44-vuotiaana tyhjä ja masentunut olo

En pysty kyllä 41-vuotiaana samaistumaan näihin "elämä on takana"-ajatuksiin. Ainakin minulla on vielä aktiivinen elämä, myös rakkaus- ja seksielämä, ja koen uusia juttuja niin töissä kuin vapaalla koko ajan. En nyt sano, että ottakaa itseänne niskasta kiinni, se ei ole tarkoitus. Ehkä pikemminkin tarkoitus on sanoa, että ei, nelikymppisenä elämä ei ole ohi vaan häthätää puolessa välissä. Jos tuntuu, että kaikki on toivotonta ja takanapäin, syynä on todennäköisemmin masennus kuin absoluuttinen totuus ympäröivästä maailmasta, ja se kannattaa ilman muuta hoitaa.

Minä olen 44 ja minulla on vauva, ei ainakaan vielä ehdi masentumaan tai jäämään paikalleen..en sano, että kaikkien pitää hankkia vauva, mutta jotain muuta mikä tuo sitä iloa.

Vierailija wrote:

Olen mies 48 vuotta ja luulen että se on sitä että nuoruus jäi jo taakse ja nyt on tunne että viimeistä etappi viedään. Ja sitten tuntuu että mahdollisuudet mennyt jo ja liian vanha koulutukseen ja töihin vaikea pääastä ja sitten kun näkee miten nuoret nauraa ja pitää hauskas ja meilla "vanhoilla" on vain jotain  kävelylenkkejä ja television katsomista.  Sitten tässä iässä tuntuu että kukaan ei oikeen huomakaan. Muuttuu vähän näkymättömäksi.

Eikä ihan vähänkään. Just äsken kävin hoitamassa pari asiaa sekä tuollaisella kävelylenkillä ja oikeasti kolme vastaan tullutta ihmistä meinasi kävellä mua päin/mun yli ja ilmeisesti ei tosiaan nähneet mua lainkaan. Kaksi näistä vielä itse vaihtoi tienreunaa just sillai, että vähän säpsähtivätkin tajutessaan että siinä kävelikin jo joku heitä kohti.

Ja nämä siis oli erillisiä kertoja ja näistä kukaan ei edes tuijottanut kännykkäänsä. 

N48

Vierailija wrote:

Nuorena ei vaan tajua. Kaikki tuntuu jotenkin paremmalta mitä on. Vanhempana ei enää innostu kun tietää totuuden. Kannattaa muuten jättää alkoholi jos tällaisia miettii paljon. Se vie salakavalasti intoa ja energiaa.

Minusta tuntuu, että meni ihan päinvastoin ja vasta alkoholinkäytön lopettamisen jälkeen sitä lävähti kunnolla tämä ankeus päin näköä.

Intoa ja energiaa toki on erilailla mitä silloin kun vielä viikonloppunollauksia harrasti, mutta mitäpä niilläkään enää tekee kun juna on mennyt jo monen asian suhteen? Ja koska asioilla on tapana liittyä toisiinsa, niin eipä sitten voi nykyinnolla ja - energialla edes niitä "ikärajattomia" asioita x ja y, koska se ikäsidonnainen asia z jäikin tekemättä eikä sitä enää voi tehdä.

Vierailija wrote:

Minä olen 44 ja minulla on vauva, ei ainakaan vielä ehdi masentumaan tai jäämään paikalleen..en sano, että kaikkien pitää hankkia vauva, mutta jotain muuta mikä tuo sitä iloa.

Eli jos olet masentunut, niin koita hei vähän piristyä? 

Vierailija wrote:

Olen itse pohtinut että ensin korona ja sen jälkeen Venäjän toimet iskivät monella sellaiseen arkaan paikkaan joka järkytti perusturvallisuutta ja samalla sai ihmiset pysähtymään ja miettimään omaa elämäänsä ja sen merkitystä.

Ja mitä enemmän sitä miettii niin sitä varmemmin vastaus on että meillä yhdelläkään ei ole edes Aurinkokunnan mittakaavassa yhtään mitään merkitystä. Tämä sitten johtaa joko masennukseen - tai paremmassa tilanteessa valloittavaan vapauden tunteeseen.

Totta tuokin, mutta minulle ainakin kirkastui kerrasta se mitä elämältäni oikeasti haluan ja millainen on se mulle aidosti omannäköinen elämä -ja liki samalla sitten myöskin se, ettei sellaista enää ole saatavillakaan.

Joo, mitään merkitystähän sillä ei isossa kuvassa ole mutta jotenkin nyt tajuaa sen harvinaisen selvästi, että elämää ei voi/kannata elää "sitku"-asenteella vaan elämän pitääkin olla ihan tänään sellaista jollaista sen haluaa olevan (ja jos sellaisen elämän haluaa kokea), koska huomista ei ehkä olekaan. 

Samaten kun aika kuluu niin hurjaa vauhtia ja ikääntyminen alkaa tuntua yllättävän aikaisin (luulin aina, että joskus lähellä eläkeikää nämä kolotukset iskee) niin eipä sitä sitten enää tässä liki 50-vuotiaana voikaan enää tehdä/harrastaa niitä asioita, joita kuvitteli olevan aikaa tehdä/harrastaa vielä vuosikymmeniä vaikka kiinnostusta vielä olisikin. Toisaalta myös kiinnostuksenkohteet on muuttuneet eli enää ei edes kiinnosta kokea asiaa x vaan se olisi pitänyt kokea aikanaan ja kun ei kokenut, niin sitä kokemusta ilman tässä elämässä sitten jäi.

Jotenkin ärsyttää että moni ovi on jo sulkeutunut eikä tilalle tulekaan uusia ovia. Sekin, että elämään ei tunnu ollenkaan tulevan mitään uusia ihmissuhteita vaan ainoastaan joutuu luopumaan entisistäkin ja on jatkuvasti vain yksinäisempi.

Olisi kiva että olisi jonkinlainen balanssi eli surun lisäksi iloakin tuovia perhetapahtumia.

Minuakaan ei oikein kiinnosta mikään.Ahdistaa kun uutisissa ei oo mitään muuta kuin sotaa.

Korona ja sun muut taas jyllää 

Ehkä on parempi et makoilen vaan sohvalla ja katson telkkaria.

T.59v eläkeläinen

Kuulostaa aika tutulta.

40 ikävuoden jälkeen oma mielialani on tasaisesti laskenut, kun olen pikkuhiljaa joutunut hyväksymään sen että lapset ja kumppani jäi saamatta, suurelta osin omien typerien elämänvalintojeni takia. 

Ulkonäköni ei enää ole sitä mitä se joskus oli, ja ne miehet jotka aiemmin olivat kilpaa pyytämässä ulos, eivät enää edes katso minuun päin. 

Olen kavereistani ainoa, jolla ei ole omia lapsia, ja tiettyä ulkopuolisuutta koen tuon takia. 

Pakko alkaa tässä kohtaa hyväksyä, että pieleen meni tämä elämä. Ehkäpä ensi elämässä sitten...