Mitäs luulet, mahdetaanko sua koskaan muistella kun olet kuollut?

Vierailija kirjoitti:

Ei varmanakaan, mutta tuskinpa se silloin kuolleena kauheasti mietityttää :D

N23

Joo, ei se sua kuolleena häiritse. Mutta eikö yhtään harmita elää tässä ja nyt niin mitäänsanomattomasti ja merkityksettömästi, ettei kukaan edes huomaa olemassaoloasi?

Toisella puolella voi olla muistelijoita tai vastaanottajia, mutta ei kai kaikilla ole maapallolla muistajia.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin.. pitäsi olla joku Adolf tai Breivik et muistettas..

Onnistuukohan nimen pyyhintä historian lehdiltä nykypäivänä ollenkaan muuten... ei onnistunut tämänkään kohdalla:

https://en.wikipedia.org/wiki/Herostratus

Jaa-a. Tuskin ainakaan minua kovin pitkään kuolemani jälkeen muistellaan. Lapsiakaan ei ole, enkä mitään suurta ole saanut aikaiseksi. Jotenkin en osaa ajatella elämääni/kuolemaani tuolta kantilta.

Ei koska minulle ei tule hautaa.

Jos mä elän vanhaksi niin keitäs olisi hengissä enää silloin?

Voi olla ihan mahdollista, että mä oon se viimeisin joka on hengissä kaikista läheisistäni.

Vaikea sitä on ennakoida milloin ja missä tulen kuolemaan.

Kun viikko on mennyt, niin tuskin kukaan käy haudalla.

Olen käskenyt polttohautauksen, joten hautakin on luultavasti vain kyltti. Enkä halua hautajaisia joissa itketään, vaan joissa ryypätään.

En ole tehnyt mitään merkittävää, en lapsiakaan, joten häivyn muistista hyvin, hyvin nopeasti. Ja se on vain normaalia.

Vierailija kirjoitti:

En nyt sitten tiedä, miten hauta ja muistelot liittyvät toisiinsa. Varmasti muistellaan, kun kuitenkin mulla on lapsiakin ja paljon muita ihmisiä, joita olen tuntenut elämäni aikana. Ei sillä, että mulle olisi väliä, kun olen kuollut. 

Eli ei haittaisi, jos kuolemasi jälkeen kaikki tuntemasi ihmiset jatkaisi elämää ikään kuin sua ei olisi koskaan ollutkaan, etkä koskaan tulisi heidän mieleensä?

Jos kuolen ennen siskoani niin joo, jos kuolen hänen jälkeensä niin ei.

Terv: syrjäytynyt

Vierailija kirjoitti:

Monet miettivät hautapaikan maksua ja jättävät sen takia koko omaisuutensa seurakunnalle, että tulee varmaan hoidettua. Onko oikein?

No ei se nyt mitenkään väärinkään ole, ihminen saa tehdä rahoillaan mitä tahtoo.

Lapset ainakin. Jos lähden ennen miestäni niin hän myös, on sanonut ettei halua ajatellakaan että olisi enää kenenkään muun kanssa.

En usko. Ei ole ketään tähänkään mennessä kiinnostanut.

En halua, että minun haudallani käydään. Muistellaan minua varmasti kuitenkin, mutta ei siihen hautamuistomerkkiä tarvita. Todennäköisesti tulen kuolemaan niin, että en viimeiseen 10 vuoteen tiedä edes itse olevani elossa, ja kun perillisilleni ilmoitetaan kuolemastani, he hämmästyvät, että nytkö vasta? Kun eikös ne hautajaisetkin pidetty jo 20 vuotta sitten? Ei vaan ne taisivat olla isän hautajaiset silloin. No, mutta kai meidän pitää se haudata, kun se meidän äiti kuitenkin oli. Sisaruksilleni olen jo nyt ilmaa. Parempi kun en muistuttaisi olemassaolostani. Ei meillä varsinaista välirikkoa ole, mutta kun ei ole alun perinkään niitä välejä, jotka olisivat voineet rikkoutua.

Kyllä itse ainakin mietin usein edesmenneitä vanhempiani, lähes päivittäin. Haudalla käyn harvakseltaan, ei siihen hautaa tarvita, että voi muistella. Mummoa ja pappaakin muistelen kun he liittyivät vahvasti lapsuuteen. Heidän haudallaan käyn ehkä kerran kahdessa/kolmessa vuodessa.

Uskoisin, että minunkin lapset muistelevat aikanaan omaa lapsuuttaan ja siinä sivussa minuakin. 

No tuskin kukaan mun haudalla itkemässä käy, ainakaan hautajaisten jälkeen, kukkia voivat toki viedä. Jos en nyt jostain mystisestä syystä ole sisaruksistani viimeinen, joka kuolee, niin luulisin, että he nyt ainakin joskus jonkun ajatuksen mulle kuolemanikin jälkeen suovat, mutta kun lapsia ei ole, enkä todennäköisesti mitään kovin kummoista elämässäni saavuta, niin eipä nyt varmaan kovin aktiivisesti muistella.

Tosin kyllähän sitä itsekin tulee joskus muisteltua poismenneitä ihmisiä, vaikka eivät ole erityisen läheisiä koskaan mulle olleetkaan.

Ei muistele kukaan. Korkeintaan joku tiedon saanut etäinen sukulainen kysyy viranomaisilta, että onko testamenttia, saako perintöä; "ai ei vai? No ei paljoo kiinnosta sitte".

Jäin ihan miettimään, kuka minua kuolemani jälkeen muistelisi ja mitä he tekisivät. Itkettää vähän, mutta tuntuu ettei sellaisia vavahduttavia ja sielukkaita ihmissuhteita ole ollut vielä riittävästi, että olisin valmis kuolemaan. En tarvitse mannaa ja mittavaa menestystä, mutta kuoleminen ja elämästä luopuminen on varmaan edes vähän helpompaa, jos on saanut rakastaa takki auki.

Jos minusta jää vain keskimääräistä niukasti parempi työsuoritteeni, tuskin olen kuolinvuoteella tyytyväinen. Työelämässä vaaditaan jatkuvasti lisää ja enemmän ja vielä vähän venymistä. Kysyntä harhauttaa luulrmaan, että olisin siellä jotenkin tärkeä. En varmasti ole. Kuollessani työkaverini ehkä päivittelisivät hetken, pomo palkkaisi tilalleni jonkun uuden vähän halvemmalla ja kaikki jatkaisivat tyynesti eteenpäin.

Kummasti parin vuoden jälkeen ei ketään muisteta

Ei muistella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmanakaan, mutta tuskinpa se silloin kuolleena kauheasti mietityttää :D

N23

Joo, ei se sua kuolleena häiritse. Mutta eikö yhtään harmita elää tässä ja nyt niin mitäänsanomattomasti ja merkityksettömästi, ettei kukaan edes huomaa olemassaoloasi?

Kun on tottunut siihen, että silloin on joku asia enemmän tai vähemmän pielessä, kun minut huomataan. Silloin kun kaikki on hyvin, olen läheisilleni ilmaa. Silloin todellakin toivoo, ettei tulisi huomatuksi.