miksi kaikki "taika" häviää maailmasta kun ikää tulee ?

Vierailija kirjoitti:

Muistan nuoruudessa pelkkä vuodenajan vaihtuminen oli jotenkin aistillinen ja hieno kokemus , nykyisin se on vaan että jaa , siellä on taas syksy 

Mä olen 36-vuotias ja juuri tänään ihastelin syksyn kauneutta.

skeptikko kirjoitti:

Elämä kolhii ja opettaa, sanotaan. Kun tulee tarpeeksi pettymyksiä, herkkäuskoisuuden verho väistyy ja silmät avautuvat karuun todellisuuteen.

tämä on totta, ja sieltä karusta todellisuudesta on tosi vaikeaa tulla enään takaisin kun sinne on kerran mennyt !!!

Vierailija kirjoitti:

Koska lapsena ja nuorena ei ollut vastuuta mistään, ei myöskään toimeentulosta. Maailma pamahtaa silmille täydellä teholla silloin kun pitää itse maksaa kaikki kulut ja taivaanrannan haaveilut jää lomille.

Universumi ei vaadi keneltäkään mitään. Emme voi olla mitää muuta kuin mitä me olemme.

Ei se aidoilta häviä.

Ap missä asioissa koit taikaa ennen?

Aika paljon se elämä on vanhemmiten työtä ja vastuuta. Asiat ei enää ole niin uusia ja jännittäviä kuin lapsena ja nuorena. Tai uusia asioita pitää tietoisesti etsiä, lapsena ja nuorena niitä tuli vastaan etsimättäkin.

Vanhemmiten on voinut tulla pettymyksiä, taakkoja ja traumojakin, ei ehkä ole enää niin luottavainen ja toiveikas. Toisaalta nuorella voi olla paineitakin, pitää tehdä monia suuria valintoja.

Hyvä kysymys, Ap!

Olen itse päättänyt pitää huolta omasta innostumisestani ja aidosta ilosta uuden oppimiseen. Se pitää yllä lapsenmielisyyttä, joka pitää yllä myös sitä taikaa.

Toki arki ja vastuut vaikuttaa, ettei aina voi pomppia menemään.

Tämä aiheuttaa usein aikuisissa ihmisissä ärsytystä. Joskus hillitsin itseäni ja mesennuin. Kun löysin taas sisäisen oman luonteeni, vaalin sitä tarkoituksenmukaisesti. Näistä sanojista ajattelen, ettei ainakaan käy itseäni kateeksi olla kyyninen ja pahansuopa. Heillä on varmasti myös paha olla. Se on ikävää, sen tiedän.

Miksi sitten minä yli 40 vuotiaana tunnen kuinka elämän energia virtaa ihollani ja sisälläni? En näin hyvää oloa tuntenu nuorena.. Nyt näen värit kauniina ja eläväisenä ja talvet raikkaina ja kesän auringon suurenmoisena. Ehkä vähemmän vipinää vain vastakkaisen sukupuolen suhteen, mutta se ei ole ikinä vaivannut eikä mielessä, vaikka olenkin yksin. Vai mitä se taika tarkoittaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan nuoruudessa pelkkä vuodenajan vaihtuminen oli jotenkin aistillinen ja hieno kokemus , nykyisin se on vaan että jaa , siellä on taas syksy 

Mä olen 36-vuotias ja juuri tänään ihastelin syksyn kauneutta.

Itse olen yli 40 ja katselin ulkona, että ihan ok. Ei tullut mitään wau-fiilistä. Onneksi ei ollut kylmä sentään.

Aika tasaiselta tuntuu kaikki muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Etsi taika takaisin. 

voiko se tulla enään takaisin jos se ei tule luonnostaan ?  en usko että entiseen on enää paluuta, mutta kyllähän se jollain mittapuulla on mahdollista 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsi taika takaisin. 

voiko se tulla enään takaisin jos se ei tule luonnostaan ?  en usko että entiseen on enää paluuta, mutta kyllähän se jollain mittapuulla on mahdollista 

Jotkut ihmiset kilahtavat ja muuttavat elämänsä täysin. Joillekin se tuo sen taian takaisin, joillekin ei.

Vierailija kirjoitti:

Ap missä asioissa koit taikaa ennen?

kaikessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsi taika takaisin. 

voiko se tulla enään takaisin jos se ei tule luonnostaan ?  en usko että entiseen on enää paluuta, mutta kyllähän se jollain mittapuulla on mahdollista 

Voi tietenkin. Sitä kututaan solujen avaamiseksi. Sinun täytyy avata mielesi ja kehosi ottamaan se vastaan :)

On jo oppinut, että kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap missä asioissa koit taikaa ennen?

kaikessa

Bussista myöhästyminen ja varpaan kiveen iskeminen oli sinulle taikaa?

Vierailija kirjoitti:

Olen itse päättänyt pitää huolta omasta innostumisestani ja aidosta ilosta uuden oppimiseen. Se pitää yllä lapsenmielisyyttä, joka pitää yllä myös sitä taikaa.

Toki arki ja vastuut vaikuttaa, ettei aina voi pomppia menemään.

Tämä aiheuttaa usein aikuisissa ihmisissä ärsytystä. Joskus hillitsin itseäni ja mesennuin. Kun löysin taas sisäisen oman luonteeni, vaalin sitä tarkoituksenmukaisesti. Näistä sanojista ajattelen, ettei ainakaan käy itseäni kateeksi olla kyyninen ja pahansuopa. Heillä on varmasti myös paha olla. Se on ikävää, sen tiedän.

Vie hirveästi energiaa jatkuvasti keinotekoisesti tsempata itseään "ylöspäin". Olen päättänyt etten enää yritä, olen vaan. Jotkut päivät on kivoja, jotkut ei. Lapsena ei tarvinnut "yrittää intoa".

Olen aina miettinyt millaista elämäni olisi, JOS minulla olisi ollut hyvä lapsuus ja nuoruus. JOS elämä olisi mennyt sitä normaalia kaavaa pitkin, mitä muillakin menee, eikä niin, että siirtyy vaan työpaikasta toiseen pätkissä ja yksikään parisuhde ei ota tuulta allensa lyhyttä deittailua pidempään. Ei ole koskaan tarvinnut edes keskustella kenenkään kanssa, että milloin muutetaan yhteen?

Oli hirveää nuorena seurata, kun kaikille vaan "järjestyy" asiat noin. Itse tekee töitä kaiken eteen ja mitään ei silti järjesty.

Nyt, keski-iässä, pidän asiaa oikeastaan siunauksena. Se kaikki muiden kokema on vielä edessä! Miten paljon mahdollisuuksia vielä, mitä on kokematta ja elämättä! En malta odottaa! Miltä tuntuu tavata joku ja mennä naimisiin? Miltä tuntuu saada vakituinen työpaikka? Miltä tuntuu, kun terveys itse asiassa vaan kohenee eikä murene? Millaista on nauttia elämästä? Mitä maita ja matkoja on vielä näkemättä ja vierailematta?

Elämästä tulee ihan saakutin tylsää, jos suorittaa sitä sillä ajatuksella, että kun "pitää" ja "mitä ne muut sanoo" ja "kyllä tässä iässä jo".

Jos on ehtinyt saavuttaa jo kaiken mikä "pitää" saavuttaa, yksi keino (usein suositeltu ammattilaistenkin toimesta) on ryhtyä tutustumaan itseensä. Kuka SINÄ olet? Harva pysähtyy miettimään sitä ja usein pysähdytään vasta kriisissä, kuten burn out tai sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Koska on jo nähnyt ja kokenut niin monta vuosikymmentä. Uutuudenviehätys häviää ja kaikki tuntuu niin nähdyltä.

Eipä uudetkaan asiat tunnu miltään.

Voi kun olisi saanut säilyttää lapsen uskon.

Elämä kyynisti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan nuoruudessa pelkkä vuodenajan vaihtuminen oli jotenkin aistillinen ja hieno kokemus , nykyisin se on vaan että jaa , siellä on taas syksy 

Mä olen 36-vuotias ja juuri tänään ihastelin syksyn kauneutta.

Olen samanikäinen ja tässä juuri päivitellyt, miten sitä jaksaakin joka vuosi edelleen huokailla näille syksyn leiskuville väreille ja muille luonnon ihmeille. Vaikka ne ovat joka vuosi samat, aina ne näyttäytyvät yhtä ihmeellisinä! Sitten mietin, olenko lapsellinen ja naurettava, kun näistä intoilen, mutta loppujen lopuksi ei kiinnosta, vaikka joku minua hölmönä pitäisikin. Ehkä maailma näyttää taianomaiselta niin kauan kuin ihmisessä jonkinlainen viattomuus säilyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse päättänyt pitää huolta omasta innostumisestani ja aidosta ilosta uuden oppimiseen. Se pitää yllä lapsenmielisyyttä, joka pitää yllä myös sitä taikaa.

Toki arki ja vastuut vaikuttaa, ettei aina voi pomppia menemään.

Tämä aiheuttaa usein aikuisissa ihmisissä ärsytystä. Joskus hillitsin itseäni ja mesennuin. Kun löysin taas sisäisen oman luonteeni, vaalin sitä tarkoituksenmukaisesti. Näistä sanojista ajattelen, ettei ainakaan käy itseäni kateeksi olla kyyninen ja pahansuopa. Heillä on varmasti myös paha olla. Se on ikävää, sen tiedän.

Vie hirveästi energiaa jatkuvasti keinotekoisesti tsempata itseään "ylöspäin". Olen päättänyt etten enää yritä, olen vaan. Jotkut päivät on kivoja, jotkut ei. Lapsena ei tarvinnut "yrittää intoa".

Kyllä. Sitä vain uupuu, jos yrittää väkisin innostua.