Vieraantuminen lapsista, vertaistukea muilta iäkkäiltä vanhemmilta

Minusta tuntuu, kun kokoonnumme lasteni perheitten kanssa yhteen, että en osaa puhua enää nykyään yhtään mitään. Ja sitten kun asiaa mietin, jutteleminen on entistä vaikeampaa. Tuntuu, että ketään ei kiinnosta minun sanomiseni. Onko kenelläkään muilla samaa?
Tapaamme usein ja saan heiltä, varsinkin esikoiseltani apua. Olen eläkkeellä ja minulla on eräs kivulias vaiva, joka rajoittaa elämääni.
Kuopuksella on pieniä lapsia, autan heitä paljon, olen ammana ja kuljetan lapsia hoitoon ja harrastuksiin.
En syytä lapsiani tilanteesta, itseni lähinnä. Tuntuu välillä, että haluaisin vetäytyä elämään ihan yksin, jopa muuttaa kauas lapsista. Asumme nyt kaikki samassa kaupungissa.
Ennen lastenlasten syntymää (olin jo eläkkeelle jäämässä kun vasta sain lapsenlapsia) mietin joskus, että myyn kotini ja muutan johonkin Etelä-Suomen kauniiseen pikkukaupunkiin, mutta sitten tulivat lapsenlapset, ovat rakkaat ja koen, että minun pitää auttaa.
Taidan olla hiukan masentunut, miten pääsisin eteenpäin?
Osaako joku neuvoa?