Lue keskustelun säännöt.
Miehen muutos pelottaa - miten käy parisuhteen?
Surullinen
25.10.2022 |
Olemme noin nelikymppinen pariskunta, joka on ollut yhdessä jo parikymppisestä asti. Lapset on tehty ja arki asettunut mukavaksi. Parin viime vuoden aikana mieheni on alkanut tuntea jonkinlaista levottomuutta. Se on näkynyt lähinnä siinä, että hän pohtii uravalintojaan, asuinpaikkakuntaa jne. Mitään naisvirityksiä ei ole ollut, eikä muita klassisia keski-iänkriisin merkkejä.
Nyt hän on lähtemässä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle noin puoleksi vuodeksi. Tämä on ehdottomasti hyvä asia ja tuen häntä tässä, mutta en voi kieltää sitä etteikö minua pelottaisi. Tulemme asumaan viikot eri kaupungeissa ja tottakai tämä vaikuttaa myös parisuhteeseen. Mua suoraan sanottuna pelottaa, että mies huomaakin nauttivansa itsekseen asumisesta enemmän kuin avioliitosta ja yhdessä asumisesta. Oon liian monta kertaa nähnyt tämän saman kuvion lähipiirissä ja pelkään, että miehen omien opiskeluhaaveiden toteutuminen on meidän suhteemme loppu. Puhuin tästä hänelle ja hän vastasi pelkoihini, että toivottavasti niin ei käy. Tottahan se on, että kukaan ei voi tietää mitä tapahtuu.
Olen todella ahdistunut ja peloissani tulevien muutosten takia. Rakastan miestäni todella paljon ja meillä on ollut ihanaa yhdessä. Menetyksen pelko on lamauttavaa. Samalla yritän olla tuomatta pelkojani mieheni tietooni liiaksi, koska en halua hänen tuntevan huonoa omaatuntoa siitä että lähtee opiskelemaan. Haluan tukea häntä haaveidensa toteuttamisessa niin kuin hänkin on aina tukenut minua. Minun haaveeni on aina ollut elää hänen kanssaan päiviemme loppuun asti mutta en voi mitään sille, että pelkään sen haaveen kaatuvan tulevan vuoden aikana.
Kuinka voin tukea miestäni toteuttamaan haaveitaan, ilman että itse luhistun pelkojeni alle?
Kommentit (96)
Jostain nuo pelot kumpuaa. Alitajunta kertoo asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä olisi jo miehen vuoro varmaan potea levottomuutta. Ollaan miltei nelikymppisiä ja parikymppisestä asti yhdessä. Olen potenut koko tämän ajan levottomuutta ja punninnut uravalintoja, opiskeluja, asuinpaikkoja. Olen opiskellut toisessa kaupungissa, vaihdellut harrastuksia, muutettu on kymmeniä kertoja. Mikään näistä ei kuitenkaan ole tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi minulle enää kelvannut. Hän rohkaisee ja tukee minua kokeilemaan ja elämään, enkä voisi kuvitellakaan, että olisin näin oma itseni kenenkään muun kanssa. Ehkä siksi en olekkaan jumiutunut varmuuden vuoksi tasaiseen arkeen, kun rinnalla on joku, johon voin luottaa täysin ja kenen kanssa voin rehellisesti jakaa ihan kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Tuet miestäsi sanomalla, että toivottavasti et löydä uutta naista? Mielenkiintoinen tapa tuokin työntää puolisoa pois. Miksi et ota omasta työstä sapattivapaata ja mene perässä, eläisitte opiskelijakämpässä minibudjetilla kuin silloin ennen.
Tuota jaksan aina ihmetellä että joidenkin mielestä tuollaisen asian puolisolle sanominen työntää puolison pois. Me ollaan ainakin oltu niin kauan yhdessä että toista ei työnnä pois se että toinen sanoaa toivottavasti et löydä uutta kumppania paikasta x mihin olet menossa.
Tuo että mitä jos tykkääkin asua yksin? Meillä on tiedossa se että minä asuisin kaikista mieluiten yksin, ja mies taas minun kanssani. Silti asumme nyt yhdessä, mutta jos voittaisin lotossa laittaisin heti itselleni oman pikkuisen tönön jostain erämaasta ja muuttaisin sinne. Yksin.
Surullinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pelkäät että mies tykkääkin yksinasumisesta enemmän? Oletko jotenkin pomottava, nalkuttava tms?
En suinkaan. Meillä on oikein mukavaa yhdessä ja kotityöt sujuu kutakuinkin puoliksi. Yhdessä on hoidettu koti ja lapset ja kummallakin on sopivasti omaakin aikaa. Se, miksi minua on alkanut pelottaa on se että mieheni ei ole oikeastaan ollenkaan seurustellut ennen minua tai asunut yksin. Rakastuimme nuorina päätä pahkaa ja muutimme suoraan minun asuntooni. Hänellä on jäänyt se sinkkuaika kokematta kokonaan, minkä itse ehdin aikoinani jo elää. Ei hän suoraan koskaan ole sanonut, että hän sellaista kaipaisi mutta ehkä olen rivien välistä niin joskus ymmärtänyt. Olen keskustellut hänen kanssaan siitä, että jos tuntee kiinnostuvansa tai ihastuvansa johonkin toiseen, siitä pitää puhua. Hän on tähän asti kuitenkin sanonut, että ei oikeasti haluaisi olla kenenkään muun kanssa. Tähän asti se on ollut varmaan helppoakin, kun elämän on täyttänyt työ, koti ja harrastukset eikä ole sillä tavalla jäänyt edes aikaa ajatella muita. Nyt kun hän siirtyy opiskelemaan ja vieraalle paikkakunnalle, väistämättä hän törmää kiinnostaviin naisiin. Pelkään että siinä vaiheessa oma vaimo ei enää jaksakaan kiinnostaa.
Siis nyt en ymmärrä, jos päädyitte nuorina yhteen, miten sinä ehdit "elää sinkkuajan" ja miehesi ei?
Joo ei ne nelikymppiset miehet nyt niin kuumaa kamaa ole suhdemarkkinoilla. Omakin ex ollut sinkku jo neljättä vuotta, se yksi suhde oli, minkä takia halusi eron, sekin päättyi puolessa vuodessa. Eikä ollut mikään nuorempi nainen ja lapsia silläkin oli.
Toki rahalla saa tai jostain kolmannesta maasta löytää. Onneksi ex ei sentään kokonaan lapsia hylännyt. Mutta tottakai jokainen Pirkko esitellään lapsille, sentään toki kaverina, kun ei ne viritykset sen pidemmälle johda. Ilmeisesti sen verran takertuva on ex, että ei ole kukaan sen enempää katsellut.
Itse olen viihtynyt sinkkunakin, yksi kaveri on kyllä kuvioissa. Mutta seuraa kyllä olisi jos haluaisi, nainen kyllä saa vaikka jokaiselle päivälle nuorta miestä jos haluaa. Tuli tämäkin todettua, nyt on ollut vain tuo vakikaveri, nuorempi hänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan realistista pohdintaa, mutta muistuttaisin että puoli vuotta samassa maassa on lyhyt aika. Jos molemmilla on tahtoa, suhteenne voi vahvistua ja voitte valita toisenne uudelleen. Mutta minäkin varoittaisin takertumasta, se aiheuttaa lähes aina vastareaktion. Näytä että rakastat mutta myös että pärjäät ja elät hyvää elämää itsenäisemmin, kenties saat hieman lisää naisellista mystiikkaa.
Näinhän sen pitäisi olla mutta itselleni on ainakin todella vaikeaa olla suhteessa jotenkin korostetun itsenäinen ja "elää omaa elämää" sekä samalla olla rakastunut ja osoittaa rakkautta mieheen, miten hitossa te naiset teette tämän? Minä olen joko tai. Se itsenäisen elämän eläminen tarkoittaisi sitä että tunteeni miestä kohtaan ovat laantuneet enkä osaisi nähdä meitä yhdessä tulevaisuudessa vaan olisin jo aloitellut jotakin uutta elämääni itsenäisenä ja yksin. Eli en pysty esittämään tällaista itsenäistä oman tien kulkijaa jos oikeasti haluan vaan kyhjöttää miehen rinnalla ja suunnitella meidän elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähtisin siitä, että myös sinun kannattaa nähdä omat mahdollisuutesi tehdä asioita uudella tavalla. Nyt annat miehellesi koko ajan viestiä siitä, että "roikut" hänessä, mikä edesauttaa sitä, että hän pitää sinua ja rakkauttasi itsestäänselvänä. Myös sinä voit rakastua toiseen, miehen tulisi myös kokea näin.
Nimenomaan naiset ovat taipuvaisia roikkumiseen ja liian vähään tyytymiseen. Voin jo kirjoituksesi perusteella sanoa, että kohdallasi on näin, koska miehesi antaa ymmärtää, että pelkosi ovat aiheellisia eikä vakuuta rakkauttaan. Puolen vuoden aika ei merkitse mitään, koska toiseen rakastuminen ja rakkauden lakastuminen voi tapahtua vaikka kotisohvalla. Kun pelkäät ja viestit roikkumistasi miehelle, hänen itseluottamuksensa kasvaa taivaisiin asti ja seikkailunhalu saattaa saada vallan.
Vaikka tosiasiassa tuon ikäinen mies ja lapset eivät ole mikään huippusaalis kenellekään naiselle. Ulkonäöstäsi riippuen sinä saatat olla - naisen on aina helpompi löytää seuraa, jos hän niin tahtoisi. Älä anna peloillesi valtaa ja vahvista itsetuntoasi. Pidä silmäsi auki ja katso omaa elämääsi. Et pysty estämään miestäsi tekemästä tyhmyyksiä ja tee selväksi, että jos niitä tapahtuu, hän menettää sinut.
Voi että harmittaa, kun naisilla on niin huono itsetunto! Väittäisin, että juuri hyvä itsetunto, tunne siitä, että pärjäisin hienosti itsekseni ja löytäisin hyvän elämän, on ollut yksi syistä, miksi suhteeni ja avioliittoni ovat olleet miehen puolelta erittäin sitoutuneita. Vaikuttaa se suhtautumiseen, jos toinen koko ajan "roikkuu".
Omasta tuttavapiiristä näyttää, että ne miehet löytää tuossa iässä paljon helpommin seuraa. Moni hakee ulkomailta jos ei kotimaasta löydy tarpeeksi nuorta ja kaunista. Ja lapset nämä keski-iän höyrähtäneet jättää taaksensa kuin nallit kalliolle jos pitää päästä vaikka ulkomaille töihin tai jonkun nuoren naisen kanssa elämään.
Tiedän yhden, ihan saman ikäinen oli uusikin vaimo jonka löysi ulkomailta. Ei nuorempaa etsinyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkaveri juuri halusi vaihtaa alaa kovalta it-alalta maanläheiseen ammattiin. Niin vain löysi uuden miehen sieltä koulusta ja molemmst jätti entisen elämän taakseen
Ikä- ja elämänkriisit on todellinen koetinkivi parisuhteelle. Meillä vastaava päättyi miehen puolelta eroilmoitukseen. Koki kuulemma elävänsä kulissielämää, halusi vapautta ja itsenäisyyttä, minä olin kuulemma painostanut perustamaan perheen. Työelämässä tuli silloin nousua ja glooriaa, kaipasi myös kotona arvostusta.
Itselle se oli aikamoinen shokki. Hän on nyt uudessa avoliitossa, lapsettoman naisen kanssa. Se siitä itsenäisyydestä ja vapaudesta. Hoitaa kyllä osuutensa lapsista.
Et voi oikein muuta kuin antaa tilaa, johtaa se sitten mihin johtaa. Kuitenkin samalla sinun on pidettävä omista rajoistasi kiinni, ettet joudu kynnysmaton asemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ruoho on vihreempää toisella paikkakunnalla.
Miksi et luota itseesi tuon enempää?
Ei sitä kumppani voi väkisin pitää, se on monesti henkilökohtaisen prosessin tulos tai ihan vain kypsymättömyyttä tai luonnevika, jos pettää. Näin olen omalla kohdalla ajatellut (mies tekee matkatyötä, on tehnyt aina). Ei ole ainakaan tietooni tullut, että olisi pettänyt ja on ollut aina hyvin sitoutunut minuun ja perheeseen. Välillä tein itsekin matkatöitä, opiskelin toisella paikkakunnalla jne.
Luottamukselle ei oikein ole katetta, elämä osaa yllättää, joten ei voi oikein muuta kuin luottaa itseensä ja siihen että pärjää. Voi käydä niin, ettei toinen ole luottamuksen arvoinen, mutta etukäteen sitä on turha murehtia. Me olemme olleet myös nuoresta asti yhdessä eikä mies ole siitä huolimatta saanut villityksiä enkä myöskään minä. Molemmat ehdimme kyllä jo seurustella ja rillutella riittävästi teini-ikäisinä.
Itse pitäisin sellaista ihmistä aika hölmönä, joka kuvittelee keski-ikäisenä mullistavansa kaiken positiiviseen suuntaan. Ei niissä yleensä hyvin käy ainakaan niille reteästi lähteneille. Se jätetty sen sijaan onkin löytänyt paremman tilalle, nainen molemmissa tapauksissa muuten. Me matkatöitä tekevät pariskunnat olemme pysyneet tiiviisti yhdessä, joten en allekirjoita sitä, että välimatka olisi ratkaiseva. Kyllä sieltä kotisohvaltakin voi panna Tinderin laulamaan ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikä- ja elämänkriisit on todellinen koetinkivi parisuhteelle. Meillä vastaava päättyi miehen puolelta eroilmoitukseen. Koki kuulemma elävänsä kulissielämää, halusi vapautta ja itsenäisyyttä, minä olin kuulemma painostanut perustamaan perheen. Työelämässä tuli silloin nousua ja glooriaa, kaipasi myös kotona arvostusta.
Itselle se oli aikamoinen shokki. Hän on nyt uudessa avoliitossa, lapsettoman naisen kanssa. Se siitä itsenäisyydestä ja vapaudesta. Hoitaa kyllä osuutensa lapsista.
Et voi oikein muuta kuin antaa tilaa, johtaa se sitten mihin johtaa. Kuitenkin samalla sinun on pidettävä omista rajoistasi kiinni, ettet joudu kynnysmaton asemaan.
Minkä ikäisenä tuo tapahtui? Ruuhkavuodet?
Surullinen kirjoitti:
Nyt kun hän siirtyy opiskelemaan ja vieraalle paikkakunnalle, väistämättä hän törmää kiinnostaviin naisiin.
Miten niin väistämättä? Törmäätkö sinä koko ajan kiinnostaviin miehiin ja joudut kamppailemaan sen kanssa, ettet syöksy heidän syliinsä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menee vähän ohi aiheen, mutta kaksvitosena löysin elämäni rakkauden, 49 v miehen. Hänen exänsä oli aivan raivona, kuinka mies hänen mielestään hylkäsi lapsensa. Kumpikin lapsi oli reilusti yli 20 v, asuivat omillaan ja kävivät meillä usein, reissattiin yhdessä jne. Että joskus on vaan aika päästää irti eikä se toisen osapuolen nuoruus ole teiltä exiltä mitenkään pois. Jos siis ei ole ollut kolmiodraamasta kyse.
Ja miten yhtäkkiä silloin sitä exää alkoi huolestuttamaan ihan hirveästi lasten kyläilyt meillä.
Aloittajalle sanoisin, että mies menee jos on mennäkseen. Opiskelemalla tai ilman. Et voi asialle oikeastaan mitään. Keskity omaan elämääsi ja hyvinvointiisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan realistista pohdintaa, mutta muistuttaisin että puoli vuotta samassa maassa on lyhyt aika. Jos molemmilla on tahtoa, suhteenne voi vahvistua ja voitte valita toisenne uudelleen. Mutta minäkin varoittaisin takertumasta, se aiheuttaa lähes aina vastareaktion. Näytä että rakastat mutta myös että pärjäät ja elät hyvää elämää itsenäisemmin, kenties saat hieman lisää naisellista mystiikkaa.
Näinhän sen pitäisi olla mutta itselleni on ainakin todella vaikeaa olla suhteessa jotenkin korostetun itsenäinen ja "elää omaa elämää" sekä samalla olla rakastunut ja osoittaa rakkautta mieheen, miten hitossa te naiset teette tämän? Minä olen joko tai. Se itsenäisen elämän eläminen tarkoittaisi sitä että tunteeni miestä kohtaan ovat laantuneet enkä osaisi nähdä meitä yhdessä tulevaisuudessa vaan olisin jo aloitellut jotakin uutta elämääni itsenäisenä ja yksin. Eli en pysty esittämään tällaista itsenäistä oman tien kulkijaa jos oikeasti haluan vaan kyhjöttää miehen rinnalla ja suunnitella meidän elämää.
Itsenäinen ja oman elämän eläjä tarkoittaa varmaankin sitä, että ne arkihommat rullaa, oli mies siinä tai ei. Joka asiaan ei tarvitse miehen apua ja kodin lisäksi on omat kaverit ja harrastukset. Pärjään itse omillani tai yksin, mutta olen miehen kanssa, koska haluan viettää hänen kanssa aikaa. En siksi, että tarvitsisin seuraa tai apua.
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se menee. Meillä on lapset lentäneet kotoa ja asutaan työkuvioiden takia eri asunnoissa toisilla puolin maata. Olen 45v mies ja en voisi kuvitellakaan että paaisin enää vaimon kanssa saman katon alle pysyvästi. Tapaamisviikonloppu kerran kuussa tai parissa riittää.
Tämä! Kumpikin saa elää omaa elämäänsä ja sitten tapailla tarvittaessa. Pitkän avioliiton salaisuus.
Törmää kiinnostaviin naisiin. Minä en ole koskaan ymmärtänyt tätä. Jos itse olen parisuhteessa olen sitoutunut siihen ihmiseen, enkä koskaan voisi lähteä toisen mukaan. Miksi olla parisuhteessa sellaisen kanssa, että tämä olisi mahdollista? No jospa on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat joka päivä valita olla sen kumppaninsa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olette olleet jo kauan yhdessä. Nyt on uuden aika. Ero ei ole huono asia.
Oli kyllä turhin toteamus, minkä oon lukenut tällä palstalla pitkään aikaan.
Aiheesta paljon kokeneena voin vain todeta, että vahva toimiva parisuhde on erittäin arvokas asia, jota ei kannata pilata tai riskeerata turhanpäiväisesti. Eivät kaikki uudet kokemukset ole elämässä välttämättömiä. Mieluisa ja turvallinen elämä on tärkeämpi.
Eri ihmisillä sitten tietysti eri kriteerit. Mutta se onkin eri asia.
Puoli vuotta on lopulta lyhyt aika. Mutta mitäs jos se oletkin sinä, joka huomaat nauttivasi itsellisemmästä elämästä? Kaikki on mahdollista.
Jos se on noin yksinkertaista, niin silloinhan palstan naisettomien miesten kannattaa välittömästi mennä opiskelemaan.
Älä oikeasti viitsi. Koulutukseen mennään oppimaan. Olen aikuisiälläni suorittanut akateemisen tutkinnon, ammattitutkinnon, erikoisammattitutkinnon ja erään pätevyyden. Ihan mukavia opiskelukavereita on ollut, mutta ei yhtään sen kiinnostavampia kuin esimerkiksi työkaverit.