Aikuisen lapsen huono omatunto liittyen vanhempien luona kyläilyyn

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tilanteen.

Olen yli nelikymppinen ainoa lapsi, äitini elää yksin. Soittelemme viikottain ja näemme ehkä kerran kuussa, vaikka asumme n. 30min ajomatkan päässä toisistamme. Koen hyvin vahvasti syyllisyyttä siitä, että en vietä hänen kanssaan enemmän aikaa. Mutta tämän enempään en kerta kaikkiaan pysty.

Arkemme on kiireistä ja olen kärsinyt pari viime vuotta myös työuupumuksesta. Päätin vihdoin tänä syksynä jättää uupumusta aiheuttavan työni. Äitini kommentti oli, että no sepä ammatinvalinta meni sitten pieleen. Ei lohdutusta tai ymmärrystä, pelkkää piikittelyä.

Olen vasta aikuisena alkanut nähdä hänen tyylinsä puhua muista ihmisistä ja myös minusta. Arvostelevaa, piikittelevää valitusta ja aina sen negatiivisen kulman hakemista kaikesta. Kun omat voimavarat on vähissä, en jaksa aina ottaa tuollaista vain olankohautuksella vastaan, vaan ärsyynnyn ja saatan sanoa rumasti.

Silti haluan aina yrittää, sillä hän on ainoa äitini ja minä hänen ainoa lapsensa. Toivon, että jaksan häntä paremmin, kun saan muun elämäni paremmin tasapainoon.

Yksi syy uupumiseesi voi löytyä jo lapsuudestasi ja äitisuhteestasi.

Syyllistävä ja piikittelevä äiti on kova taakka kannettavaksi.

Olen se kirjoittaja, joka kertoi omasta irtiotostaan lapsuuden perheestä.

Olen miettinyt usein loppuun palamisen todella uhatessa viime vuosina, että syyllistettynä syntipukkina olen yrittänyt ihan liikaa jo lapsesta lähtien pitää perheeni, varsinkin äidin, tyytyväisenä, mutta eihän se ole lapsen tehtävä, eikä lapsi siihen pysty.

Kirjoitin myös organisaatiomuutoksesta työssäni, tunnistan nyt yrittäneeni tuolloin myös töissä ihan liikaa, ja syyllisyydentuntoiselle ja tunnolliselle niitä vastuita sitten siinä myllerryksessä sitten kaadettiinkin.

Työn suhteen tulin samaan lopputulemaan kuin sinäkin, eli olen nyt vaihtamassa työpaikkaa. Mahdollisesti lähden vielä näin nelikymppisenä opiskelemaan uutta alaa.

Uupumisen partaalla jo parisen vuotta keikkuneena olen oppinut, että itsestään pitää opetella huolehtimaan ja omista rajoistaan.

Ilman lapsuuden perheeni sairaita syntipukki-kuvioita olen alkanut miettiä millainen oikeasti olen ja mitä haluan elämältä. Syyllisyyttä joudun karistelemaan hartioiltani varmasti moneen kertaan, mutta muuten oloni on kevyempi.

Ehkäpä onnea ja ihanuutta on luvassa vielä tässä elämässä. Ja olen ylpeä siitä, että olen suojellut lapsiani ikäviltä ja vahingollisiltakin ihmisiltä. Nuorillani on rajat, he tietävät missä itse alkavat ja loppuvat, eikä kukaan saa astua tämän tilan sisälle ilman lupaa. Tämän huomaaminen omista lapsista on kerta toisensa jälkeen valtava helpotus!

Hienoa, että tästä voi keskustella jossain, edes nimettömänä, tämä on asia, jota harvoin ymmärretään, ellei itse ole joutunut kokemaan.

Äitini on päättänyt pitää minua terapeuttinaan, joka en todellakaan halua olla. Ensin joudun lapsuuteni kuuntelemaan vanhempieni riitoja. Äiti riiteli ja isä yritti rauhoitella tilannetta. Minä itkin, isä lohdutti. Äitini ei näe itsessään eikä omassa käytöksessään koskaan mitään vikaa. Syy on ihan aina muissa.

Nyt on vielä diagnosoitu harhaluuloisuushäiriö ja välillä on psykiatrisen osaston hoitojaksoja. Jutut ovat muuttuneet ihan oudoiksi ja samoin muistot.

En halua kuunnella hänen vuodatuksiaan ja joudun lopettamaan puhelut kesken, kun hän ei pyynnöstä harhavuodatuksiaan lopeta.

Äitini on ihmisenä tyyppiä, jonka kiertäisin normaalisti todella kaukaa.