Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (88)

Vierailija

Tunnen lapsuudestani asti olevani erilainen erakko luonne ja kärsin kun lapsuuden perhe oli läheisriippuvaisia ihan kaikki niin minut pakotettiin koko ajan sosiaaliseksi. Ja meidän koti oli kuin hotelli vieraille ihmisille viikonloppuisin eikä voinut kotona olla kuin kotona rennosti. Minä voin pahoin ja olin kuin väärissä vaatteissa koko ajan. Ajauduin ihan väärään ammattiinkin ja sitten minua syyllistettiin kun jätin sen. 

Minä olen ihan erilainen kuin läheisriippuvaiset lähiomaiseni sillä nautin yksin olosta kun ne taas eivät voi sietää yksinoloa ja pakko tapella koko ajan keskenään joka saatanan asiasta. Sitten mulle puretaan niitä riitoja. Minä inhoan läheisriippuvaisia ihmisiä kaikkein eniten mutta kun ne ovat lähiomaisia niin niistä ei niin helposti vaan pääsekkään eroon vaan joutuu olemaan pakko naimisissa niiden kanssa lopun ikää halusit tai et. 

  • ylös 11
  • alas 1
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miksi te erakot usein sanovat itseään tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi? Mun mielestä erakoilla on just ne parhaimmat jutut, koska ne ei ole niitä, jotka käy kaikissa paikoissa joissa kaikki muutkin käy, someta (samoista asioista), harrasta samaa mitä kaikki taikka näe jääräpäisesti vain omaa mielipidettään tai katsomusta. Itsetunto pois maasta, teissä on paljon mistä muut samankaltaiset pitää. Ei sen ystävän tarvitse olla väkisin sellainen, joka on just päin vastainen paikasta a paikkaan ö liitelevä pintaliitäjä jonka kalenteri on buukattu täyteen 24h vuorokaudessa!

Kai se oletus on sieltä nuoruudesta jäänyt. Kun silloin jossain vaiheessa yritin olla kuin muut nuoret, mutta eihän siitä tullut mitään. Tosiaan nyt nelikymppisenä ehkä saattaisin olla jonkun mielestä tosi kiinnostava, mutta sitä on vaikeaa uskoa. Eikä näitä palstoja lukemalla ainakaan se usko kasva. Ennemminkin saa vain vahvistusta sille, että mun juna meni jo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Aina olen viihtynyt yksin. En inhoa tai vihaa muita ihmisiä, mutta en vain saa heidän kanssaan olemisesta mitään irti.

  • ylös 19
  • alas 0
Vierailija

Mä oon aina viettänyt aikaani kaikista mieluiten yksin, eikä mulla ole kavereita ollutkaan koskaan, enkä käy missään "ihmisten ilmoilla" jne. aikuisenakaan, mutta silti ei ole ikinä käynyt niin, että siitä olisin joutunut kärsimään tai olisin verisesti loukkaantunut miksen kelpaa tällaisena. Joo, ei mua valittu koulussakaan ryhmätöihin tai pariksi koskaan ensimmäisenä vaan olin häntäpäässä, aikuiskoulutuksessakin istuin ihan erillään muista kun ei mun kanssa kukaan aikaa omaehtoisesti halunnut viettää edes aikuispuolella, eikä työelämässä ole tullut stipendejä positiivisimpana ihmisenä saati ihanimman työkaverin titteleitä, en tauoillakaan puhu jos ei kysytä, mutta en mä sitä ole kokenut ikinä loukkaavana vaikka mut sivuutetaankin kaikessa ja usein puhutaan niin, kuin en edes olisi paikalla. Mut parastahan tässä on se, että mua pidetään tosi mielenkiintoisena ihmisenä kuitenkin, koska kukaan ei tiedä musta yhtään mitään :D ei ole myöskään yhtään työpaikkaa josta en olisi pomolta työntekijänä saanut kehuja, sillä vaikka työkaverit ei huomaa mua koska olen se hiljainen puurtaja, silti poissaolon pomo huomaa nopeasti, koska mä teen niin paljon enemmän kuin muut. Ja se näkyy myös palkassa. Lisäksi olen aina olen saanut seuraa niin parisuhteeseen kuin sängynkin puolelle, vaikka olen ruma kuin mikä ja lihavakin. Joskus kun tätä olen ihmetellyt, että mistä näitä uusia tutustujia ja rakastujia riittää aina perään, niin se johtuu kuulema siitä, että musta huokuu hyvä itsetunto vaikken itseäni tuo julki ja tosiaan se mystisyys saa janoamaan tietämään enemmän. Toki sit kääntöpuolena se, että se oon minä joka kyllästyy ei toinen, sillä se toinen on just se sosiaalikärpänen ja minä taas olen kuin erakkoampiainen, joten puhallan kaikenlaisen pelin poikki aika nopeasti, oli kyse sit ystävyydestä tai suhteesta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Aina. Koulussa oli hyvä kun oli kavereita (esim. ryhmätyöt hoituivat hyvin kun oli oma porukka), mutta jo silloin toivoin aina mielessäni, etteivät kaverini vaan kutsu minua kylään koulun jälkeen. Usein keksinkin jotain tekosyitä ettei tarvi mennä. En ole koskaan saanut mitään irti jostain kahvittelusta ja kuulumisten jauhamisesta, senkin ajan käytän paljon mieluummin yksin omien lempijuttujeni parissa. Monet kaverisuhteeni ovat päättyneet niin, että olen itse pikkuhiljaa vähentänyt yhteydenpitoa ja jättäytynyt pois. Minulle on aina ollut helppoa saada kavereita, mutta enää vuosiin en ole halunnut sellaisia hommata. Kuulostaa karulta mutta koen kaverisuhteet riesana.

Hyvin tutun kuuloista. Muistan esimerkiksi että kun näin ikkunasta likkaporukan tulevan meille päin, huusin äidilleni, että: "sano etten ole kotona" 😆. Halusin olla mieluummin yksin tai vain kahdestaan jonkun kaverin kanssa. Mutta sitä laumautumista en kestänyt, se oli liikaa mulle. Oli mulla jossain vaiheessa teininä 2 tosi hyvää kaveria, mutta mekin oltiin harvoin kolmestaan. Sen lisäksi mulla oli 2 muuta tyttöä kaverina jotka eivät harrastaneet sitä laumautumista, että heidän kanssaan tuli käytyä kahdestaan esimerkiksi harrastuksissa. Jotenkin en vaan edelleenkään kestä liian isoja porukoita, 3 kerrallaan on ihan ehdoton maksimi. En ollut kiusattu koulussa vaikka olenkin tällainen. Ennemminkin oli vaikeaa kun en halunnut olla porukoissa ja tavallaan mitä isommiksi kasvettiin niin muut tytöt halusi sitä laumautumista, koska oli jotenkin lapsellista hengata vaan kahdestaan bestiksen kanssa kuin ala-asteella. Mutta mulle se olisi sopinut edelleen. Niin siinä 17-20 vuotiaana aloin jäädä pois porukoista, ihan omasta halusta. En vaan pysynyt heidän perässä. Piti niin paljon mennä ja tehdä kaikkea tyttöporukalla ja mua ei kertakaikkiaan kiinnostanut, enkä jaksanut teeskennelläkään. Olihan se jonkinlainen kriisin paikka silloin herkässä iässä jäädä ihan yksin. Mietin että olenko jotenkin jälkeen jäänyt tai jotain.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpö höpö taas. Ei ole huonoja kokemuksia enkä ole ollut nuorena yksin. Nuorena kuuluukin olla ne kaverit tärkeitä, vanhempana ei jaksaisi sellaista jatkuvaa yhteydenpitoa.

Sitä kyllä ihmettelen että mihin niitä ystäviä tarvitsee aikuinen perheellinen. Miksi on niin tärkeää saada jutuilleen (monella ne jutut on vielä loputonta valitusta) sellaisia kuulijoita, joista ei oikeasti ole edes kovin kiinnostunut. Tai vieraita synttäreille. Onko se siksi, että pitää saada kuvia someen, vai mikä?


Joo, ystävyys on someajan keksintö. On taas ymmärrys huipussaan...

No vastaa sitten, mihin tarvitaan vieraita vaikka juhliin. Mitään henkilökohtaisia siinä ei kaikkien kuullen voi puhua.

Ennen oli toisin, ennen hyvinvointivaltiota, tarvittiin hyviä välejä jotta saa apua tarvittaessa edes jostakin.

Mitä nyt tekee kerta vuoteen nähtävillä kavereilla, joiden elämästä ei ole kovin kiinnostunut edes. Vai pitääkö niitä vaan olla, koska ennenkin on tehty näin?

Vai onko se vaan oma puheripuli joka pitää pakottaa joku kuuntelemaan, vaikka heitä ei yhtään kiinnostaisi.

Nuorena hyvä jos vessassa saattoi käydä ilman kavereita, nyt on toisin.

Vierailija

Olen satsannut aina ystävissä laatuun määrän sijaan. Osittain se varmaan johtuu siitäkin, etten passivoidu myöskään yksin ollessani, vaan keksin aina tekemistä, uusia mielenkiinnon kohteita ja opittavaa.

Vierailija

Nuorempana en viihtynyt ollenkaan yksin. Olinkin koko ajan menossa kavereiden kanssa. Yritin myös löytää kumppanin tuloksetta. Haaveilin lapsista. Nyt sitten viihdyn hyvin yksikseni. Olen kuitenkin miettinyt, että en ehkä halua asua yksin loppuelämääni.

Vierailija

Vaikea sanoa. Kun tuo elämän sähellys on sellainen kaikki vaikuttaa kaikkeen-juttu, niin mikä olisi ominaispiirre itsessä ja mikä tarttunut mukaan? Mulla on kyllä niitä taipumuksia, joilla määritellään yleisesti introvertti- että koen hyvänkin seuran jotenkin väsyttävänä eli voimia kuluttavana. Toisaalta taas elämän varrella on ollut paljon sellaista mikä on saanut kaipaamaan yksityisyyttä. Ja ihmisten (joittenkin) hirviömäisyyskin on tullut turhan tutuksi. Ehkä itsekseni viihtyminen on sellainen hybridimuotoinen juttu eli vähän kaikkea?  Jos kohtaisin itseni kaltaisen niin sitten- en oikeastaan tiedä mitä sitten. En kylläkään ole ihan täysi erakkokaan mutta sen suuntainen kuitenkin. m 55

Vierailija

Sekä että. Lapsesta asti olin sellainen, että viihdyin hyvin yksinkin. Sitten jossain vaiheessa aikuisena niitä huonoja kokemuksia alkoi tulla.

Vierailija

Minussa on molemmat puolet, mutta introvertti voittaa aina.

Ehkä on ollut jo lapsesta asti niin, että yksin ajattelen asioita niin paljon (toki vuorovaikutusta on aina ollut kirjojen kanssa, myöhemmin opiskellut erilaisia aiheita ja sitten internet, webinaarit ja podcastit) ja olen jo jossain jutussa "pitkällä". Sitten kun haluaisin puhua muiden kanssa siitä aiheesta, saankin pettyä. Tai kuvittelen ihmiset syvällisemmiksi tai hauskemmiksi kuin he ovatkaan ja joudun pettymään.

Ja tunnepuolen huonot kokemukset ovat olleet sellaisia, että kaverit ovat alkaneet olettaa jotenkin omistavansa minut, tai heille kuuluvan selitykset siitä, miksi en ole yhteydessä. Sitten heidän odotukset ovat alkaneet ahdistaa ja vetäydyn pois.

Kiinnostusta muihin on elämän varrella ollut ja olen välillä ollut hyvinkin sosiaalinen. Nyt on taas erakkokausi ollut pari vuotta. En tiedä haluanko enää mennä kohti uusia pettymyksiä, kun olen nyt nelikymppinen. En jaksa mennä mihinkään draamoihin tai omistushaluisiin hallintapeleihin mukaan enää.

  • ylös 17
  • alas 0
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vaikea sanoa. Kun tuo elämän sähellys on sellainen kaikki vaikuttaa kaikkeen-juttu, niin mikä olisi ominaispiirre itsessä ja mikä tarttunut mukaan? Mulla on kyllä niitä taipumuksia, joilla määritellään yleisesti introvertti- että koen hyvänkin seuran jotenkin väsyttävänä eli voimia kuluttavana. Toisaalta taas elämän varrella on ollut paljon sellaista mikä on saanut kaipaamaan yksityisyyttä. Ja ihmisten (joittenkin) hirviömäisyyskin on tullut turhan tutuksi. Ehkä itsekseni viihtyminen on sellainen hybridimuotoinen juttu eli vähän kaikkea?  Jos kohtaisin itseni kaltaisen niin sitten- en oikeastaan tiedä mitä sitten. En kylläkään ole ihan täysi erakkokaan mutta sen suuntainen kuitenkin. m 55

Hyvin sanottu ja tästä heräsikin mieleeni, että vaikka olenkin ollut lapsesta asti itsekseni viihtyvää sorttia, en mä silti mitenkään osannut odottaa kuinka yksinäistä elämää tuun viettämään. Ajattelin, että kyllä minäkin jossain vaiheessa elämää löydän itselleni sopivan miehen ja mulla tulee olemaan edes yksi ystävä aikuisena. Ei se sitten mennytkään niin. Enkä edes osaa sanoa kuinka pahoillani siitä olen. Välillä on yksinäinen olo, mutta enimmäkseen kuitenkin viihdyn näin ja koen ihmiset vain rasittaviksi. Kai tässä kaikessa on lopulta kyse siitä, että jokainen haluaa löytää ihmisen joka edes jollain tavalla ymmärtää sua. Mitään täydellistä yhteisymmärrystä ei ole olemassakaan, mutta seuralliset ihmiset ymmärtävät toisiaan edes siinä seurallisessa mielessä. Vähän niinkuin että on nyt joku siinä seurana hetken aikaa, vaikkei tämä olisikaan mitään kestävää. Tai että ollaan pidempäänkin jossain tyytymissuhteessa koska sekin on parempaa kuin olla yksin. Kun taas tällaisten erakkoluonteisten kohdalla asiat kosahtaa jo ennen kuin mitään ehtii edes alkaakaan.

  • ylös 14
  • alas 1
Vierailija

Molemmat. "Kavereita" viimeksi teininä mutta nykyään tiedän ettei noikaan mitään oikeita kavereita ollut. N33

Vierailija

Lapsuuden koulukiusaaminen on se juurisyy, miksi en jaksa mitään ystävyys- enkä parisuhteita. Oikeastaan kiusaaja on lievä eikä lainkaan oikea sana sille sairaalle paskapsykopaatille, joka piinasi minua koko lapsuuden ja nuoruuden, niin koulussa kuin vapaa-ajalla.
En ole koskaan oppinut ja totutellut normaaleihin ihmissuhteisiin, koska kiusaamisen myötä aloin vältellä kaikkia kaverisuhteita. On ollut myöhemmin nuoruudessa ja aikuisuudessa mahdollisuuksia ja pieniä ihmissuhteiden alkuja, mutta laitan niille aina stopin, koska psyyke ei vaan kestä vaikka kaipaankin ihmisiä elämääni.

  • ylös 10
  • alas 0
Vierailija

Olen aina ollut. En vihaa muita ihmisiä, mutta en halua olla heidän kanssaan tekemisissä yhtään enempää kuin on välttämätöntä. Esim. lenkillä ja elokuvissakin käyn mieluiten yksin.

  • ylös 12
  • alas 1
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen aina ollut. En vihaa muita ihmisiä, mutta en halua olla heidän kanssaan tekemisissä yhtään enempää kuin on välttämätöntä. Esim. lenkillä ja elokuvissakin käyn mieluiten yksin.

Sama. Vuosia sitten yksi kaverini kysyi minua treeni- ja lenkkiseuraksi ja tyhmyyksissäni suostuin. Kaikkein parhaimpia olivat ne päivät, kun hän ei syystä tai toisesta päässytkään ja sain mennä treenaamaan yksin. Sellaisia päiviä oli valitettavan harvoin. 

Vierailija

Mietin, olenko kysymyksen kohderyhmää. Voin sanoa, että en mä kaipaa ihmissuhteita. Viihdyn erinomaisesti yksin, pitkiäkin aikoja. Etätöitäkin olen tehnyt jo 10 vuotta. Mutta en mä silti mikään erakko tai ihmisvihaajakaan ole. Mulla on läheiset välit iäkkäisiin vanhempiini - just äsken kävin heillä istumassa tunnin verran - ja samoin siskooni. Ja tietysti omiin lapsiini, jotka ovat jo aikuisia. Kaksi hyvää ystävääkin löytyy. Mutta mulle riittää 99%:sti viestittely. Jos on jokin hyvä syy tavata livenä, niin sitten tavataan. Toisella ystävistäni on vaikeuksia liikkumisessa, mutta pienituloisuuden vuoksi ei ole oikein varaa käyttää taksiakaan. Nyt viikonloppuna hän saa autokyydin ja sovittiin, että mennään ravintolaan syömään. Hänelle vähän vaihtelua ainaisen kotona olemisen sijasta. Hän ei esim pysty viemään edes roskia tai käymään kaupassa, joten hän on lähes aina asunnossaan sisällä. Tuo poikkeuksellinen tilanne autokyydistä on siis tällä kertaa "hyvä syy". 

Viihdyn erinomaisesti kotona ja kodin lähiympäristössä koiran kanssa ulkoillen. Kotona olisi niin paljon kaikenlaista kivaa tekemistä, että mulla on jo "aamukampa" eläkepäiviin, vaikka melkein 4 vuotta vielä joudun olemaan työelämässä. Viikonloput menevät aina aivan liian nopeasti.  Nuorena olin aina menossa kavereiden kanssa ja kavereita oli paljon,  mutta kun ikää on tullut lisää, ei vaan jaksa eikä kiinnosta. Ei mulla ole ollut huonoja kokemuksia muista ihmisistä, mutta jotenkin sitä vaan haluaa lapsensa aikuiseksi kasvatettua elää itselleen. 

Vierailija

En ole aina ollut mutta ei ole huonoja kokemuksiaan. Olen muuttunut ihmisenä vuosien myötä ja viihdyn aina vain paremmin itsekseni hiljaisuudesta nauttien.

Vierailija

Aina olen ollut omissa oloissani viihtyvä. Ei minulla sinänsä ole mitään muita ihmisiä vastaan, minulla ei vain ole minkäänlaista sosiaalista tarvetta.

Vierailija

En ole milloinkaan elämäni aikana kokenut yksinäisyyden tunnetta. Päin vastoin, muiden kanssa oleminen tuntuu aina vain yhtä rasittavalta.

Sivut

Sisältö jatkuu mainoksen alla