Miten pystytte toimintakuntoisena kun jotain todella surullista tai vaikeaa tapahtuu elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Erottamalla asiat joihin voin vaikuttaa niistä joihin en voi vaikuttaa. Elämänkulkua ei voi ennustaa, jotkut vastoinkäymiset on vain hyväksyttävä, vaikka niitä ei ole halunnutkaan elämäänsä.

Hieman eri mieltä. Kuolema on voittamaton vastustaja, mutta kaikkia vastoinkäymisiä ei silti tarvitse hyväksyä.

No surut on vaan surtava ja ikävät asiat käsiteltävä, joskus se käy helposti, joskus vähemmän helposti, joskus jää ikuisia arpia, eikä ikinä pääse kunnolla yli. Minusta se on jotenkin maailman typerintä väittää, että kaikista murheista vain jotenkin maagisesti toipuisi täysin entiselleen: Ei välttämättä toivu, voi tulla vuosienkin masennus ja jotku tekee jopa itsemurhiakin.

Jokaisen olisi siis hyvä tunnistaa itsessään nämä tuntemukset, ei ajatella niitä heikkoutena vaan elämä joskus vain menee niin ja jos tuntuu ettei itse pääse asioiden yli, niin kannattaa hakeutua avun piiriin: Se avun hakeminen on oikeasti paljon yleisempää kuin mitä luulisi.

Kenenkään ei tarvitse olla vahva ja kestää kaikkea, toki sellaiset ihmiset jotka on oppineet sysäämään ikävät ajatukset syrjään voivat vaikuttaa toisten silmissä vahvoilta, mutta kyllä ne ikävät käsittelemättömät asiat jää heilläkin sinne sisälle jylläämään ja sitten ne voivat tulla yllättävässä tilanteessa esiin ja romahduttaa koko psyykkisen hyvinvoinnin.

Tähän asti kamalin kokemus minulle on ollut koirani yhtäkkinen huonoon kuntoon meneminen ja lopetus, itsekkin yllätyin miten voimakkaasti se vaikutti, silloin otin aikalisän, menin lääkärin puheille, sain sairauslomaa ja käytin oikeasti aikaa itkemiseen ja surullisten biisien kuuntelemiseen ja sen koiran ajattelemiseen, annoin itselleni luvan surra oikein olan takaa, pikkuhiljaa se siitä helpottui, vaikka kyllä se vieläkin vuoden jälkeen nostaa edelleen päätään se suru, enkä usko että olen henkisesti vieläkään täysin päässyt yli siitä menetyksestä, yksikään ihmisen kuolema ei tähän menneessä ole herättänyt samanlaista, syvää surua.

Et ole erikoinen. Asioita tapahtuu. Puhu. Elämä on vähän kun metsäpolku, yksi askel kerrallaan. Nauti kaikesta minkä ohi menet.

Jatkamalla elämää. Tekemällä töitä ja pyörittää kotia/ylläpitää mahdollista parisuhdetta.

Olen käynyt myös ammattilaisen luona juttelemassa. Sekin auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erottamalla asiat joihin voin vaikuttaa niistä joihin en voi vaikuttaa. Elämänkulkua ei voi ennustaa, jotkut vastoinkäymiset on vain hyväksyttävä, vaikka niitä ei ole halunnutkaan elämäänsä.

Hieman eri mieltä. Kuolema on voittamaton vastustaja, mutta kaikkia vastoinkäymisiä ei silti tarvitse hyväksyä.

Ne, joihin ei voi vaikuttaa, kannattaa ihan oman mielenterveyden vuoksi hyväksyä. Ei ihmisen voimat riitä kaikkeen, ja turhaan vastarintaan ei kannata ryhtyä.

Yleensä itken aika paljon ja olen surullinen, puhun ystäville ja itken niille.

Toimintakyky mulla kyllä säilyy aina ja ikuisesti, kriisitilanteissa ja surussa toimin tosi loogisesti ja hyvin arjessa (normaalisti toimintani on tosi kaoottista ADHD n takia). Se on itseasiassa aika erikoinen piirre että mitä huonommin menee sen paremmin rullaa arki :D

Minulla on paljon vaikeita asioita ja kuormitustekijöitä jatkuvasti arjessa läsnä (lapsen vakava sairastaminen, käräjät eksää vastaan, pitkä lähisuhdeväkivaltahistoria, erokin tuli tuossa syystä että elämäntilanteeni ja ihminen jota rakastin jätti sitten sen takia) mutta mulla kyllä silti rullaa tosi mukavasti. Asiat asioina ja aina teen juttuja näitä edistääkseni, turha tässä lamaantua.

Onneksi on paljon kavereita ja läheisiä ihmisiä elämässä, kyllä ne kannattelee.

Ei ole vaihtoehtoja, kun on 3 alaikäistä vastuulla. Pakko olla toimintakykyinen tuli mitä tahansa. 

Ajattelen, että en halua kuluttaa lyhyttä elämääni vatvoen ikäviä asioita joille en voi mitään. Kohti valoa!

Adrenaliini auttaa.

Elämällä elämää päivä kerrallaan. Eipä siinä muita vaihtoehtoja ole, jos ei halua vielä kuolla. 

Olin miltei helpottunut, kun viime talvena hajosi muutakin kuin avioliitto ( ja mies).

Auto muun muassa. Sain muuta ajattelemista ja tekemistä, kun piti järjestää asioita.

Nyt myös tiedän mistä en enää suostu ottamaan taakkaa itselleni.

Minäkin dissosioin aika paljon kun on raskasta. Kanjapis voisi olla varteenotettava keino jaksaa, jos olisi laillista :') 

Ei ne surut makaamalla parane kuitenkaan. Yritän aina pitää arjesta kiinni. Menen töihin. Oppilaat saavat kyllä ajatukseni muualle kuin omiin murheisiin. He ovat tietämättään kantaneet minua todella suurten surujen yli.

T. Yläkoulun ope

Nykyisin se on helppoa, koska elämään ei voi enää tulla pahempaa vaihetta kuin 12 vuotta sitten oli. Silloin meni käytännössä kaikki muu paitsi oma henki. Siitäkin selvisin, joten selviän jatkossakin. Joskus voi mennä päivä tai kaksikin makaamalla sängyssä itkien, mutta sinne ei voi jäädä, jos haluaa vielä elää. 

Kai sitä vaan tottuu, kun sattuu tarpeeksi monta vastoinkäymistä/menetystä/kriisiä elämässä. Nuorempana oli vaikeampaa käsitellä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Erottamalla asiat joihin voin vaikuttaa niistä joihin en voi vaikuttaa. Elämänkulkua ei voi ennustaa, jotkut vastoinkäymiset on vain hyväksyttävä, vaikka niitä ei ole halunnutkaan elämäänsä.

En sanoisi hyväksyä, vaan vain "hyväksyttävä se fakta, että ne ovat olemassa".

On asioita, jotka ymmärrän ja hyväksyn, on asioita, joita en ymmärrä enkä hyväksy. On asioita, joita en ymmärrä, mutta hyväksyn, ja on asioita, joita ymmärrän, mutta en hyväksy.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin dissosioin aika paljon kun on raskasta. Kanjapis voisi olla varteenotettava keino jaksaa, jos olisi laillista :') 

Oletko ihan tosissasi? Jos on yhtään epävakautta ja taipumusta todellisuudesta irtaantumiseen, pilvi on vihon viimeinen asia kokeiltavaksi. Olet kannabispsykoosissa ennen kuin huomaatkaan ja sen jälkeen riskissä sairastua skitsofreniaan. Eivätkä nämä ole mitään harvinaisia tapahtumia. Itse tiedän ainakin kolme pilvipsykoosiin mennyttä. Kukaan ei ole palannut ihan ennalleen.

Terveydestä huolehtiminen on kaiken A ja O, eli jos mihinkään muuhun ei pysty niin koittaa ainakin huolehtia unesta, terveellisestä ruuasta ja edes jonkin verran liikkua.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä itken aika paljon ja olen surullinen, puhun ystäville ja itken niille.

Toimintakyky mulla kyllä säilyy aina ja ikuisesti, kriisitilanteissa ja surussa toimin tosi loogisesti ja hyvin arjessa (normaalisti toimintani on tosi kaoottista ADHD n takia). Se on itseasiassa aika erikoinen piirre että mitä huonommin menee sen paremmin rullaa arki :D

Minulla on paljon vaikeita asioita ja kuormitustekijöitä jatkuvasti arjessa läsnä (lapsen vakava sairastaminen, käräjät eksää vastaan, pitkä lähisuhdeväkivaltahistoria, erokin tuli tuossa syystä että elämäntilanteeni ja ihminen jota rakastin jätti sitten sen takia) mutta mulla kyllä silti rullaa tosi mukavasti. Asiat asioina ja aina teen juttuja näitä edistääkseni, turha tässä lamaantua.

Onneksi on paljon kavereita ja läheisiä ihmisiä elämässä, kyllä ne kannattelee.

Olen huomannut adhd-läheisessäni tuon saman piirteen, että suru ja murhe jonkun toisen kokemana saa toimimaan.

Esimerkiksi, kun lähipiiristä on joku kuollut ja pitää järjestää hautajaiset.

Iloisia juhlia pitää myös mielellään, mutta niihin sisältyy enemmän säätämistä, koska ne innostavat toisella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Terveydestä huolehtiminen on kaiken A ja O, eli jos mihinkään muuhun ei pysty niin koittaa ainakin huolehtia unesta, terveellisestä ruuasta ja edes jonkin verran liikkua.

Etenkin liikkua.