Miksi jotkut vanhemmat eivät kiinny lapsiinsa?

Up

Vierailija kirjoitti:

Jos sattuu niin huono tuuri, että itse on tyhmä ja lapsikin on tyhmä niin sitten ärsyynnytään kaikkeen mitä lapsi tekee ja kaaos on valmis.

Tähän kaaokseen riittää kyllä ihan vain vanhemman tyhmyys.

Lapsi ei voi juurikaan tilanteeseen vaikuttaa, voi vain yrittää selvitä kodin kaaoksessa, jos tyhmille vanhemmille sattuu syntymään.

Ovat itsekkäitä omaan napaan tuijottajia.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi voi olla hankala tai psyykkisesti jotenkin vaillinainen... neurologisia ongelmia jotka haittaavat päivittäisiä juttuja. Vanhemmat väsyvät vaikeaan lapseen.

Jos lapsi on psyykkisesti vaillinainen niin syy on vain ja ainoastaan vanhemmissa.

Ns. hankala lapsi on huonon vanhemmuuden seurausta.

Vierailija kirjoitti:

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Luuletko että tuon jankkaus joka ketjussa on jotenkin hauskaa?

Hölmö kysymys. Vanhemmilla on kiintymyssuhdevaurio/trauma. Eikö tämä ole itsestäänselvää?

Kommentit hankalista lapsista toivat kyllä mieleen äitini.

Minä ja etenkin nuorempi siskoni olimme 'hankalia lapsia'.

Tämä tarkoitti sitä, että meilläkin oli tarpeita, tunteita, omia ajatuksia ja mielipiteitä. Äitini ei osannut lainkaan nähdä omien tarpeidensa ja tunteidensa ohi, lasten tarpeet ja tunteet häiritsivät häntä valtavasti.

Äiti ei koskaan oppinut tuntemaan meitä itsenäisinä, omina persooninamme, vaan olimme hänelle vain oman itsensä jatke, kaikki eriävyys oli hankaluutta.

Olen vielä aikuisenakin kuullut, että en voisi tehdä/ajatella/samoa jotain, koska äiti se ei sovi äidin kuvasn itsestään ja samalla kuvasn minusta.

Kaikki huolenpito ja se mikä rakkaudeksi kuvattiin lapsuudessani oli riippuvaista siitä, että äidillä oli kivaa ja helppoa.

Omen kuullut ihan loputtomasti siitä, kuinka herkkä ja hauras äiti onkaan ja kuinka hän uupui meidän hankalien lasten kanssa.

Tähän haluaisin melkein laittaa ylenantamista kuvaavan emojin.

Aikuisena olen sitten tehnyt pesäeroa äitiini ja opetellut tuntemaan itseäni ja jopa pitämään itsestäni.

Olen syntynyt 70-luvulla ja taisi olla aika tavallista, että lapsia tuli, vaikka ei nyt olisi niin halunnutkaan ja/tai lapsia tehtiin, koska kunnon ihmisillä oli perhe.

Vierailija kirjoitti:

Kommentit hankalista lapsista toivat kyllä mieleen äitini.

Minä ja etenkin nuorempi siskoni olimme 'hankalia lapsia'.

Tämä tarkoitti sitä, että meilläkin oli tarpeita, tunteita, omia ajatuksia ja mielipiteitä. Äitini ei osannut lainkaan nähdä omien tarpeidensa ja tunteidensa ohi, lasten tarpeet ja tunteet häiritsivät häntä valtavasti.

Äiti ei koskaan oppinut tuntemaan meitä itsenäisinä, omina persooninamme, vaan olimme hänelle vain oman itsensä jatke, kaikki eriävyys oli hankaluutta.

Olen vielä aikuisenakin kuullut, että en voisi tehdä/ajatella/samoa jotain, koska äiti se ei sovi äidin kuvasn itsestään ja samalla kuvasn minusta.

Kaikki huolenpito ja se mikä rakkaudeksi kuvattiin lapsuudessani oli riippuvaista siitä, että äidillä oli kivaa ja helppoa.

Omen kuullut ihan loputtomasti siitä, kuinka herkkä ja hauras äiti onkaan ja kuinka hän uupui meidän hankalien lasten kanssa.

Tähän haluaisin melkein laittaa ylenantamista kuvaavan emojin.

Aikuisena olen sitten tehnyt pesäeroa äitiini ja opetellut tuntemaan itseäni ja jopa pitämään itsestäni.

Olen syntynyt 70-luvulla ja taisi olla aika tavallista, että lapsia tuli, vaikka ei nyt olisi niin halunnutkaan ja/tai lapsia tehtiin, koska kunnon ihmisillä oli perhe.

Minulla on ihan sama kokemus 90-luvun lapsuudesta. Oltiin hankalia lapsia veljen kanssa, kun ei aina tykätty samoista asioista kuin omat vanhemmat ja sitten kuitenkin pakotettiin mukaan. Siis onhan se 5-vuotias lapsi hankala, kun ei istu nätisti ja hiljaa aikuisten teatterinäytöksen ajan. Leikkikentälle tai muualle, missä olisi ollut muita lapsia meitä ei ikinä viety...

Jotkut lapset vain ovat perusluonteeltaan vittumaisia, eikä sille paljon mitään voi. Tottakai näitäkin lapsia tulee hoitaa ja tarjota turvaa jne. mutta ei kiintymystä voi pakottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kun lapset eivät olekaan täydellisiä yksilöitä niin ne aiheuttavatkin ärsytystä eikä mielihyvää

Kahden lapsen isänä voin samastua tähän kyllä. Oli yllättävää, kuinka vahvoja pettymyksen tunteet omaa lasta kohtaan voivat olla, ja kuinka paljon nämä tunteet aiheuttavat syyllisyyttä. Aihe on tosin aika lailla tabu, en voisi kuvitella juttelevani tästä kasvokkain kenenkään kanssa.  

Moni mies on pakotettu isäksi vasten tahtoaan. Tästä ei tietysti mammapalstalla voi puhua. 

Muistan että minulla on ihan pikkulapsesta asti ollut tunne ettei äitini oikein pidä minusta. Nyt aikuisena olen tajunnut että hän hankki lapsia siksi koska niin kuuluu tehdä, ei siksi että olisi itse halunnut.

Koko lapsuutta varjostaa se, ettei äitini välittänyt. Esimerkiksi lapsuuden joulut olivat aivan surkeita. Ennen joulua emme ikinä voineet askarrella kortteja tai koristeita, kuunnella joululauluja tai katsoa jouluelokuvia koska äiti ei ikinä jaksanut. Jouluaattoina tunsin itseni aina yksinäiseksi kun äiti vetäytyi miesystävänsä kanssa keittiöön juttelemaan aikuisten asioita ja itse itkin jossain nurkassa. Asun nykyään yksin yksiössä ilman lapsia tai lemmikkejä ja täällä viettämäni joulut ovat tuhat kertaa parempia kuin lapsuuden joulut.

Äiti ei myöskään ikinä huomioinut syntymäpäivääni mitenkään. Minulla ei ole ikinä ollut synttärijuhlia. Voitteko kuvitella että oma lapsenne täyttäisi vaikka 15 vuotta ettekä edes onnittelisi? Siis ihan oikeasti, vuosien ajan en ikinä saanut edes onnentoivotusta. Kerran pääsin koulun näytelmään esittämän hyvin näkyvää roolia, eikä äitiä kiinnostanut tulla katsomaan vaikka asuimme kirjaimellisesti 200m päässä koulusta ja hän kyllä oli kotona silloin. Vanhempainilloissa ei myöskään käynyt. Kerran pyysin että kyselisi minulta kokeeseen niin ärjäisi että ei ole minun homma. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.