Rakastatko kumppaniasi vai onko rakkaus hävinyt ajan saatossa.

No en rakasta. Ollaan yhdessä tottumuksen voimalla. Oltu 27 vuotta.

 Liitto kukoistaa.  Olemme olleet yhdessa 25 v.

P:solla on ikävä kyllä hirveitä sukulaisia.

On hiipunut. Tavallaan olemme samanlaisia, mutta kuitenkin aivan erilaisia. Rakastuessa myötäilin liikaa ja tingin omasta arvomaailmastani. 

Rakastan, ja sanon ja näytän sen, jo 38 vuotta.

Yhdessä oltu 23 vuotta, toki kiintynyt ja arki sujuu. Mutta en voi sanoa että rakastaisin. Vaikka kuinka yritän, niin ei tunnu siltä. Olen iloinen aina kun emme ole samaan aikaan kotona. Hirveää sanoa näin. Kun lapset muuttaa pois, en tiedä mitä teen. 

Hän ei ole halunnut seksiä minun kanssani 4 vuoteen. Ei sitten. 

En osaa sanoa. Mitä se rakkaus on? Miten se määritellään?

En taida rakastaa. Välitän kyllä ja olen jollain tapaa kiintynyt, mutta hänen käytöksensä on tappanut suuremmat tunteet.

Rakastan ja on ikävä, kun ollaan töissä tahoillamme. 42vuotta ollaan rakastettu ja sanotaan se myös päivittäin toisillemme.

Vierailija kirjoitti:

No en rakasta. Ollaan yhdessä tottumuksen voimalla. Oltu 27 vuotta.

Mä niin tiedän tän tarinan.

Sydän kuului alunperin toiselle..... jota kaipaan aika-ajoin vieläkin!

Naimisissa 26 v, mutta yhdessä enää omaisuuden takia ja siksi että ei viitsi nähdä vaivaa erotakseen. Kummallakin oma elämä ja omat kaipaukset.

Rakastan. Toki rakkaus on erilaista kuin silloin alussa. Mutta jos vertaan esimerkiksi omiin vanhempiini, niin he lähinnä vain tiuskivat toisilleen silloin kun olin siinä iässä, että olin muuttamassa pois kotoota. Siinä mielessä halusinkin pois sieltä ahdistavasta kodista mahdollisimman nuorena. Olivat sitä iköpolvea, että erota ei saa vaikka vihaisi toisiaan ja rakkaus on kuollut. Meillä onneksi lapset saavat vielä teininäkin nähdä vanhempiensa puhuvan toisilleen nätisti ja viihtyvän keskenään ilman väkinäistä tunnelmaa. Meillä menee ihan hyvin. Pystytään puhumaan kaikista asioista ja toisaalta olla puhumatta ja tehdä omia juttujamme myös.

Oma yksin olo ei tunnu niin pahalta tämän ketjun jälkeen. Mielummin sitä on tilanteessa missä voi periaatteessa milloin vaan törmätä uuteen rakkauteen, kuin jumissa liitossa jossa mikään ei tunnu miltään.

On hiipunut, väkivallan ja haukkumisten myötä. Silti pyristelen yhä irti, vielä en täysin ole päässyt, mutta ehkä pian.

Rakastan tietenkin. 15v ollaan oltu yhdessä ja viime vuosina lähes 24/7 kun molemmat etätöissä. Ollaan puhuttu paljon siitä, että meille tämä sopii niin hyvin! Olemme erilaisia, mutta meillä on paljon yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, toki myös omat juttumme. Meillä on ollut myös haasteita, mutta ei mitään sellaista mistä emme olisi päässeet yli.

Rakastan todella paljon, yhdessä ollaan oltu 30 vuotta. Vieläkin lentelee perhoset vatsassa ihan yks kaks vaikka automatkalla kauppaan. Mutta, juuri sain kuulla, että mieheni ei tunne mitään minua kohtaan. En tiedä miten tästä selviää, oli aikamoinen pommi 💣 Lisäyksenä vielä, että suhde ei ole ollut riitaisa ja seksielämäkin runsasta. Tästä ei ole helppo selviytyä, hämmennys ja suru on valtava.

Muistutankin muita, että vaikka kuinka tuntuisi että vierellänne on se loppuelämän henkilö niin voitte yllättyä. Muistakaa säilyttää se oma itsenäinen elämä rinnalla, harrastukset + ystävät. Että ette jäisi niin yksinäiseksi tahtomattanne.