Taiteellinen ihminen - Miten kuvailisit sitä miten taiteellisuutesi syntyy/kumpuaa?

Voi tätä mielikuvituksen puutetta... Toivotonta.

Kalle Päätalo istui varhain aamulla kirjoituskoneen ääreen ja kirjoitti päivässä vakiomäärän uutta tekstiä. Ei uskonut inspiksiin vaan työntekoon...

Pohdin kaikkia hiukan oudon näköisiä vaatteita joita haluaisin tehdä.  Todellisuudessa teen vain valmiista kaavasta, oikeasti olen vähän tyhmä ja suku pilkkaa minua.  Tahdon kähmiä puuveistosta johon minulla ei ole varaa.

Miltä se tuntuu. 

No en ole koskaan ollut huumeissa, mutta tunne mikä luovuuden hetkellä/aikana tulee on kuin vähän huumeessa, vaikka ei olisi ottanut yhtään mitään. Innostuvaa, unelmoivaa, irtautuvaa zonea, kuvittele että olisit keksintöjen ja ideoiden rajalla, heureka-maailma on raollaan mutta se että saako siitä ulos viipymistä vai tekemistä, niin siinä tullaan unelmoinnista työstämiseen ja se ei tunnu samalta, vaan voi olla stressaavaa.

Mietin itseäni niin kyllä lapsesta saakka taide kuten musiikki tai maalaaminen on ollut keino uppoutua omaan maailmaani. Tavallaan keskittyä vain siihen hetkeen. Olen ollut muutenkin sellainen joka on usein omissa ajatuksissaan. Nämä asiat ovat myös tuoneet iloa elämääni. Minulle ei oikein sovi mikään määritelty juttu kuten se, että esim kuvisluokalla piti oikeastaan aina noudattaa aihetta ja ei saanut käyttää omaa mielikuvitustaan kunnolla tai harrastuksessa piti soittaa sitä mitä opettaja päätti. Se ei ollut itselle mieleistä.

Uskon, että kiinnostus taiteeseen tulee juuri siitä, että se on minulle ns rauhallisuuden ja ilon tuoja. Vaikeaa silti selittää asiaa ja en todellakaan ole mikään paras soittamaan tai maalaamaan. En todellakaan.

Itsellä tuo "luova hetki" tuntuu silti, että olen onnellinen ja rauhallinen. Toisaalta innokas tekemään jotain ja pystyn keskittymään siihen monta tuntia. Mielikuvitukseni toimii hyvin ja saan uusia ideoita. Koen olevani iloinen ja hetken kaikki näyttää paremmalta. Ehkä itselle taide on yksi tapa tehdä elämästäni parempaa. Unohdan hetkeksi kaiken muun.

Ja siis toisinaan viskon vaan sen kliseiset, sisälläni olevan pimeyden näppikselle ja kirjoitan jotakin.

Viikon päästä tästä kirjoitan taas runon vaikka luonnosta ja kukkasista.

Kai se pimeä puoli on piilossa sisällä minussa vain odottamassa, että oksennan sen ulos.

- Se aiemmin tähän ketjuun runoudestaan kirjoittanut.

No minulla se ei tunnu miltään. On vain tarve pohtia maailmaa ja elämää eri kanteilta ja kirjoittaa syntyneitä ajatuksia talteen. Ajatukset tulevat sitten osaksi romaania, novellia tai runoa. Pohtiminen on se juttu eikä siitä pääse eroon.

Minulla taidetta on syntynyt tilassa jossa olen vain oma itseni. Tarvitaan myös tilaa olla ja hengittää. Kun sitä on, hengitän ulos jotain mitä muut pitävät taiteena. Se tuo minulle myös tuloja, mutta katson että tämä on hyvää tuuria, ylimääräinen siunaus. Tekeminen itsessään palkitsee, toimeentulo voi tulla jostain muustakin.

Joissain tilanteissa toinen ihminen on riistänyt minulta sen tilan, jota tarvitsen voidakseni olla samalla luova ja tuottelias. Sen jälkeen voi kestää jopa kuukausia palautua, vaikka muut edellytykset olisivat kunnossa. Puun ja kuoren välissä oleminen voi myös lisätä luovuutta, mutta liian ahtaalle joutuminen voi tyrehdyttää luovuuden pitkäksi aikaa.

Oikeassa tilassa oleminen tuntuu elämänhaluna ja tasapainona.

Parhammillaan inspiraatio ja luominen tuntuu soljunnalta lempeän virtauksen kannattelemana. Asiat avautuvat kuin itsestään, syy-seuraussuhteet tuntuvat itsestään selviltä, eteneminen rakentuu jo luodun varaan helposti... eli kai se on se kuuluisa flow-tila.

Sisällä se tuntuu oikealta, hyvältä ja juuri siltä, mitä minun sillä hetkellä kuuluukin olla tekemässä. Sielussa tuntuu rauha, mutta silti polttava innostus jatkaa eteenpäin, luoda uutta, oppia lisää...

Ihana tila, mutta harvoin sen saavuttaa. Harmillisen usein luovuus tuntuu varastetuilta onnen lyhyiltä hetkiltä harmaan arjen keskellä.

Luova mieli on vain väylä jollekin sanoinkuvaamattomalle. Moni taiteilija tekee suuren virheen ja luulee kaiken tulevan itsestä. Nämä valitut kärsivät omavoimaisuudesta. Kaikkihan me kellutaan tai sukellellaan samassa virrassa.

Vierailija kirjoitti:

Erikoista. Olisin odottaut, että edes joku kuvaisi samankaltaisia tuntemuksia kuin itselläni on. Ehkäpä tunne on vain erityisherkillä.

Etpä oikein itsekään osaa kuvailla noita tuntemuksiasi. Yritä vähän. Vai ovatko ne niin erityisiä kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoista. Olisin odottaut, että edes joku kuvaisi samankaltaisia tuntemuksia kuin itselläni on. Ehkäpä tunne on vain erityisherkillä.

Ja mitäköhän erityislaatuisuuttasi yrität tässä tuoda ilmi?

Senhän sinä haluaisit tietää :D

Jotain minulla on mitä muilla ei ole ja sekös palstalaisia harmittaa :p

Me kaikki olemme ainutlaatuisia. Kun joku kuvittelee olevansa muita erityisempi, ei se niinkään harmita. Se vituttaa, että joku lapsen tasolle jäänyt asettuu muiden yläpuolelle.

Hyvää taidetta sellaisista lähtökohdista ei ainakaan synny.

Seuraan kohtalaisesti aikaa ympäristöä ihmisiä ja ilmiöitä.

Teen muistiinpanoja eli kirjoitan ja taas kirjoitan.

Ja luonnoksia.

Piirrän aktiivisesti ja muutenkin työstän ideoita, värejä ajatuksiani, tunteitani teen sommitelmia ja hahmottelen. Seuraan taidemaailmaa ja kuuntelen kokoajan kaikkea mitä voin korvin kuulla katson kaikkea tarkkaan mitä näen. Analysoin ja arvion tätä dataa korvieni välissä. Muodostan assosiaatioita ja muokkaan niitä rikkaan sisäisen maailmani ja mielikuvitukseni voimalla. Otan PALJON valokuvia minua kiinnostavasta asiasta. Etsin materiaaleja kokoajan ja kaikkialta. Kerään mielenkiintoisia materiaaleja valmiiksi työstettäväksi. Harrastan kaikkea mahdollistaja mahdotontakin luovuvuutta, mitä voin vain tehdä ja mikä minua itseäni sattuu milloinkin kiinnostamaan. Luen kaikkea mahdollista mikä kiinnostaa ja mitä eteen tulee luettavaksi, lehdet, kirjat, nettisivut, katukyltit, hintalaput jne.

Sitten kun tätä kaikkea on tehnyt kauan ja tarpeeksi, sitten syntyy ns. Alkuidea jonka työstän luonnoskirjassa eteenpäin ja siitä mahdollisesti sitten kovalla työllä ja ammattitaidolla hyvin hitaasti teos. Teoksia teen useita ja sitten on aika alkaa järjestellä näyttelyä tms. teoksille.

Tähän oheen tulee myös apurahakemukset ja tietysti olen aktiivinen somettaja, päivitän nettisivuja jne. Iso osa työtä on (valitettavasti) verkostoitumista ja asiakas-suhteiden luomista ja vaalimista.

Että näin.

Olen koulutuksen saanut ammattikuvataiteilija ja poikkitieteellinen tekijä.

Menen vain pianon ääreen ja alan improvisoimaan. Esim lähden liikkeelle jostain tutusta melodiasta ka alan varioimaan sitä, kunnes vahingossa törmään johonkin mielenkiintoiseen sointukulkuun.

Jaa että miltä luovuus tuntuu.

Sitä on kohdallani kirjoittaessa useampaa laatua.

On pohdiskeleva kirjoittaminen, joka on tapani jäsennellä ulkomaailmaa ja sen tapahtumia. Se tuntuu joskus uuvuttavalta, joskus kuin naruhyppelyltä. Lopputulos yleensä tuntuu kirkastavalta ja mieltä ylentävältä. On kuin olisin saanut komerot siivottua ja pöydät puhtaaksi.

On sisäistä maailmaa jäsentelevää kirjoittamista, joka saattaa koskettaa viettipuoltani hyvinkin syvältä. Se tulee esiin kuin pakottamalla. Joskus pintaan nousee jokin vanha tunnemuisto, johon nykyhetki tarjoaa laajemman näkemyksen.

Joskus luovuuden tunne on oudosti sidoksissa hormonikiertoon. Saatan tuntea rakkautta, himoa, vihaa, vetoa vastakohtiin. On päiviä, jolloin en voi pakottaa tätä viettipohjaista luovuutta ja silloin kirjoitan asiatekstiä. Jos en olisi parisuhteessa, luultavasti lopettaisin tällaisen libidon sublimoimisen ja lähtisin kentälle etsimään juuri sellaisen panokaverin kuin luovuuteni milloinkin houkuttelee.

värkki jooorma kirjoitti:

Menen jonkinlaiseen transsiin kun tumputan haloskan kuva seinällä.

Suosittelen hoitoon hakeutumista. Monivuotisella terapialla haloskan saa pois mielestä.

Henkinen kiihottuneisuus ja mielen tyytyväisyys siellä on taustalla: iso O kun inspiraatio iskee ja veri kiertää aivoissa ja sydämessä.

Tyhjyydestä se kumpuaa.

Se tuntuu vähän siltä, kuin minussa olisi sisällä kupla, jonka sisällä on ne kaikki ideat, ajatukset, tarinat ja tunteet, jotka haluan ilmaista. Ilman sitä kuplaa elämäni olisi todella paljon tylsempää ja tyhjempää. Sinne kuplaan, tai kaivoon, tai suohon on mukava vajota ja siellä tunnen olevani kokonainen. Tämä ulkoinen maailma on vain osa minun todellisuutta, siihen pitää lisätä se sisäisen luovuuskuplan sisältö, silloin maailmassa on kaikki puolet läsnä.

Taide ei aina tunnu helpolta ja kivalta, vaan joskus se on vain työtä joka pitää tehdä, mutta ison osan ajasta pystyn työskentelemään sieltä kuplasta käsin ja silloin olo tuntuu jotenkin lämpimältä, vakaalta ja eniten todelliselta. Tarinani (teen sarjakuvia) ovat minulle myös eskapismia, johon on mukava upota silloin, kun tässä todellisuudessa on hankalaa.

Terapiassa juttelin Tinderin käytöstäni, että miten aktiivista se on jne.

Kotona mietin että jäi sanomatta että moni keskustelu naisen kanssa päättyy kun nainen "katoaa sumuun". Tuo on 2007 Neil Straussin kirjasta oppimani termi. Mietin että vaikka ilmiönä se on ikävä niin terminä kiehtova.

Muutaman tunnin päästä aloitin tehdä runoa alkusäkeellä "Sumun seasta". Se olisi jatkunut äännemaalailulla, sinun hahmosi/silhuettisi, aavistin/hahmotin, tms. Ja olisi jatkunut että, mutta kun tulin lähelle niin huomasin, että ei siinä mitään ollutkaan, tai jotain muuta negatiivista. Mutta hyvin pian tajusin että se olisi melko kliseistä.

Halusin positiivisen käänteen. Ja että kyse ei olisi pelkästä metaforasta, vaan että runon voisi lukea niin että kyseessä on konkreettinen havainto ja tapahtuma.

Vaihdoin ekan säkeen sanajärjestystä ja sumun taivutusta, ja näin sain ekaksi riviksi "Seassa sumun" - näin korostuu se että kohteen lisäksi myös runon minä on sumussa.

Toinen rivi "hahmotin silhuetin" jatkaa äännemaalailua, ja tiputtamalla pois omistusmuodon saan toiselle riville 7 tavua, kuten tankarunossa tulee olla. Ja silhuetin havaittuaan ei välttämättä tiedä kuka se on - vain Hitchcockin tunnistaa silhuetista..

On vain sattumaa että kummankin sanan viimeinen tavu on "tin" - se ei viittaa tinakenkäiseen tyttöön tms.

Kolmas rivi: "Menin lähemmäs;" - m, s, h kirjaimilla suoritettava äännemaalailu jatkuu. Yleensä tankarunossa kolmannella rivillä on joku ratkaiseva käänne. Minulla harvemmin. Puolipilkku vaikutti paremmalta ratkaisulta kuin kaksoispilkku, ajatusviiva, tai piste.

huomasin sen olevan

vahvat ääriviivat.

Eli siinä pesäpalloa seuratessani tein mokan: vikalla rivillä vain 6 tavua. Ei missään nimessä "paksut" ääriviivat, koska se johtaisi ajatukset ylipainoon.

"vaiv vahvat ääriviivat" vaikuttaisi vähättelyltä, joten pitää vielä miettiä minkä tavun viimeiselle riville lisään. Tai siis: missä muodossa vika rivi olisi kokonaisuuden kannalta optimaalisin. Ehkä neljäskin rivi menee uusiksi. Ja siten sanomakin.

Eli noin minä runoja teen. Sudokun ja ristisanatehtävien ja Sanulin asemesta. Yrityksen, kokeilun, erehdyksen kautta. Omista ajatuksista ja havainnoista ja kokemuksista jalostaen ja tiivistäen.