetin juomisen ja heitin alkkismieheni kurviin.

Hyvä. Kännissä ei pidäkään ajaa.

Aikaa menee helvetisti. Olen ollut 9kk täysin selvänä ja tuntuu ettei juuri mikään ole vielä paremmin. Ainoa huomattava muutos on, että tili ei ole ikinä nollilla ja olen laihtunut 7kg. Rahat riittää, kun kaikki alkoholit, baarit, taksit, kaverin bensarahat, pitsat ja roskaruuat on nollassa. Tämä riittää jo jatkamaan paremmalla tiellä mutta luulin todellakin, että elämä paranee enemmän ja nopeammin. Olen henkisesti vieläkin aivan sekaisin. Näen usein unta, että juopottelen.

Nyt luin maksakirroosista. Järkyttävää luettavaa. Minulla tuli paskat housuun pelkästä pelosta kirroosia kohtaan. Ensin pepustani kuului todella kovaäänistä ja pitkäkestoista rutinaa(kaasua) ja sen jälkeen ripuli roiskui housuihini kovalla paineella. Nyt laitan korkin kiinni lopullisesti

Ap

Vierailija kirjoitti:

Joskus 25 vuotta sitten elelin aika pitkälle logged in-elämää "opiskelijana". Se loppui mentyäni töihin ja aloitettuani seurustelun. Valmistuin sitten töiden ohessa pitkän kaavan mukaan.

Minä elän sitä vieläkin, vuodesta 2001 lähtien. Muuta ongelmaa minulla ei ole kuin erittäin vaikea nettiriippuvuus. Kateeksi käy sinua.

M41

Vierailija kirjoitti:

Olet havahtunut tilanteeseen ja oma-aloitteisesti halukas kohti parempaa elämää. Siinä on jo hyvä pohja, että olet ymmärtänyt pohjakosketuksen nyt tulleen ja ettet voi jatkaa entiseen tyyliin, tai jäät sille tielle. Olet kuitenkin vielä entisissä kuvioissa kiinni ja tavallaan siinä elämäntavassakin, mistä haluat nyt irti.

Tuo tunne- häpeä ja pettymys itseen on varmaan ne tyypillisimmät tuntemukset juuri tuossa kohti jokaisella samassa tilanteessa olleella ja jotka ovat alkaneet haluamaan jotakin parempaa. Ja se tunne, ettei "kestä olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka olisi hyvää seuraa", koska vielä on se tunne, ettei "kuulu heihin" tuon nykyisen elämäntyylin vuoksi. Mutta voin sanoa, että kun otat täydellisen irtioton entisestä "kaveriporukasta" ja alat järjestelmällisesti toimimaan itse sen eteen, että pääset parempaan elämään kiinni niin sieltä alkaa tulla sitä parempaa elämää. Kun alat käymään töissä, tulee ehkä uusia tuttuja työkavereista, joiden kanssa viettää aikaa ja vaikka harrastaa jotakin. Ja kun alat harrastamaan jotakin itsellesi mielekästä niin myös sitä kautta alkaa tulemaan niitä hyvän olon kokemuksia, ehkä uusia tuttavuuksiakin. Ajan myötä, kun elämä on muotoutunut ihan uudestaan ja olet sitä jo pidempään elellyt et enää aktiivisesti edes ajattele, ettet kuuluisi siihen porukkaan tai elämäntyyliin. Nämä alkuvaiheen tuntemukset on siis ihan normaaleita ja se vaatii päättäväisyyttä, että lähdet siitä huolimatta sitä parempaa elämää kohti. Mikäänhän ei tule itsestään, eikä muutos tekemättä asioita itse sen eteen. Alku aina hankalin vaan kun sen yli menet ja haastat itseäsi, niin jonakin päivänä voit vielä todeta, että se kannatti ja olla ylpeä itsestäsi, että näit sen vaivan.

Realiteettina sanoisin ja tiedät varmasti itsekin, että vielä huomattavasti kaoottisemmistakin lähtökohdista ihmiset on kuntoutuneet ja päässeet parempaan elämään kiinni. Sinulla ei siis varmasti ole pahimmat mahdolliset lähtökohdat (eikä niin pidä ollakaan missään nimessä!), eli kaikki mahdollisuudet on kaikkeen parempaan, jos ja kun vaan itse haluat. Se vaatii vain totaalisen irtioton entisistä kuvioista-sinne on niin helppo upota uudestaan "heikommalla hetkellä" ja kun itsetunto ei ole vielä korjautunut tuon huonon elämäntyylin jälkeen. Vaatii myös varmasti itsekuria ja itsensä haastamista, halua tehdä töitä paremman elämän eteen. Mitään taikatemppua kun ei ole muuta kuin oma halu ja valinnat sen mukaan. Kukaan ei varmasti silti ole sitä katunut, että teki sen kaiken työn paremman elämän eteen siinä vaiheessa, kun elämä hymyilee ja on päässyt parempaan elämään kiinni.

No jaa. Itselle ainakin oli selvää koko rappioajankin etten oikeasti/aidosti kuulu siihen "huonoon" porukkaan, mutta nimenomaan ne muut "paremmat" ihmiset teki sen selväksi, etten tosiaan kelpaa "parempien" porukkaan.

Ja siksi siis nuo määritelmät sitaateissa kun en itse ajattele noin, että toiset olisi huonompia ja toiset parempia (saati että itse olisin muita parempi) vaan enemmänkin kuinka ihmiset on vaan erilaisia ja toisten kanssa on enemmän samankaltainen esim elämäntyylin, ajatus- ja arvomaailman sekä mieltymysten suhteen ja toisten kanssa vähemmän.

Tosi lämminsydämisiä ja mukavia ihmisiä on näissä monen mielestä "huonommissa" ryhmissä, mutta silti sitä elämäntyyliä tietynlaisine hälläväliä-asenteineen ja yhteiskunnan normeista luisteluineen itse vierastaa. 

Hankala selittää, mutta itse koin olevani vähän kuin väliinputoaja tuossa ja sekin teki omalta osaltaan tuosta ajanjaksosta tosi raskaan ja mikä hassuinta, työlään.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin eron jälkeen rappiolla..join monta kertaa viikossa eli käytännössä olin joko kännissä tai krapulassa. Minulla oli pari lasta ja en jaksanut heitä yhtään..olivat muualla hoidossa eli en kännissä heitä hoitanut. Tuota kadun eniten, että pilasin lasten elämästä pari vuotta. Elämä palasi raiteilleen pikku hiljaa kun tapasin uuden miehen. Muista vieläkin sen kun olin ollut viikon juomatta tai ekan viikonlopun kun olin selvä ja lapset oli siinä mukana. Tuntuu hyvin kaukaiselta nuo ajat, nykyään juon joskus ja jouluna eli harvoin. En tiedä olisinko ilnan tuota miestä päässyt elämään enää ikinä kiinni.

Mutta sitten kun netin ikisinkkumiehet kirjoittavat että kyllä se tyttöystävä auttaisi ja piristäisi, niin heidät haukutaan maanrakoon. "et voi olettaa et tyttöystävä ratkaisee sun ongelmat, sun pitää eka ite laittaa asias kuntoon!". No ei yllättänyt, että naisilla on tässä(kin) omat säännöt

Vierailija kirjoitti:

Aikaa menee helvetisti. Olen ollut 9kk täysin selvänä ja tuntuu ettei juuri mikään ole vielä paremmin. Ainoa huomattava muutos on, että tili ei ole ikinä nollilla ja olen laihtunut 7kg. Rahat riittää, kun kaikki alkoholit, baarit, taksit, kaverin bensarahat, pitsat ja roskaruuat on nollassa. Tämä riittää jo jatkamaan paremmalla tiellä mutta luulin todellakin, että elämä paranee enemmän ja nopeammin. Olen henkisesti vieläkin aivan sekaisin. Näen usein unta, että juopottelen.

Niin totta. Ja sitten kun aikaa on mennyt kauemmin ja alkaa olla sisällä siinä uudessa, itselle aidosti sopivammassa elämäntavassa/-tyylissä niin sitten se vasta vatuttaakin, kun kunnolla ymmärtää kuinka monta vuotta elämästään heitti aivan hukkaan.

Ja että sinne meni eikä niitä takaisin saa.

Se etenkin on kova paikka hyväksyä, että enää niitä aikanaan tekemättä (ja kenties itselle niitä aidosti tärkeimpiä) asioita ei enää voi edes aloittaa eikä tehdä vaan niiden kokemisesta pitääkin luopua iäksi.

Elämä ei odota.

Sitä pitää olla ihan pirunvahva, ettei tuossa vaiheessa palaa jo ihan suosiolla takaisin sinne rappioelämäänsä koska mitä väliä enää millään on? Onko se oma elämä oikeasti yhtään sen enempää omannäköistä, kuin tuo epäsopiva rappiokaan jos/kun elämästä puuttuu pysyvästi ne peruspilarit jotka elämästä tekisi sitä omannäköistä?

Vierailija kirjoitti:

Mulle riitti vain päätös irtaantua. Muutin pois, vaihdoin kaverit täysin, mutta vaikeaa aikaa kesti vain pari vuotta. Jos on jatkunut pitkään ja on huonot taustat, voi olla vaikeampaa.

Mä uskon, että monelle tuo muualle muuttaminen ja oikeasti puhtaalta pöydältä aloittaminen on loppupeleissä se helpoin, nopein ja vähiten duunia vaativa keino.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet havahtunut tilanteeseen ja oma-aloitteisesti halukas kohti parempaa elämää. Siinä on jo hyvä pohja, että olet ymmärtänyt pohjakosketuksen nyt tulleen ja ettet voi jatkaa entiseen tyyliin, tai jäät sille tielle. Olet kuitenkin vielä entisissä kuvioissa kiinni ja tavallaan siinä elämäntavassakin, mistä haluat nyt irti.

Tuo tunne- häpeä ja pettymys itseen on varmaan ne tyypillisimmät tuntemukset juuri tuossa kohti jokaisella samassa tilanteessa olleella ja jotka ovat alkaneet haluamaan jotakin parempaa. Ja se tunne, ettei "kestä olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka olisi hyvää seuraa", koska vielä on se tunne, ettei "kuulu heihin" tuon nykyisen elämäntyylin vuoksi. Mutta voin sanoa, että kun otat täydellisen irtioton entisestä "kaveriporukasta" ja alat järjestelmällisesti toimimaan itse sen eteen, että pääset parempaan elämään kiinni niin sieltä alkaa tulla sitä parempaa elämää. Kun alat käymään töissä, tulee ehkä uusia tuttuja työkavereista, joiden kanssa viettää aikaa ja vaikka harrastaa jotakin. Ja kun alat harrastamaan jotakin itsellesi mielekästä niin myös sitä kautta alkaa tulemaan niitä hyvän olon kokemuksia, ehkä uusia tuttavuuksiakin. Ajan myötä, kun elämä on muotoutunut ihan uudestaan ja olet sitä jo pidempään elellyt et enää aktiivisesti edes ajattele, ettet kuuluisi siihen porukkaan tai elämäntyyliin. Nämä alkuvaiheen tuntemukset on siis ihan normaaleita ja se vaatii päättäväisyyttä, että lähdet siitä huolimatta sitä parempaa elämää kohti. Mikäänhän ei tule itsestään, eikä muutos tekemättä asioita itse sen eteen. Alku aina hankalin vaan kun sen yli menet ja haastat itseäsi, niin jonakin päivänä voit vielä todeta, että se kannatti ja olla ylpeä itsestäsi, että näit sen vaivan.

Realiteettina sanoisin ja tiedät varmasti itsekin, että vielä huomattavasti kaoottisemmistakin lähtökohdista ihmiset on kuntoutuneet ja päässeet parempaan elämään kiinni. Sinulla ei siis varmasti ole pahimmat mahdolliset lähtökohdat (eikä niin pidä ollakaan missään nimessä!), eli kaikki mahdollisuudet on kaikkeen parempaan, jos ja kun vaan itse haluat. Se vaatii vain totaalisen irtioton entisistä kuvioista-sinne on niin helppo upota uudestaan "heikommalla hetkellä" ja kun itsetunto ei ole vielä korjautunut tuon huonon elämäntyylin jälkeen. Vaatii myös varmasti itsekuria ja itsensä haastamista, halua tehdä töitä paremman elämän eteen. Mitään taikatemppua kun ei ole muuta kuin oma halu ja valinnat sen mukaan. Kukaan ei varmasti silti ole sitä katunut, että teki sen kaiken työn paremman elämän eteen siinä vaiheessa, kun elämä hymyilee ja on päässyt parempaan elämään kiinni.

No jaa. Itselle ainakin oli selvää koko rappioajankin etten oikeasti/aidosti kuulu siihen "huonoon" porukkaan, mutta nimenomaan ne muut "paremmat" ihmiset teki sen selväksi, etten tosiaan kelpaa "parempien" porukkaan.

Ja siksi siis nuo määritelmät sitaateissa kun en itse ajattele noin, että toiset olisi huonompia ja toiset parempia (saati että itse olisin muita parempi) vaan enemmänkin kuinka ihmiset on vaan erilaisia ja toisten kanssa on enemmän samankaltainen esim elämäntyylin, ajatus- ja arvomaailman sekä mieltymysten suhteen ja toisten kanssa vähemmän.

Tosi lämminsydämisiä ja mukavia ihmisiä on näissä monen mielestä "huonommissa" ryhmissä, mutta silti sitä elämäntyyliä tietynlaisine hälläväliä-asenteineen ja yhteiskunnan normeista luisteluineen itse vierastaa. 

Hankala selittää, mutta itse koin olevani vähän kuin väliinputoaja tuossa ja sekin teki omalta osaltaan tuosta ajanjaksosta tosi raskaan ja mikä hassuinta, työlään.

Ei ne ns. parempaa elämää elävät sinänsä varmaan dissaa sinua ihmisenä. Mutta se ero sen rappioelämän ja ns. tavallisen elämän välillä on suuri ja se rappioelämä kaikkine edesottamuksineen niin ankeaa, että en usko kenenkään sellaisen ulkopuolella elävän haluavan omaan elämäänsä mitään sieltä. Voi kuulostaa karulta, mutta lienee totta ja ihan ymmärrettävääkin. "Rappioelämä" ehkä osittain sumentaa sitä ymmärrystä siitä, millaiselta se kaikkineen ulospäin näyttäytyy ja sen vuoksi ei ymmärretä, miksi toiset ulkopuolelta haluaa pitää sellaisen loitolla. Ei se ole mitään "paremmuuden tuntoa" sinänsä, mutta harva sellaista haluaa hyvän ihan tavallisen elämänsä rinnalle millään tavalla. Jos elää niissä porukoissa ja sellaista elämää, niin niin kauan kuin niissä mukana pysyy, aika harva parempaa elämää elävä toivottaa sieltä tervetulleeksi omaan elämäänsä. Ensin pitää tapahtua se konkreettinen muutos ja sen myötä avautuu ne mahdollisuudet niille muillekin paremmille muutoksille.