Lue keskustelun säännöt.
Koska tuli tämä, että lasten vanhempia uhkaillaan vähän väliä lastensuojeluilmoituksella?
01.09.2022 |
Esim. neuvolassa, koulussa ja terkkarissa on nykyään koko ajan, että jos ette tee niin tai näin niin teemme lastensuojeluilmoituksen.
Koska tämä oikein tuli käytännöksi? En muista, että ainakaan 90-luvulla kukaan olisi puhunut lastensuojeluilmoituksista mitään.
Kommentit (929)
Perätön lastensuojeluilmoitus kiusantekona = rikos eli perätön ilmianto, perätön lausuma, kunnianloukkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin, että muutos on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Noin.
Minulla on kaksi autismin kirjolla olevaa lasta 10 vuoden ikäerolla. Vanhemmalla heistä piirteet ovat näkyneet pienestä pitäen, kun taas nuoremmalla ne tulivat esiin vasta teini-iässä.
Vanhemmasta lapsesta ei tehty koskaan yhtään lasua, vaikka koulussa oli jos jotakin. Tämä lapsi sai käydä psykologilla, sai tarvitsemiaan tukitoimia ja kasvoi aikuiseksi ilman suurempia kriisejä.
Nuoremman lapsen oireiden alkaessa haimme toiveikkaana apua koulupsykologilta, mistä esikoiselle oli saatu apua. Tie nousi pystyyn, mitään apua ei voitu tarjota. Nuoren oireet pahenivat, käännyttiin uudellen koulupsykologin puoleen ja seuraus oli lasu.
Nuoren oireet sivuutettiin (vaikka perheessä aikaisempi nepsy-diagnoosi) ja asia kääntyi perheen vuorovaikutuksen ongelmiksi. Niitä selvitettiin puoli vuotta lastensuojelun kanssa kunnes lastensuojelu teki johtopäätöksen, että perheen vuorovaikutuksessa ei ole vikaa vaan nuori tarvitsee psykiatrisen puolen hoitoa.
Lasun kautta päästiin sitten sinne hoitoon, mitä koulupsykologin kautta yritettiin. Prosessi oli kuitenkin hidas: ensimmäisestä koulupsykologin puoleen kääntymisestä autismin kirjon diagnoosin saamiseen meni tällä lapsella 4 vuotta. Varsinaista hoitoa ja tukitoimia odotellaan edelleen, nyt lähinnä seuraillaan.
Lasuja on sittemmin tullut lisääkin tämän saman nuoren kohdalla. Ne eivät ole johtaneet asiakkuuteen, koska lastensuojelussa asiat on ymmärretty autismin kirjoon kuuluviksi ja tiedossa on siellä, että hoitoa on luvassa (hamassa tulevaisuudessa).
Voi tietysti olla sattumaakin ja kiinni kohdalle osuneista henkilöistä, mutta nuoremman lapsen kokemusten perusteella tuntuu suorastaan yllättävältä, että vanhemmasta ei tullut koskaan yhtään lasua. Minusta tuntuu, että yhteiskunta on tässä suhteessa muuttunut.
No annappa esimerkki mitä on vaadittu tekemään?
"jos lapsi ei tee läksyjä teemme lasun!"
Niin vtt varmaan.
Vierailija kirjoitti:
Muutama vuosi sitten yläkoulun vanhempaininfossa kyllä kerrottiin kaikille, että jos lapsella/oppilaalla on xx-tunteja poissaoloja, niin tästä keskustellaan koulussa ja kun yyy-tunnit ylittyy, niin tehdään lasu. Poissaolojen seurantaa oli tehostettu ja kaikille haluttiin kertoa avoimesti, mitä poissaoloista seuraa. Ymmärsin, että tämä oli kaupungin "uusi" linjaus.
Taisit unohtaa mainita, että kyseessä olivat selittämättömät poissaolot, vai? Tuskinpa koulu tekee lasua vaikka lapsesta, joka makaa sairaalassa tms.
Vierailija kirjoitti:
Muutama vuosi sitten yläkoulun vanhempaininfossa kyllä kerrottiin kaikille, että jos lapsella/oppilaalla on xx-tunteja poissaoloja, niin tästä keskustellaan koulussa ja kun yyy-tunnit ylittyy, niin tehdään lasu. Poissaolojen seurantaa oli tehostettu ja kaikille haluttiin kertoa avoimesti, mitä poissaoloista seuraa. Ymmärsin, että tämä oli kaupungin "uusi" linjaus.
Meillä sossuopinnoissa lastensuojelun ammattilaiset kertoi jo 2010-luvun alkupuolella, että tarpeeksi poissaoloja ja lasu tulee. Pahimmillaan ottavat huostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaikki on hyvin niin ei lasuista puhuta mitään. Jos perheen toiminta näyttää siltä, että lapsen kehitys ja hyvinvointi vaarantuu niin tehdään lasu. Ei niitä ainakaan koulusta helpolla tehdä vaan taustalla on aina perusteltu huoli lapsen hyvinvoinnista. Tietysti joskus tapahtuu ylilyöntejä ja joku koulun työntekijä voi itse olla pöpi, mutta tämä on marginaalinen ilmiö. Lasua ei tarvitse pelätä sillä sitä kautta voi saada sellaista apua mitä ei itse tajunnut tarvitsevansa ja perheen arki voi helpottua paljon. Lasu ei tarkoita huostaanottoa tai jotain kamalaa.
Mistä se sitten johtuu, että lasu on sana joka on kaikkien huulilla? Ei niin ennen ollut.
Vilja Eerikan jälkeen kynnys mataloitui eikä kukaan halua virkavastuuseen jos tapahtuu uudelleen samankaltainen juttu.
Vilja-Erikan tapauksessa kyse oli kuitenkin enemmän jonkinlaisesta korruptiosta lastensuojelun sisällä. Isänäiti oli sosiaalijohtaja tms. ylemmässä asemassa oleva, ja suvussa muutakin sos.alan väkeä. Eikö tuo mummo jotenkin painostanut sos.työntekijöitä. Lasuja tehtiin vaikka kuinka mutta eivät välttämättä edes johtaneet mihinkään tai sitten toimet oli tehottomia. Mielummin pitäisi kiinnittää huomiota lastensuojelun toimintaan kuin lisätä tavallisten perheiden kyttäystä. Nuohan oli aika kaukana tavallisesta ja siitä äitipuolesta varsinkin näki että on aivan sekaisin. Surullinen kohtalo pienellä tytöllä.
Lastensuojelussa on nykyäänkin kaksoisstandardi. Esim. sijaisvanhemmille sallitaan lapsen jäähyttäminen vaikka biologisten vanhempien tapauksessa se on kirjattu kasvatusvirheeksi.
Ei ole vaikea uskoa tätä. Sillä on varmasti isokin merkitys että kuinka sosiaalityöntekijät suhtautuu keneenkin. On tietysti inhimillistä ettei kaikkien naama miellytä mutta on epäammattimaista antaa sen näkyä ja vaikuttaa omaan työhön, ja seuraukset voi olla karut. Työntekijöitä on niin monenlaisia ja se resurssipulakaan ei ainakaan auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaikki on hyvin niin ei lasuista puhuta mitään. Jos perheen toiminta näyttää siltä, että lapsen kehitys ja hyvinvointi vaarantuu niin tehdään lasu. Ei niitä ainakaan koulusta helpolla tehdä vaan taustalla on aina perusteltu huoli lapsen hyvinvoinnista. Tietysti joskus tapahtuu ylilyöntejä ja joku koulun työntekijä voi itse olla pöpi, mutta tämä on marginaalinen ilmiö. Lasua ei tarvitse pelätä sillä sitä kautta voi saada sellaista apua mitä ei itse tajunnut tarvitsevansa ja perheen arki voi helpottua paljon. Lasu ei tarkoita huostaanottoa tai jotain kamalaa.
Mistä se sitten johtuu, että lasu on sana joka on kaikkien huulilla? Ei niin ennen ollut.
Vilja Eerikan jälkeen kynnys mataloitui eikä kukaan halua virkavastuuseen jos tapahtuu uudelleen samankaltainen juttu.
Vilja-Erikan tapauksessa kyse oli kuitenkin enemmän jonkinlaisesta korruptiosta lastensuojelun sisällä. Isänäiti oli sosiaalijohtaja tms. ylemmässä asemassa oleva, ja suvussa muutakin sos.alan väkeä. Eikö tuo mummo jotenkin painostanut sos.työntekijöitä. Lasuja tehtiin vaikka kuinka mutta eivät välttämättä edes johtaneet mihinkään tai sitten toimet oli tehottomia. Mielummin pitäisi kiinnittää huomiota lastensuojelun toimintaan kuin lisätä tavallisten perheiden kyttäystä. Nuohan oli aika kaukana tavallisesta ja siitä äitipuolesta varsinkin näki että on aivan sekaisin. Surullinen kohtalo pienellä tytöllä.
Höpö höpö. Vilja-Erika oli lähdössä sijoitukseen seuraavana päivänä, isä aneli pitää vielä yhden päivän lisää ja sinä päivänä Eerika kuoli. Äitipuolen hulluutta ei päästy fyysisesti näkemään ikinä, koska ei tullut palavereihin. Isä tuli ja osasi puhua. Pääongelmana jutussa oli, että kyseessä oli kaksi vaikeasti personallisuushäiriöistä aikuista isä ja äitipuoli ja aina totaalisen ylityöllistetty sosiaalitoimi, jolla ei ollut aikaa väijyä riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaikki on hyvin niin ei lasuista puhuta mitään. Jos perheen toiminta näyttää siltä, että lapsen kehitys ja hyvinvointi vaarantuu niin tehdään lasu. Ei niitä ainakaan koulusta helpolla tehdä vaan taustalla on aina perusteltu huoli lapsen hyvinvoinnista. Tietysti joskus tapahtuu ylilyöntejä ja joku koulun työntekijä voi itse olla pöpi, mutta tämä on marginaalinen ilmiö. Lasua ei tarvitse pelätä sillä sitä kautta voi saada sellaista apua mitä ei itse tajunnut tarvitsevansa ja perheen arki voi helpottua paljon. Lasu ei tarkoita huostaanottoa tai jotain kamalaa.
Mistä se sitten johtuu, että lasu on sana joka on kaikkien huulilla? Ei niin ennen ollut.
Vilja Eerikan jälkeen kynnys mataloitui eikä kukaan halua virkavastuuseen jos tapahtuu uudelleen samankaltainen juttu.
Vilja-Erikan tapauksessa kyse oli kuitenkin enemmän jonkinlaisesta korruptiosta lastensuojelun sisällä. Isänäiti oli sosiaalijohtaja tms. ylemmässä asemassa oleva, ja suvussa muutakin sos.alan väkeä. Eikö tuo mummo jotenkin painostanut sos.työntekijöitä. Lasuja tehtiin vaikka kuinka mutta eivät välttämättä edes johtaneet mihinkään tai sitten toimet oli tehottomia. Mielummin pitäisi kiinnittää huomiota lastensuojelun toimintaan kuin lisätä tavallisten perheiden kyttäystä. Nuohan oli aika kaukana tavallisesta ja siitä äitipuolesta varsinkin näki että on aivan sekaisin. Surullinen kohtalo pienellä tytöllä.
Lastensuojelussa on nykyäänkin kaksoisstandardi. Esim. sijaisvanhemmille sallitaan lapsen jäähyttäminen vaikka biologisten vanhempien tapauksessa se on kirjattu kasvatusvirheeksi.
Sekin muuttuu, mikä katsotaan kasvatusvirheeksi ja mikä ei. Meille kävi niin, että kun lapset olivat taaperoita, neuvolasta suositeltiin jäähyjä lasten riitatilanteisiin. Pari kertaa kokeilimme ja lopetimme tehottomina. Lapset olivat tuolloin 2 ja 4. No, nuoremmalle nämä jäähyt jäivät mieleen, ja ne kirjattiin myöhemmin yhdeksi perusteeksi lastensuojeluilmoitukseen, kun nuori teinikapinassaan sai päähänsä listata kasvatusvirheemme... Siinäpä sitten selitimme, miten näihin ratkaisuihin oli päädytty.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että muutos on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Noin.
Minulla on kaksi autismin kirjolla olevaa lasta 10 vuoden ikäerolla. Vanhemmalla heistä piirteet ovat näkyneet pienestä pitäen, kun taas nuoremmalla ne tulivat esiin vasta teini-iässä.
Vanhemmasta lapsesta ei tehty koskaan yhtään lasua, vaikka koulussa oli jos jotakin. Tämä lapsi sai käydä psykologilla, sai tarvitsemiaan tukitoimia ja kasvoi aikuiseksi ilman suurempia kriisejä.
Nuoremman lapsen oireiden alkaessa haimme toiveikkaana apua koulupsykologilta, mistä esikoiselle oli saatu apua. Tie nousi pystyyn, mitään apua ei voitu tarjota. Nuoren oireet pahenivat, käännyttiin uudellen koulupsykologin puoleen ja seuraus oli lasu.
Nuoren oireet sivuutettiin (vaikka perheessä aikaisempi nepsy-diagnoosi) ja asia kääntyi perheen vuorovaikutuksen ongelmiksi. Niitä selvitettiin puoli vuotta lastensuojelun kanssa kunnes lastensuojelu teki johtopäätöksen, että perheen vuorovaikutuksessa ei ole vikaa vaan nuori tarvitsee psykiatrisen puolen hoitoa.
Lasun kautta päästiin sitten sinne hoitoon, mitä koulupsykologin kautta yritettiin. Prosessi oli kuitenkin hidas: ensimmäisestä koulupsykologin puoleen kääntymisestä autismin kirjon diagnoosin saamiseen meni tällä lapsella 4 vuotta. Varsinaista hoitoa ja tukitoimia odotellaan edelleen, nyt lähinnä seuraillaan.
Lasuja on sittemmin tullut lisääkin tämän saman nuoren kohdalla. Ne eivät ole johtaneet asiakkuuteen, koska lastensuojelussa asiat on ymmärretty autismin kirjoon kuuluviksi ja tiedossa on siellä, että hoitoa on luvassa (hamassa tulevaisuudessa).
Voi tietysti olla sattumaakin ja kiinni kohdalle osuneista henkilöistä, mutta nuoremman lapsen kokemusten perusteella tuntuu suorastaan yllättävältä, että vanhemmasta ei tullut koskaan yhtään lasua. Minusta tuntuu, että yhteiskunta on tässä suhteessa muuttunut.
Ei yhteiskunta ole muuttunut, mutta lasten terveyspalvelut kylläkin. Lastenpsykiatria ja neurologia ovat täysin romahtaneet. Lääkäreitä ei ole eikä siksi hoitoja ja palveluita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua uhattiin lasulla neuvolassa, kun kerroin olevani väsynyt hoitamaan dementoituneen vanhempani asioita päivin öin ja taistelemaan hänelle apua ja paikkaa hoivakodissa. Olin tuolloin pienen vauvan äiti. Sanoin, etten tiedä mitä lasu auttaisi meidän tilanteeseen. Mulla ja vauvalla oli kaikki erinomaisesti ja nautin suuresti äitiysestäni. Halusin apua dementikolle!
No voi Jeesus. Mietipä nyt hetki. Jos sä NEUVOLASSA kerrot, että olet pikkulapsen vanhempana väsynyt syystä x, y tai z, oli se syy nyt mikä hyvänsä, niin öö miksiköhän sieltä NEUVOLASTA yritetään tarjota sitä apua siihen mikä se niiden vastuualue on, eli se perhe-elämä? Rautalangasta vääntäen; jos sä menet NEUVOLASSA kertomaan kuinka olet väsynyt ja uupunut, silloin sulle tarjotaan apua neuvolan piiriin liittyvissä asioissa. Ei niillä NEUVOLASSA ole tietoa jostain demepotilaan palveluista ja avuista niissä 🤦
Lasu on siis ollut ihan looginen tarjottu tukimuoto, kun hakee apua neuvolasta. Jos olisit hakenut apua aikuissosiaalityöstä ja/tai vanhuspalveluista dementikon tilanteeseen, sieltä tuskin ensimmäisenä olisi lasua tuputettu. Oltaisiin sieltäkin kyllä saatettu lasukin toki mainita, sillä kun tilanne kun on se, että niitä laitospaikkoja ei vaan dementikolle ole tarjolla, tilanne vaan jatkuu ja kuormittaa omaista, ja silloin esim. joku lastenhoitoapu, tai vaikka vaan keskustelu jonkun työntekijän kanssa siitä, voisiko perhe-elämää lapsen kanssa keventää jotenkin, jotta jaksaisi paremmin myös dementikkoa eikä uupuisi kokonaan ym. voisi hyvinkin olla hyödyksi.
Mutta tämä vastaa kyllä hyvin tuohon että miksi nykyisin "uhkaillaan" lasulla: Ei uhkailla, vaan porukka tulkitsee ihan omiaan. Liekö sitten syynä se, että yksinkertaisimmat nielaisee koukkuineen tarinat lastensuojelun "kauhuista": huostaprovikoista, likaisten eriparisukkien tai vääränlaisen makaronilaatikko vuoksi huostatuista lapsista, sossuista jotka keskittyvät kiusaamaan normaaleja ihmisiä, ettei tarvitsisi keskittyä sen liivijengiläisen lasten ongelmiin, ja mitä näitä nyt jatkuvasti tälläkin palstalla jankataan "tosina". Sitten näille "lasukammoisille" kun jostain instanssista kun mainitaankin sana "lastensuojelu" ja sen tarjoamat palvelut, niin heti on hyökkäys päällä: mehän ei mitään lasuja tarvita, kehtaattekin uhkailla meidän perhettä sillä!
Seurasin sivusta yhden äidin järkytystä, kun joutuivat kaiken maailman lasuselvityksiin siksi, että tytär, jolla oli oma hevonen, oli kysyttäessä (oletettavasti johdateltuna) maininnut, että onhan se vähän raskasta joskus aamuisin käydä hoitamassa sitä hevosta.
He olivat todella läheisiä tuon yläasteikäisen tyttären kanssa, viettivät paljon vapaa-aikaa yhdessä (varmasti enemmän, kuin mitä keskimääräinen äiti teininsä kanssa viettää laatuaikaa) ja sanomattakin selvää, että lapsi, joka on saanut oman hevosen, on etuoikeutettu.
Tietenkään mitään lasuasiakkuutta ei heille tullut, mutta pitkiä puheluita ja kasvotusten tapaamisia oli, mihin piti osallistua ja tietysti tuollaiset syytökset, ettei vanhemmuutta olisi hoidettu hyvin, on hirveitä kelle tahansa äidille.
Tuon tapauksen jälkeen olen kyllä uskonut heittämällä kaikki nämä jutut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että muutos on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Noin.
Minulla on kaksi autismin kirjolla olevaa lasta 10 vuoden ikäerolla. Vanhemmalla heistä piirteet ovat näkyneet pienestä pitäen, kun taas nuoremmalla ne tulivat esiin vasta teini-iässä.
Vanhemmasta lapsesta ei tehty koskaan yhtään lasua, vaikka koulussa oli jos jotakin. Tämä lapsi sai käydä psykologilla, sai tarvitsemiaan tukitoimia ja kasvoi aikuiseksi ilman suurempia kriisejä.
Nuoremman lapsen oireiden alkaessa haimme toiveikkaana apua koulupsykologilta, mistä esikoiselle oli saatu apua. Tie nousi pystyyn, mitään apua ei voitu tarjota. Nuoren oireet pahenivat, käännyttiin uudellen koulupsykologin puoleen ja seuraus oli lasu.
Nuoren oireet sivuutettiin (vaikka perheessä aikaisempi nepsy-diagnoosi) ja asia kääntyi perheen vuorovaikutuksen ongelmiksi. Niitä selvitettiin puoli vuotta lastensuojelun kanssa kunnes lastensuojelu teki johtopäätöksen, että perheen vuorovaikutuksessa ei ole vikaa vaan nuori tarvitsee psykiatrisen puolen hoitoa.
Lasun kautta päästiin sitten sinne hoitoon, mitä koulupsykologin kautta yritettiin. Prosessi oli kuitenkin hidas: ensimmäisestä koulupsykologin puoleen kääntymisestä autismin kirjon diagnoosin saamiseen meni tällä lapsella 4 vuotta. Varsinaista hoitoa ja tukitoimia odotellaan edelleen, nyt lähinnä seuraillaan.
Lasuja on sittemmin tullut lisääkin tämän saman nuoren kohdalla. Ne eivät ole johtaneet asiakkuuteen, koska lastensuojelussa asiat on ymmärretty autismin kirjoon kuuluviksi ja tiedossa on siellä, että hoitoa on luvassa (hamassa tulevaisuudessa).
Voi tietysti olla sattumaakin ja kiinni kohdalle osuneista henkilöistä, mutta nuoremman lapsen kokemusten perusteella tuntuu suorastaan yllättävältä, että vanhemmasta ei tullut koskaan yhtään lasua. Minusta tuntuu, että yhteiskunta on tässä suhteessa muuttunut.
Ei yhteiskunta ole muuttunut, mutta lasten terveyspalvelut kylläkin. Lastenpsykiatria ja neurologia ovat täysin romahtaneet. Lääkäreitä ei ole eikä siksi hoitoja ja palveluita.
Mutta kyttäystä on sitten senkin edestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä muuten tapahtuu jos yksinkertaisesti ei vaan välitä lasusta? Eli ei mene mihinkään kuulusteluihin eikä päästä perhetyöntekijää kotiinsa? Tuleeko siitä huostaanotto?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että muutos on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Noin.
Minulla on kaksi autismin kirjolla olevaa lasta 10 vuoden ikäerolla. Vanhemmalla heistä piirteet ovat näkyneet pienestä pitäen, kun taas nuoremmalla ne tulivat esiin vasta teini-iässä.
Vanhemmasta lapsesta ei tehty koskaan yhtään lasua, vaikka koulussa oli jos jotakin. Tämä lapsi sai käydä psykologilla, sai tarvitsemiaan tukitoimia ja kasvoi aikuiseksi ilman suurempia kriisejä.
Nuoremman lapsen oireiden alkaessa haimme toiveikkaana apua koulupsykologilta, mistä esikoiselle oli saatu apua. Tie nousi pystyyn, mitään apua ei voitu tarjota. Nuoren oireet pahenivat, käännyttiin uudellen koulupsykologin puoleen ja seuraus oli lasu.
Nuoren oireet sivuutettiin (vaikka perheessä aikaisempi nepsy-diagnoosi) ja asia kääntyi perheen vuorovaikutuksen ongelmiksi. Niitä selvitettiin puoli vuotta lastensuojelun kanssa kunnes lastensuojelu teki johtopäätöksen, että perheen vuorovaikutuksessa ei ole vikaa vaan nuori tarvitsee psykiatrisen puolen hoitoa.
Lasun kautta päästiin sitten sinne hoitoon, mitä koulupsykologin kautta yritettiin. Prosessi oli kuitenkin hidas: ensimmäisestä koulupsykologin puoleen kääntymisestä autismin kirjon diagnoosin saamiseen meni tällä lapsella 4 vuotta. Varsinaista hoitoa ja tukitoimia odotellaan edelleen, nyt lähinnä seuraillaan.
Lasuja on sittemmin tullut lisääkin tämän saman nuoren kohdalla. Ne eivät ole johtaneet asiakkuuteen, koska lastensuojelussa asiat on ymmärretty autismin kirjoon kuuluviksi ja tiedossa on siellä, että hoitoa on luvassa (hamassa tulevaisuudessa).
Voi tietysti olla sattumaakin ja kiinni kohdalle osuneista henkilöistä, mutta nuoremman lapsen kokemusten perusteella tuntuu suorastaan yllättävältä, että vanhemmasta ei tullut koskaan yhtään lasua. Minusta tuntuu, että yhteiskunta on tässä suhteessa muuttunut.
Ei yhteiskunta ole muuttunut, mutta lasten terveyspalvelut kylläkin. Lastenpsykiatria ja neurologia ovat täysin romahtaneet. Lääkäreitä ei ole eikä siksi hoitoja ja palveluita.
No joo, tämä voi hyvin olla taustalla. Mutta olisin arvostanut, jos meille olisi suoraan sanottu, että koska teille sopivissa palveluissa on ruuhkaa, ohjaamme teidät lastensuojeluun, ehkä saatte sieltä kautta helpommin näitä palveluita. Sen sijaan, että ei nähty lapsen tarpeita vaan ruvettiin ratkaisemaan ihan muuta ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua uhattiin lasulla neuvolassa, kun kerroin olevani väsynyt hoitamaan dementoituneen vanhempani asioita päivin öin ja taistelemaan hänelle apua ja paikkaa hoivakodissa. Olin tuolloin pienen vauvan äiti. Sanoin, etten tiedä mitä lasu auttaisi meidän tilanteeseen. Mulla ja vauvalla oli kaikki erinomaisesti ja nautin suuresti äitiysestäni. Halusin apua dementikolle!
No voi Jeesus. Mietipä nyt hetki. Jos sä NEUVOLASSA kerrot, että olet pikkulapsen vanhempana väsynyt syystä x, y tai z, oli se syy nyt mikä hyvänsä, niin öö miksiköhän sieltä NEUVOLASTA yritetään tarjota sitä apua siihen mikä se niiden vastuualue on, eli se perhe-elämä? Rautalangasta vääntäen; jos sä menet NEUVOLASSA kertomaan kuinka olet väsynyt ja uupunut, silloin sulle tarjotaan apua neuvolan piiriin liittyvissä asioissa. Ei niillä NEUVOLASSA ole tietoa jostain demepotilaan palveluista ja avuista niissä 🤦
Lasu on siis ollut ihan looginen tarjottu tukimuoto, kun hakee apua neuvolasta. Jos olisit hakenut apua aikuissosiaalityöstä ja/tai vanhuspalveluista dementikon tilanteeseen, sieltä tuskin ensimmäisenä olisi lasua tuputettu. Oltaisiin sieltäkin kyllä saatettu lasukin toki mainita, sillä kun tilanne kun on se, että niitä laitospaikkoja ei vaan dementikolle ole tarjolla, tilanne vaan jatkuu ja kuormittaa omaista, ja silloin esim. joku lastenhoitoapu, tai vaikka vaan keskustelu jonkun työntekijän kanssa siitä, voisiko perhe-elämää lapsen kanssa keventää jotenkin, jotta jaksaisi paremmin myös dementikkoa eikä uupuisi kokonaan ym. voisi hyvinkin olla hyödyksi.
Mutta tämä vastaa kyllä hyvin tuohon että miksi nykyisin "uhkaillaan" lasulla: Ei uhkailla, vaan porukka tulkitsee ihan omiaan. Liekö sitten syynä se, että yksinkertaisimmat nielaisee koukkuineen tarinat lastensuojelun "kauhuista": huostaprovikoista, likaisten eriparisukkien tai vääränlaisen makaronilaatikko vuoksi huostatuista lapsista, sossuista jotka keskittyvät kiusaamaan normaaleja ihmisiä, ettei tarvitsisi keskittyä sen liivijengiläisen lasten ongelmiin, ja mitä näitä nyt jatkuvasti tälläkin palstalla jankataan "tosina". Sitten näille "lasukammoisille" kun jostain instanssista kun mainitaankin sana "lastensuojelu" ja sen tarjoamat palvelut, niin heti on hyökkäys päällä: mehän ei mitään lasuja tarvita, kehtaattekin uhkailla meidän perhettä sillä!
Seurasin sivusta yhden äidin järkytystä, kun joutuivat kaiken maailman lasuselvityksiin siksi, että tytär, jolla oli oma hevonen, oli kysyttäessä (oletettavasti johdateltuna) maininnut, että onhan se vähän raskasta joskus aamuisin käydä hoitamassa sitä hevosta.
He olivat todella läheisiä tuon yläasteikäisen tyttären kanssa, viettivät paljon vapaa-aikaa yhdessä (varmasti enemmän, kuin mitä keskimääräinen äiti teininsä kanssa viettää laatuaikaa) ja sanomattakin selvää, että lapsi, joka on saanut oman hevosen, on etuoikeutettu.
Tietenkään mitään lasuasiakkuutta ei heille tullut, mutta pitkiä puheluita ja kasvotusten tapaamisia oli, mihin piti osallistua ja tietysti tuollaiset syytökset, ettei vanhemmuutta olisi hoidettu hyvin, on hirveitä kelle tahansa äidille.
Tuon tapauksen jälkeen olen kyllä uskonut heittämällä kaikki nämä jutut.
Noinhan se kai yleensä menee että siinä vaiheessa silmät avautuu kun siihen pyöritykseen joutuu itse tai joku oma läheinen. Varmasti hyviäkin kokemuksia on, mutta ei ne kaikki huonotkaan mitään keksittyjä tai edes liioiteltuja ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että muutos on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Noin.
Minulla on kaksi autismin kirjolla olevaa lasta 10 vuoden ikäerolla. Vanhemmalla heistä piirteet ovat näkyneet pienestä pitäen, kun taas nuoremmalla ne tulivat esiin vasta teini-iässä.
Vanhemmasta lapsesta ei tehty koskaan yhtään lasua, vaikka koulussa oli jos jotakin. Tämä lapsi sai käydä psykologilla, sai tarvitsemiaan tukitoimia ja kasvoi aikuiseksi ilman suurempia kriisejä.
Nuoremman lapsen oireiden alkaessa haimme toiveikkaana apua koulupsykologilta, mistä esikoiselle oli saatu apua. Tie nousi pystyyn, mitään apua ei voitu tarjota. Nuoren oireet pahenivat, käännyttiin uudellen koulupsykologin puoleen ja seuraus oli lasu.
Nuoren oireet sivuutettiin (vaikka perheessä aikaisempi nepsy-diagnoosi) ja asia kääntyi perheen vuorovaikutuksen ongelmiksi. Niitä selvitettiin puoli vuotta lastensuojelun kanssa kunnes lastensuojelu teki johtopäätöksen, että perheen vuorovaikutuksessa ei ole vikaa vaan nuori tarvitsee psykiatrisen puolen hoitoa.
Lasun kautta päästiin sitten sinne hoitoon, mitä koulupsykologin kautta yritettiin. Prosessi oli kuitenkin hidas: ensimmäisestä koulupsykologin puoleen kääntymisestä autismin kirjon diagnoosin saamiseen meni tällä lapsella 4 vuotta. Varsinaista hoitoa ja tukitoimia odotellaan edelleen, nyt lähinnä seuraillaan.
Lasuja on sittemmin tullut lisääkin tämän saman nuoren kohdalla. Ne eivät ole johtaneet asiakkuuteen, koska lastensuojelussa asiat on ymmärretty autismin kirjoon kuuluviksi ja tiedossa on siellä, että hoitoa on luvassa (hamassa tulevaisuudessa).
Voi tietysti olla sattumaakin ja kiinni kohdalle osuneista henkilöistä, mutta nuoremman lapsen kokemusten perusteella tuntuu suorastaan yllättävältä, että vanhemmasta ei tullut koskaan yhtään lasua. Minusta tuntuu, että yhteiskunta on tässä suhteessa muuttunut.
Ei yhteiskunta ole muuttunut, mutta lasten terveyspalvelut kylläkin. Lastenpsykiatria ja neurologia ovat täysin romahtaneet. Lääkäreitä ei ole eikä siksi hoitoja ja palveluita.
Jep. Meidän on koulussa pakko sanoa ei oota kun kysellään koulupsykologia. Neurolle tai psykiatrialle ei pääse ja sitten kouluissa yritetään jotenkin sillä pedagogisella ammattitaidolla kannatella oppilaita, jotka eivät tarvitse pedagogia vaan lääketieteen tai psykologian ammattilaista. Koko järjestelmä on rikki. Neurolta ja psykalta muuten tulee usein viestiä, että hoitakaa siellä koulussa, me ei ehditä. Öö millä ammattitaidolla me hoidetaan??
Vierailija kirjoitti:
Mitä muuten tapahtuu jos yksinkertaisesti ei vaan välitä lasusta? Eli ei mene mihinkään kuulusteluihin eikä päästä perhetyöntekijää kotiinsa? Tuleeko siitä huostaanotto?
Parhainta on ottaa lastensuojelu vastaan oman lakimiehen läsnäollessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaikki on hyvin niin ei lasuista puhuta mitään. Jos perheen toiminta näyttää siltä, että lapsen kehitys ja hyvinvointi vaarantuu niin tehdään lasu. Ei niitä ainakaan koulusta helpolla tehdä vaan taustalla on aina perusteltu huoli lapsen hyvinvoinnista. Tietysti joskus tapahtuu ylilyöntejä ja joku koulun työntekijä voi itse olla pöpi, mutta tämä on marginaalinen ilmiö. Lasua ei tarvitse pelätä sillä sitä kautta voi saada sellaista apua mitä ei itse tajunnut tarvitsevansa ja perheen arki voi helpottua paljon. Lasu ei tarkoita huostaanottoa tai jotain kamalaa.
Mistä se sitten johtuu, että lasu on sana joka on kaikkien huulilla? Ei niin ennen ollut.
Ei ole sana kaikkien huulilla. Eivät joudu kunnolliset vanhemmat kuuntelemaan lasulla uhkailua. Uhkaillaan vaan siksi, että mitä ilmeisimmin muu ei tehoa sinun tapauksessasi. Tehoaako uhkailukaan, enpä usko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että muutos on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Noin.
Minulla on kaksi autismin kirjolla olevaa lasta 10 vuoden ikäerolla. Vanhemmalla heistä piirteet ovat näkyneet pienestä pitäen, kun taas nuoremmalla ne tulivat esiin vasta teini-iässä.
Vanhemmasta lapsesta ei tehty koskaan yhtään lasua, vaikka koulussa oli jos jotakin. Tämä lapsi sai käydä psykologilla, sai tarvitsemiaan tukitoimia ja kasvoi aikuiseksi ilman suurempia kriisejä.
Nuoremman lapsen oireiden alkaessa haimme toiveikkaana apua koulupsykologilta, mistä esikoiselle oli saatu apua. Tie nousi pystyyn, mitään apua ei voitu tarjota. Nuoren oireet pahenivat, käännyttiin uudellen koulupsykologin puoleen ja seuraus oli lasu.
Nuoren oireet sivuutettiin (vaikka perheessä aikaisempi nepsy-diagnoosi) ja asia kääntyi perheen vuorovaikutuksen ongelmiksi. Niitä selvitettiin puoli vuotta lastensuojelun kanssa kunnes lastensuojelu teki johtopäätöksen, että perheen vuorovaikutuksessa ei ole vikaa vaan nuori tarvitsee psykiatrisen puolen hoitoa.
Lasun kautta päästiin sitten sinne hoitoon, mitä koulupsykologin kautta yritettiin. Prosessi oli kuitenkin hidas: ensimmäisestä koulupsykologin puoleen kääntymisestä autismin kirjon diagnoosin saamiseen meni tällä lapsella 4 vuotta. Varsinaista hoitoa ja tukitoimia odotellaan edelleen, nyt lähinnä seuraillaan.
Lasuja on sittemmin tullut lisääkin tämän saman nuoren kohdalla. Ne eivät ole johtaneet asiakkuuteen, koska lastensuojelussa asiat on ymmärretty autismin kirjoon kuuluviksi ja tiedossa on siellä, että hoitoa on luvassa (hamassa tulevaisuudessa).
Voi tietysti olla sattumaakin ja kiinni kohdalle osuneista henkilöistä, mutta nuoremman lapsen kokemusten perusteella tuntuu suorastaan yllättävältä, että vanhemmasta ei tullut koskaan yhtään lasua. Minusta tuntuu, että yhteiskunta on tässä suhteessa muuttunut.
Ei yhteiskunta ole muuttunut, mutta lasten terveyspalvelut kylläkin. Lastenpsykiatria ja neurologia ovat täysin romahtaneet. Lääkäreitä ei ole eikä siksi hoitoja ja palveluita.
Jep. Meidän on koulussa pakko sanoa ei oota kun kysellään koulupsykologia. Neurolle tai psykiatrialle ei pääse ja sitten kouluissa yritetään jotenkin sillä pedagogisella ammattitaidolla kannatella oppilaita, jotka eivät tarvitse pedagogia vaan lääketieteen tai psykologian ammattilaista. Koko järjestelmä on rikki. Neurolta ja psykalta muuten tulee usein viestiä, että hoitakaa siellä koulussa, me ei ehditä. Öö millä ammattitaidolla me hoidetaan??
Sama meillä lasussa. Me ei saada sanoa ei oota, mutta joudutaan yrittämään kannatella niitä, jotka tarvitsisi puhtaasti sitä lääkäriä ja lääkärin määräämää hoitoa. Ja saadaan vielä yleensä paskat niskaamme siitäkin hyvästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasun sossu täällä. Ilmoituksia kuuluu kyllä tehdä, jos lasta kaltoinkohdellaan, lyödään, pidetään nälässä tai vastaavaa. Samoin, jos perhe ei pärjää, uuvutaan, ei jakseta hoitaa. Silloinhan tarvitsee apua.
Mutta onko teillä tarjota kodinhoitajaa, jotta väsynyt vanhempi voisi esim. nukkua? No ei ole, vaan mieluummin haette esim. tukiperhettä. Työntekijä tulee kotiin kyttäämään, että mitä vanhempi on jaksanut tehdä kotona, vaikka onkin univelkainen. Liian moni tulee juttelemaan kotiin, vaikka avuksi kaivataan tekoja!
Luultavasti yhteiskunnalle tulisi halvemmaksi ottaa takaisin käyttöön entisajan kodinhoitajat. Ongelmat eivät ehtisi kasvaa isoiksi.
Saahan sitä kotipalvelua nytkin, jos on asiallinen syy kuten vaikka vastasyntyneet kolmoset tai äidillä koipi poikki. Yleensä perheissä on kaksi aikuista, joten ensi sijassa ne väsymiset pitäisi hoitaa niin, että toinen nukkuu ja toinen jynssää sen vessan.
Sivusta huutelen, että ei tullut kodinhoitajaa avuksi kun teloin jalkani ja mies oli työmatkalla vielä kuukauden. Sain aivan itse kuule selvitä. Lapsetkin otin pois päiväkodista, koska en saanut heitä sinne mitenkään vietyä. Omista vanhemmista ei ollut mitään apua, anoppi kävi kahden viikon ajan kaupassa ja auttoi minkä omilta töiltään ja 70km päästä ehti. Lopulta muutettiin anoppilaan ja odotettiin sieltä käsin iskää kotiin.
Jos ei olisi ollut anoppia, olisin ollut pulassa. Neuvolasta naureskeltiin, että ei heillä ole ketään tällaisiin tilanteisiin. Rahalla olisi saanut, mutta rahaa ei ei ollut laittaa siinä tilanteessa kuin siivoojaan, joka kävi meillä kaksi kertaa.
Muutama vuosi sitten yläkoulun vanhempaininfossa kyllä kerrottiin kaikille, että jos lapsella/oppilaalla on xx-tunteja poissaoloja, niin tästä keskustellaan koulussa ja kun yyy-tunnit ylittyy, niin tehdään lasu. Poissaolojen seurantaa oli tehostettu ja kaikille haluttiin kertoa avoimesti, mitä poissaoloista seuraa. Ymmärsin, että tämä oli kaupungin "uusi" linjaus.