Oma kokemukseni koulutansseista luokan kilteimmän pojan kanssa

Olin kirjoittamassa tätä siihen ketjuun, missä aloittaja kyseli jos kukaan on koskaan kelpuuttanut luokan kilttejä poikia tanssiparikseen, mutta kun yritin lähettä, koko ketju oli jo kadonnut. Ehkä sen aloittaja huomaat tämän kuitenkin:

Minä hyväksyin vanhojentanssikutsun luokkalaiseltani pojalta, joka oli niin hiljainen ja huomaamaton, etten ollut koskaan edes tajunnut hänen olemassaoloaan. En rehellisesti muistanut ikinä nähneeni häntä aikaisemmin. (Toki silloin oli jo luokaton lukio, eli kaikilla lukujärjestykset omien kurssien mukaan eikä mitään koko luokan tunteja juurikaan pidetty.) Hän oli pieni ja lyhyt ja toivottoman ujo, mutta kohtelias ja vaikutti fiksulta.

Nyt 24 vuoden jälkeen minun on edelleen vaikeaa uskoa kuinka voin olla niin onnekas että sain hänet. Hän on maailman kiltein ja hyväsydämisin ihminen. Hauska ja luotettava ja turvallinen. Älykäs ja ahkera ja arvostettu työssään. Pitkä ja ihana ja minun silmiini maailman komein mies. Sydämeni hypähtää edelleen ilosta joka kerta kun näen hänet, tai pelkästään hänen numeronsa puhelimen näytöllä. Suurin toiveeni olisi saada vanheta hänen kanssaan, mutta ihan rehellisesti minusta tuntuu, että olen jo saanut onnea niin paljon yli sen mitä olisin ansainnut että voi olla vaarallista haaveilla yhtään lisää.