Lue keskustelun säännöt.
Tänään on 10v oman poikani kuolemasta. Mulla on fyysisesti ja henkisesti hirmu huono olo.
17.09.2022 |
Oksettaa ja itkettää. En ole pitkään aikaan ollut näin pohjalla. On tämä päivä ollut ajatuksissa jo kauan, mutta en olisi arvannut että tää näin voimakkaasti lyö. Oksensin aamulla ja edelleen oksettaa. Itkinkin vaikka en ole enää pitkiin aikoihin tästä syystä itkenyt. Mulla on niin ikävä häntä. Tuossa rippikuvassa jonka otin vain pari kuukautta ennen hänen kuolemaansa hän hymyilee niin iloisesti. Ajattelin, että joku päivä hänestä joku saa hyvän miehen ja että kuinka ihanaa että hänellä on vielä koko elämä edessä. Lyhyt oli se elämä.
Kommentit (43)
Minun tyttäreni kuoli vauvana koska hänellä oli sydänvika ja poikani kuoli tapaturmaisesti 13-vuotiaana ja ikävä on yhä, vaikka niistä tulee pian kuluneeksi 31 vuotta. Ensin kuoli tyttö ja sitten viikon päästä poika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi ei. Olitko ostanut sille mopon? Kannattiko?
Aika monikin ostaa. Minäkin ostin. Oma poikani pääsi näin vapaammin kulkemaan eikä minun tarvinnut enää koko ajan olla kuskaamassa kavereille ja harrastuksiin. Miksi syyllistät aloittajaa? Hänellä on varmasti tarpeeksi paha olo muutenkin. Ja jos olisi mopo-onnettomuus, eiköhän hän ole tuota itsekin miettinyt. Jos et osaa muuta kuin syyllistää tai provota, ole hiljaa. Voimia ap sinulle.
Voi kun tämä kirja olisi käännetty Suomen kielelle....tai edes englanniksi...mutta Saksaksi voin suositella Roland Kachlerin kirjaa "Traumatische Verluste" (traumaattiset menetykset). Kirjan on kirjoittanut muistaakseni pappi ja traumaterapeutti, joka itse menetti poikansa pyöräonnettomuudessa 16 vuotiaana. Hän kertoo alkusanoissa kyenneensä aloittamaan asian käsittelyn kunnolla vasta 18 vuotta poikansa kuoleman jälkeen.
Kirjassa sanotaan myös, että traumaattisen menetyksen jälkeen läheisillä menee keskimäärin n. 18-24 kk ennenkuin he pystyvät hakemaan terapeuttista tukea.
Vierailija kirjoitti:
Minun tyttäreni kuoli vauvana koska hänellä oli sydänvika ja poikani kuoli tapaturmaisesti 13-vuotiaana ja ikävä on yhä, vaikka niistä tulee pian kuluneeksi 31 vuotta. Ensin kuoli tyttö ja sitten viikon päästä poika.
Voi kauhea. Otan osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa, vaikkakin aikaa jo kulunut 10v. Oma poika on aina oma, olet aina hanen aitinsa. En osaisi kuvitella tuollaista tapahtuvan itselleni, olisin surun murtama. Oma 1.5v poika nukkuu tassa vieressani ja kyyneleet nousee silmiin pelkasta ajatuksesta jos hanet menettaisin.
Et olisi terve jos sinulla ei olisi surua vuosipäivinä ja kaikkina muinakin päivinä. Sinun surusi on sinun omaasi, eikä sitä voi viedä sinulta pois yksikään palstalainen, ammattiauttaja tai muut lapsesi. Et voi antaa sitä pois jonkun toisen surtavaksi.
Minultakin on kuollut vuosia sitten lapsi. En tule koskaan toipumaan menetyksestäni. Teen työtäni ja olen äiti elävälle lapselleni, mutta en voi olla enää samalla tavalla onnellinen kuin ennen. Ja se on okei.
Sureminen on tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään on myös äitipuoleni kuoleman vuosipäivä.
Oman poikani siunauksesta tuli tänään kaksi viikkoa. Koska kaikki omaiseni ovat kuolleet, suren ja itken yksinäni, ikävä on valtava. Osaan ainoastaan kysyä, miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten on niiden tuska, joiden lapsi on kadonnut löytymättä. Sitä tuskaa ei voi edes oksentaa ulos
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun tyttäreni kuoli vauvana koska hänellä oli sydänvika ja poikani kuoli tapaturmaisesti 13-vuotiaana ja ikävä on yhä, vaikka niistä tulee pian kuluneeksi 31 vuotta. Ensin kuoli tyttö ja sitten viikon päästä poika.
Omat murheet tuntuu tätä lukiessa aika pieniltä. Syvimmät osanottoni sinulle.
Niin tottakai sitä aina toivoo että oma lapsi olisi selvinnyt
Vaarojaon paljon nuorten tiellä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän täysin. Maanantaina tulee 10v oman veljen kuolemasta. Vanhempani ottavat joka vuosi töistä vapaata tuona päivänä, jos ei ole viikonloppu.
Voimia sinulle <3
Olisiko hän nyt 25v? Samanikäinen kuin oma tyttöni... Otan osaa ja toivotan voimia <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun tyttäreni kuoli vauvana koska hänellä oli sydänvika ja poikani kuoli tapaturmaisesti 13-vuotiaana ja ikävä on yhä, vaikka niistä tulee pian kuluneeksi 31 vuotta. Ensin kuoli tyttö ja sitten viikon päästä poika.
Omat murheet tuntuu tätä lukiessa aika pieniltä. Syvimmät osanottoni sinulle.
Luultavasti siinä oli kuitenkin aika monta lasta välissä. Harvoin on peräkkäin noin suurta ikäeroa.
Sureva Isä kirjoitti:
Oman poikani siunauksesta tuli tänään kaksi viikkoa. Koska kaikki omaiseni ovat kuolleet, suren ja itken yksinäni, ikävä on valtava. Osaan ainoastaan kysyä, miksi?
Lämmin osanottoni sinulle
Mitenkä prinssi William äskettäin sanoikaan : Raukkauden hinta on aina suru.
Te tapaatte vielä ja sitten teitä ei enää mikään eikä kukaan voi eroittaa. Se on se ainoa lohtu.
Surullista. Mutta elävät lapset ovat tärkeimmät!
Ehkä on ihan hyväkin pitää kunnon räytymispäivä tänään. Salli itsellesi olla surullinen, ikävöidä, itkeä. Ei tarvitse olla reipas. Ja ne kaksi muuta lasta lienee jo sen ikisiä, että ymmärtävät kyllä. Hekin surevat varmasti. Surkaa yhdessä. Katsokaa kuvia, käykää haudalla, muistelkaa. Tilatkaa pizzaa. Pitäkää päivä jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Kotityöt odottaa myöhempään.
Halaus.