Lapsi sairastui ja omakin elämänhalu on kadonnut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäpä jos aloittaisit siitä, että hyväksyt tapahtuneen? Lapsesi on nyt vakavasti sairas, etkä sinä voi sille asialle mitään muuta kuin hyväksyä tilanteen. Voit myös vaikuttaa omaan asenteeseesi, miten suhtaudut asiaan. Kukaan meistä ei tiedä elämänsä viimeistä päivää. Kuka tietää onko sinun päiväsi luetut ennen kuin sairaan lapsesi. Nauti hetkistä. Juuri tästä hetkestä. Se on ainut hetki joka meillä on.

Näin juuri yritänkin olla ja elää. Nyt tuntuu vain siltä että on altaan syvässä päässä eikä jalat yltä pohjaan, pelottaa ihan helvetisti. Tsemppaan kyllä lapsen sisarusten seurassa etteivät murehtisi sisaren lisäksi myös minusta. On vain hirveän vaikeaa löytää aitoa iloa, sitä mitä on joskus ennen tuntenut. Välillä tuntuu että kaikki tulevakin suru ja tuska vyöryy kerralla päälle.

On kyllä ymmärrettävää, ettei iloa löydy tilanteessa. Mieli tarvitsee tilaa hyväksymiseen ja suruunkin. Vertaistukea kannattaa etsiä, samoin kriisiterapiaa. Voimia!

"Nauti hetkestä" ei toimi masentuneella/ahdistuneella. Huono elämän neuvo osalle ihmisistä.

Aika auttaa sopeutumaan ja hyväksymään asian. Surullinen ja vihainen saa olla, se on inhimmillistä. Lopulta siihen tottuu, mitä ei voi muuttaa, ja alkaa nähdä että sekä sinun että lapsen elämässä on muutakin kuin pelkkä sairaus. Vähitellen pystytte paremmin keskittymään muuhun, ja sairaus nyt vaan on välttämätön paha, joka huomioidaan ainoastaan sen verran kuin pakko. Jos kyseessä on sellainen sairaus että kela järjestää siihen sopetumisvalmennus kursseja, kannattaa pyytää lääkäriltä lähete/ suositus ja hakea sellaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Aika auttaa sopeutumaan ja hyväksymään asian. Surullinen ja vihainen saa olla, se on inhimmillistä. Lopulta siihen tottuu, mitä ei voi muuttaa, ja alkaa nähdä että sekä sinun että lapsen elämässä on muutakin kuin pelkkä sairaus. Vähitellen pystytte paremmin keskittymään muuhun, ja sairaus nyt vaan on välttämätön paha, joka huomioidaan ainoastaan sen verran kuin pakko. Jos kyseessä on sellainen sairaus että kela järjestää siihen sopetumisvalmennus kursseja, kannattaa pyytää lääkäriltä lähete/ suositus ja hakea sellaiselle.

Kyse on sairaudesta josta selviämismahdollisuus on melkein olematon. Tottakai pidämme toivosta kiinni mutta äitinä on vaikea olla pelkäämättä ja "sopeutua".

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsi sairastanut jo pitkään? Aikoinaan kun oma lapseni äkillisesti sairastui, ei ajatukseni olleet tuollaisia kaikki voima meni lapsesta huolehtimiseen ja hänen vointinsa parantamiseen. Muistan tilanteen kun en muistanut omaa nimeäni, kaikki turha oli ajatuksistani pois.

Meillä tilanne kesti vain muutaman viikon ja pahin stressi oli ohi, lapsi alkoi parantua ennalleen.

Valitettavasti en osaa auttaa, tiedän, että olen ihminen joka lokeroi asiat erilleen ja ottaa ne käsittelyyn tarpeen vaatiessa, kun on isoja asioita on vain se yksi lokero, syön, nukun ja käsittelen asiaa.

Meillä tilanne on kestänyt jo 12 vuotta, ja tila on krooninen. Välillä on parempia aikoja, välillä huonompia, nyt taas erityisen huono. Lisäksi päällä on tuon lapsen tilanteen lisäksi 3 muutakin vakavaa elämäntilanteteseen vaikuttavaa painolastia, joten tällä hetkellä en pysty tekemään mitään. 

Nyt on alkanut tulemaan taas niitä ajatuksia että koko loppuelämäni tulee olemaan tällaista, eikä tällaista elämää kukaan kestä. Eli ilo kaikkoaa kokonaan. Ohjesääntöni on että sure kuin lapsi, eli itke silloin kun itkettää, ahdistu silloin kun ahdistuttaa, mutta kun naurattaa niin naura niin paljon kuin jaksat, ja kun jostain tulee hyvä olo niin vello siinä hyvässä olossa.

Nyt taas vaan realismi nostaa päätään ja sen tajuaminen että tämä ei tule loppumaan koko loppuelämäni aikana, tulen siis olemaan tässä tuskassa ja kärsimyksessä niin kauan kuin henki minussa pihisee, enkä voi tehdä asialle mitään. Tästä päästäänkin kysymykseen että eikö olisikin helpotus jos vain itse päättäisi lähteä täältä. Ihan validi kysymys mielestäni, ja pahimmat ajat olenki nselvinnyt sillä että olen pitänyt tuon vaihtoehdon mielessä päivittäin. Kun joka päivä voi tehdä valinnan onko täälä vai ei, niin ei tule niin mietittyä koko ajan sitä että jokainen uusi aamu onkin dystooppinen päiväni murmelina.

Sama homma. Olen siis ap. Tuntuu helpottavalta ajatella että joku päivä omakin taival päättyy. Joskus ennen ajattelin että voi kun voisi elää ikuisesti mutta nyt ajatus omasta kuolemasta on ainut mistä saa lohdutusta.