Te, jotka ette kaipaa ihmissuhteita: oletteko aina olleet yksin viihtyviä vai muuttuneet sellaisiksi huonojen kokemusten vuoksi?

Aina olen viihtynyt yksin. En ole eläessäni tuntenut itseäni yksinäiseksi, päin vastoin aina on vain ärsyttänyt, jos on painostettu olemaan hirveän sosiaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina viihtynyt yksin. Kokemukset ihmisistä pääosin hyviä, mutta se ei ole innostanut hakeutumaan kenenkään seuraan pidemmäksi aikaa. Olen huomannut, että naisenkaipuukin taitaa olla enimmäkseen vain seksinkaipuuta.

No niin, siinä se tuli. Kerrankin rehellisen oloinen kommentti.

Rehellinen kyllä, mutta se kannattaa huomioida että en varmaankaan edusta keskivertoihmistä erakkomaisuuteen taipuvaisena.

Nuorempana olin umpiromantikko, mutta parisuhdeviritelmissäni huomasin että se on loppujen lopuksi vain melko banaalia naisen mielialojen toteuttamista suhteen jatkumiseksi, ei siinä ole mitään henkisesti korkeampaa "rakkauden" tasoa. Voisi sanoa, että olen liian romantikko parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa enempää ihmissuhteita, mitä minulla on. En siis ole erakko.

Päätin kirjoittaa tähän ketjuun, koska otsikossa pisti silmään huonot kokemukset. Mitä ihmettä ne ovat? Tietenkään kaikki ihmiset eivät ole turvallisia tai luotettavia, ja minullakin on kokemusta läheisestä narsistisesta ihmissuhteesta. SILTI luotan ihmisiin. En ole vuosiin tavannut hyväksikäyttäjää tai ilkeää ihmistä.

N54

Esimerkiksi vuosia kestänyt koulukiusaaminen on sellainen huono kokemus. Ihmeellistä, että joku ei tätä käsitä. Minua ei ole kiusattu sillä tavalla, mutta silti tajuan , että se voi jättää sellaiset arvet , että voi jäädä sen vuoksi yksinäiseksi. Voi olla, että ei ole perhekään / sukulaiset millään tavalla tukena. Ei tule kokemusta, että ihmiset olisivat mukavia. Eihän toki yksittäinen ikävä kokemus vie uskoa ihmisiin kokonaan.

No, minulla on takana 20-vuotinen avioliitto narsistisen ihmisen kanssa. Se muutti minua, mutta tiedän, että siitä voi myös parantua. Ymmärrän toki, on avioliittoja, jotka ovat paljon traumaattisempia kuin minun. Tai Koulukiusaaminen ja yksinäisyyden tunne nuoruudessa ovat kammottavia asioita ja varmasti vaurioittavat ihmistä. Mutta jos katsotaan juuri tätä hetkeä, näin aikuisena, niin minulla ei ole vuosiin enää kokemuksia kammottavista tilanteista.

Sama

Minulla on varmaan vaikuttanut moni asia. Lapsuudessa olin hyvä keksimään tekemistä ja mielikuvitus oli hyvä joten tein paljon kaikkea itsekseni. Minulla oli oikeastaan vaan yksi ystävä jonka kanssa tykkäsin leikkiä. Muiden kanssa olin vain porukassa mukana, mutta en sillä tavalla "aidosti" tykännyt heidän seurastaan niin paljon. Tosin kyllä minulla on kivoja muistoja eri leireiltä yms missä tykkäsin olla muiden kanssa. Olin vähän ujo lapsi ja jännitin uusia ihmisiä. Monesti mietin sitä kuinka muut näkevät minut. Olinkin helppo kohde kiusaamiselle. Jo lapsuudessa jotkut pilkkasivat.

Myöhemmin nuoruudessa alettiin muuton jälkeen kiusata. Oli ensin muutama "kaveri" ja kaikki ihan hyvin. Sitten kaikki vähitellen muuttui. Jäin ihan yksin. Lukioon asti kiusattiin. Näinä vuosina oli pakko oppia pitämään yksin olosta. Koulussa on ole koskaan oikein tykännyt olla yksin. Jotenkin häpesin sitä. Silti en halunnut väkisin olla kenenkään seurassa. Jos olen ihan yksin esim kotona niin se ei vaivaa minua paljonkaan. Oikeastaan vain välillä tuntuu siltä, että kaipaan seuraa. Nyt aikuisena en oikein enää osaa tutustua muihin tai luottaa ja olen ollut niin kauan yksin. En oikein enää osaa edes päästää muita luokseni helposti. Näin uskon persoonani ja elämän kokemusten vaikuttaneen. En minäkään silti uskonut, että elämäni menee näin. Jotenkin odotin sitä, olisi edes joku elämässäni mukana. Nyt olen ihan irrallinen kaikesta. Monesti yksinäisyys ei haittaa silti ja ihmisiä on vaikeaa sietää kaikkien ikävien juttujen jälkeen. Olisi hyvä silti, että olisi edes joku läheinen.

Kärsin yksinäisyydestä toden teolla. Puhelimessa puhuminen on silti minulle usein rangaistus. Toivoisin live seuraa ulkoilun ja lounaan merkeissä. Sekä mielellään päivä- ja yöretkiä luontokohteisiin. Seuraa kauppareissuille, hiihtämään, mökkeilemään joskus. Keskusteluseuraa asioiden pitämiseksi oikeassa suuruusluokassa. Kosketusta ja läheisyyttä kaipaan myös paljon.

Itse en ole koskaan kaivannut ystäviä tai kavereita. Johtuisikohan siitä, että minulla on Asperger? Käsittääkseni Aspergeriin kuuluu poikkeuksellisen runsas yksin viihtyminen. Tämäkään ei toki päde kaikkiin Asperger-ihmisiin, varmasti on myös sellaisia, jotka kaipaavat seuraa.

Alkuun nuorempana huonojen kokemusten ja koulukiusaamisen takia jäin ulkopuolelle. Siitä eteenpäin en enää itse lähtenyt oikein juttelemaan kellekään, koska ajattelin ilmeisestikin sen olevan helpompaa että itse päätän olla ulkopuolella kuin että muut tekevät sen päätöksen puolestani. Nykyään aikuisena saan töissä kaiken sosiaalisen kanssakäymisen mitä tarvitsen, etten arkena varsinkaan työpäivän päätteeksi jaksaisi jutella muille kuin kumppanilleni. Olen jo niin tottunut olemaan yksin, ettei se minua häiritse millään tavalla, mutta silloin tällöin esimerkiksi kumppanini ystävien näkeminen on ihan virkistävää.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole koskaan kaivannut ystäviä tai kavereita. Johtuisikohan siitä, että minulla on Asperger? Käsittääkseni Aspergeriin kuuluu poikkeuksellisen runsas yksin viihtyminen. Tämäkään ei toki päde kaikkiin Asperger-ihmisiin, varmasti on myös sellaisia, jotka kaipaavat seuraa.

Mutta tuskin aspergeritkaan on ihan oikeasti yksin. Hänellä saattaa olla jopa poikkeuksellisenkin läheiset välit esimerkiksi äitiinsä. Näissä yksinäisyys/yksin viihtymis keskusteluissa usein unohdetaan kokonaan ne ihmiset joilla ei ihan oikeasti ole KETÄÄN, siis ei yhden yhtä ja ainuttakaan ihmistä elämässään, johon voisi vaikka hätätilanteessa (esimerkiksi sairaus tai sota) turvautua. Varmasti suurin osa ihmisistä pärjää yksin ihan mainiosti niin, että elämässä on vain joku. Vaikka se olisi vain se äiti. Mutta moniko teistä jotka sanotte ettette kaipaa yhtäkään ihmistä elämäänne ollenkaan olette totaalisen yksin, niin ettei teillä ole yhtään läheisiä edes? Ei esimerkiksi sisaruksia ja vanhempia elossa? On helppoa nauttia yksinolosta kun tietää, että jossain on kuitenkin joku joka välittää. Esimerkiksi parikymppisenä ja siitä vielä helposti sellainen 10-20 vuottakin menee helposti vain hedonistisesti eläen, pelaten tietokoneella ja kaljaa juoden. Mutta mitä sen kaiken jälkeen tapahtuu? Ikää kun tulee niin hautajaiset lisääntyy ja tässä alkaa huomata ettei enää ole ketään jäljellä. Se alkaa olla yksin viihtyvällekin paljon.