Onko yksineläjän arki helppoa?

Itse välillä kadehdin sinkkuja yksineläjiä töissä. Mulla on 2 lasta ja mies. 

Kuitenkin näistä työkavereista paistaa läpi jonkinlainen yksinäisyys, ja epäilen että haaveilevat perheestä. 

Kaikki tarvitsee oman paikan maailmassa ja tunteen että olet tärkeä edes jollekin. 

Vierailija kirjoitti:

Onko pakko antaa paljaalla kermapiirakkaa, jos ei halua kakaroita? Ei ole kenenkään muun vika jos joku on valinnut olla yyhoo.

Onko sana "leski" sulle tuttu? Anteeksi että puolisoni valitsi jäädä rattijuopon alle. 

Mun mielestä tässä on kaikki muu helppoa, paitsi se yksinäisyys. Kyllä välillä tulee vähän orpo olo, varsinkin silloin kun on sairas tai muuten avuton.

Vierailija kirjoitti:

Viime talvena olin niin kipeä etten päässyt vessaan yksin. Mies joutui auttamaan, kävi myös kaupassa ym.

Onni onnettomuudessa että hän oli juuri tuolloin lomautettuna.

En olisi mitenkään pärjännyt yksin.

Jos pikkulapsiperheessä yh sairastuu, saa apua sos.puolelta?

Riippuu ihonväristä.

Minulla on helppoa. Tosin välillä tulee luvattua että menen vähän joka paikkaan ja juhliin, joten elämä voi olla turhankin vauhdikasta. Ei haittaa, vaikka jalka on poikki, itse asiassa viime vuonna olikin. Ruoan toi kotiin kaupan kuljetuspalvelu ja muut hommat kyllä onnistuivat keppienkin kanssa, toki oli hieman hitaampaa esimerkiksi imuroida. Kaverit kysyivät monta kertaa tarvinko apua, mutta en tarvinnut. 

Niin, eikai se uhriutumista ole jos äitiys kuitenkin on rankinta mitä voi tehdä. Tietäisit sen jos olisit itse äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja jos on vaikka jalka katki niin kukaan ei ole auttamassa. Hiissasin itseäni jalka paketissa ja 39 asteen kuumeessa lattiaa pitkin jotta pääsin keittiöön hakemaan vettä. Myönnän että itku tuli.

Että olisit halunnut passata vttuilevaa ukkoa sen lisäksi?

Vierailija kirjoitti:

Itse välillä kadehdin sinkkuja yksineläjiä töissä. Mulla on 2 lasta ja mies. 

Kuitenkin näistä työkavereista paistaa läpi jonkinlainen yksinäisyys, ja epäilen että haaveilevat perheestä. 

Kaikki tarvitsee oman paikan maailmassa ja tunteen että olet tärkeä edes jollekin. 

Ei, emme me kaikki haaveile perheestä. Me olemme onnellisia siitä, että ei ole perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Itse välillä kadehdin sinkkuja yksineläjiä töissä. Mulla on 2 lasta ja mies. 

Kuitenkin näistä työkavereista paistaa läpi jonkinlainen yksinäisyys, ja epäilen että haaveilevat perheestä. 

Kaikki tarvitsee oman paikan maailmassa ja tunteen että olet tärkeä edes jollekin. 

Miksi johonkin "omaan paikkaan" tarvittaisiin muita? Tärkeä voi olla esim. työn kautta useammalle, kuin pelkälle perheelle. Miksi nyt pitäisi olla tärkeä? Voihan sitä haluta vaikka olla näkymätön ja jälkiä jättämätön.742

Sanoisin, että aika luksusta. Tarvitsee tehdä vain sen mitä itse tarvitsee, eikä tarvitse passata muita. Vapaus, hiljaisuus jne, niitä arvostan. Monta kertaa viikossa tulee tilanteita, kun varsinkin äidit ovat pulassa vänisevien ja kiukuttelevien lastensa kanssa. Silloin on ihana vapauden tunne, kun on omat kädet tyhjät ja voi hoitaa asiansa vapaana lapsikahleista, eivätkä ne vänisijät seuraa kotiinkaan pilaamaan kotirauhaa :)

Vierailija kirjoitti:

Viime talvena olin niin kipeä etten päässyt vessaan yksin. Mies joutui auttamaan, kävi myös kaupassa ym.

Onni onnettomuudessa että hän oli juuri tuolloin lomautettuna.

En olisi mitenkään pärjännyt yksin.

Jos pikkulapsiperheessä yh sairastuu, saa apua sos.puolelta?

Tietenkin olisit pärjännyt yksin, niin tekevät ne yli miljoona Suomen sinkkutaloutta: Pärjäävät yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja jos on vaikka jalka katki niin kukaan ei ole auttamassa. Hiissasin itseäni jalka paketissa ja 39 asteen kuumeessa lattiaa pitkin jotta pääsin keittiöön hakemaan vettä. Myönnän että itku tuli.

Jos olisit parin pienen lapsen yh, niin kuvittelisitko sen helpottavan tilannetta?

 

Kiitos empatiasta.

 

No olisiko kaksi sairasta pikkulasta vaipanvaihtoa, pottailua ja ruokaa vaatimassa sitten helpotranut tilannettasi? Mikset vaan sängyn viereen jo sairastuessasi kasannut helppoa evästä, vesipulloja ja lääkettä, jotta olisit voinut pysyä sängynpohjalla?

Vähän suunnitelmallisuutta ei ole liikas vaadittu, jos vain itsestään tarvitsee huolta pitää.

Tiesitkö, että murtumat ym. voivat nostaa kuumeen? Eli lähdet aamulla töihin, katkaiset/murrat koipesi, sinut viedään sairaalaan ja palaudut sieltä kotiin sairaana. Alat heti kättelyssä puuhastelemaan ja kasailemaan sängynpohjaelämää reippaana sairaana? Te olette niin hölmöjä.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja jos on vaikka jalka katki niin kukaan ei ole auttamassa. Hiissasin itseäni jalka paketissa ja 39 asteen kuumeessa lattiaa pitkin jotta pääsin keittiöön hakemaan vettä. Myönnän että itku tuli.

Jos olisit parin pienen lapsen yh, niin kuvittelisitko sen helpottavan tilannetta?

Lasten isä / isät apuun. Ja tietenkin kotiapu, mistä se sitten haetaankaan, sossusta ehkä?

Olen eronnut ja ollut sen jälkeen suhteessa, joka päättyi puolison kuolemaan. Ennen sitä en ollut koskaan asunut yksin, vaan olen aikanani suoraan lapsuudenkodistani muuttanut ekaan suhteeseen ja siitä sitten toiseen.

Nyt kun on jo vuosia asunut omillaan, on tosi korkea kynnys sille, että joku muu asuisi saman katon alla kanssani. Koska en omista autoa, se tekee arjesta välillä kyllä raskaan, kun aina pitää käyttää omaa lihasvoimaa tai julkisia jonnekin päästäkseen. Ja esim. reissuilla seura olisi kyllä ihan kivaa. Mutta toisen kautta, suurimmaksi osaksi se arki on kuitenkin kevyempää yksin kuin jos olisi kaksin. Jos asuu toisen kanssa, on joka asiassa huomioitava hänetkin. Yksin asuessa kaikki valta on itsellä.

Nykyään on mahdollista kauppatavaratkin tilata suoraan kotiin. Välillä, kun lihasvoimalla meneminen väsyttää, mietin sitä vaihtoehtoa arjen keventämiseksi. Mutta vielä en ole tätä helpotusta käyttänyt, vaan olen ajatellut, että on ihan tervettä mennä sinne kauppaan, jossa näkee muitakin. Ja kuntoakin se pitää yllä, kun pyöräilee sinne ja takaisin.

Yksinoloon tottuu ja oppii nauttimaan. Lemmikkieläimen kun ottaa voi sitä hoitaa ja höpöttää sille murheensa. Ihmiskavereita saa kun harrastaa ja varsinkin järjestöelämästä. Kannattaa olla aktiivinen vaikka väkisin ettei jää sinne sohvanpohjalle. Elämä on sitä millaiseksi sen teet. 

Ei siitä ketään haukkua tarvitse, jos joku haluaa kumppanin. Kaikkia ei ole tehty asumaan yksin.

Ei myöskään siitä tarvitse muiden motkottaa, jos joku asuu mieluummin yksin.

Tältä palstalta on turha hakea ymmärrystä, empatiaa, sympatiaa. Heti on joukko yh-äitejä kertomassa mitä on kun on vaikeaa. Ei ole turvaverkkoja, lasten isät ties missä, lapsilla kaikki mahdolliset diagnoosit, alipalkattu työ, sossusta ei saa apua jne. Mutta niin vain on selvittävä 40 kuumeessa, jalka poikki ja rahat loppu, helmoissa viisi alle kouluikäistä. Eikö edes yritetä ymmärtää, että jokaiselle se oma ongelma on sillä hetkellä vuoren kokoinen eikä oloa helpota se, että jollain on vielä vaikeampaa? Sillä logiikallahan meillä jokaisella suomalaisella on unelmaelämä jos verrataan vaikka leskiäitiin Gazassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja jos on vaikka jalka katki niin kukaan ei ole auttamassa. Hiissasin itseäni jalka paketissa ja 39 asteen kuumeessa lattiaa pitkin jotta pääsin keittiöön hakemaan vettä. Myönnän että itku tuli.

Että olisit halunnut passata vttuilevaa ukkoa sen lisäksi?

Ehkäpä hän on yksin sen takia, ettei ole valinnut passata vttuilevaa ukkoa. Suosittelen samaa sinulle, ei ole tervettä että aikuinen ihminen odottaa sairaalta passaamista ja aukoo päätään vieressä.

nyt kun olen yksin niin kyllä. silloin kun oli koira, ei. oli tosi kiva lähteä 39 asteen kuumeessa ja vatsataudissa käyttämään koiraa ulkona sen 3 x päivässä kun ei ollut ketään kuka auttaisi.

Nainen vailla onnellista ydinperhettä on kuin talo ilman kattoa. Kaikki tulee sisään.