44-vuotiaana tyhjä ja masentunut olo

Olen vuoden nuorempi ja haaveilen vielä vauvasta. Siitä tulisi ikäänkuin uusi alku. Pakko pysyä nuorekkaana.

Sanoisin että kannattaa panostaa hyviin elintapoihin. Hyvä, 8 tunnin yöuni, fyysinen hyvinvointi ja mahdollisimman vähän päihteitä toimii mulla. Ja D-vitamiini. Olen suht pirteä ja jaksava, samoin omaan ulkonäköön panostaminen piristää.

Kipuilen sen kanssa että en ole enää millään mittarilla kovin nuori. Ero aiheuttaa pelot että en ikinä löydä enää rakkautta. Silti olen onnellinen että minulla on kaksi ihanaa tytärtä ja lohduttaudun sillä että ainakin he rakastavat ja välittävät.

Yritän luoda positiivista visiota siitä millainen olen ikääntyvänä. Haluaisin olla niitä ihmisiä jotka eivät katkeroidu ja jämähdä vaan säilyttävät elämänilon ja uteliaisuuden elämää ja asioita kohtaan.

Samat fiilikset täällä, ikää 39 ja nainen.

Syyt tiivistetysti:

-Hedelmällisyyden hiipumisen (ja siihen liittyvien asioiden) tuoma suru ja tyhjyys - lapsi olisi varmaan tähän "ratkaisu", mutten tosiaankaan lähde hommaan niin naurettavasta syystä.

-Sota ja sen tuoma pelko sekä rumat ilmiöt ihan täällä EU:ssakin - vei uskon hyvän voittoon kehittyneessä maailmassa.

-Naiivin rakkauden uskon epätoivoinen hiipuminen nollaan, innostus parisuhteen aloittamiseen nolla, vaikka vuosikymmet ei mitään muuta miettinytkään kuin romantiikkaa. Ei enää pysty kokemaan itseäänkään henkisesti tai fyysisesti sellaisena, johon joku ihastuisi.

-Kauhulla ajattelee tulevia ikääntyneiden läheisten menetyksiä (ja yksinäistä loppuelämää, jos ei rakkaussuhdetta enää tule) - ei enää pysty työntämään tätä ajatusta syrjään, vaan se painaa harteilla 24/7. Tuntuu, ettei enää yhtäkään menetystä kestä, lemmikin tai ihmisen.

-Energiatason lasku ja turvotus (esivaihdevuodet?) - koko ajan ärsyttää ja hommia ei saa tehdyksi.

-Ei pysty näiden seurauksena olemaan kiitollinen kaikesta ihanasta elämässään - syyllisyys tästä, pettymys itseensä, kun eihän minusta pitänyt tulla kiittämätöntä känkkäränkkää.

Toivon, että johtuu hormonitoiminnasta ja jotkut megaluontaishyväpillerit auttaisivat, koska ei tällaisessa olossa ole mitään JÄRKEÄ...!

Vierailija kirjoitti:

Samat fiilikset täällä, ikää 39 ja nainen.

Syyt tiivistetysti:

-Hedelmällisyyden hiipumisen (ja siihen liittyvien asioiden) tuoma suru ja tyhjyys - lapsi olisi varmaan tähän "ratkaisu", mutten tosiaankaan lähde hommaan niin naurettavasta syystä.

-Sota ja sen tuoma pelko sekä rumat ilmiöt ihan täällä EU:ssakin - vei uskon hyvän voittoon kehittyneessä maailmassa.

-Naiivin rakkauden uskon epätoivoinen hiipuminen nollaan, innostus parisuhteen aloittamiseen nolla, vaikka vuosikymmet ei mitään muuta miettinytkään kuin romantiikkaa. Ei enää pysty kokemaan itseäänkään henkisesti tai fyysisesti sellaisena, johon joku ihastuisi.

-Kauhulla ajattelee tulevia ikääntyneiden läheisten menetyksiä (ja yksinäistä loppuelämää, jos ei rakkaussuhdetta enää tule) - ei enää pysty työntämään tätä ajatusta syrjään, vaan se painaa harteilla 24/7. Tuntuu, ettei enää yhtäkään menetystä kestä, lemmikin tai ihmisen.

-Energiatason lasku ja turvotus (esivaihdevuodet?) - koko ajan ärsyttää ja hommia ei saa tehdyksi.

-Ei pysty näiden seurauksena olemaan kiitollinen kaikesta ihanasta elämässään - syyllisyys tästä, pettymys itseensä, kun eihän minusta pitänyt tulla kiittämätöntä känkkäränkkää.

Toivon, että johtuu hormonitoiminnasta ja jotkut megaluontaishyväpillerit auttaisivat, koska ei tällaisessa olossa ole mitään JÄRKEÄ...!

Voin allekirjoittaa kaikki fiiliksesi. Pelkäänpä ettei mitkään pillerit auta, vaan työ on tehtävä oman pään sisällä. Tämä vaihe ihmiselämässä on miltei kaikille tilinteon aikaa. Jotkut saavat rauhan ja seestyvät, toiset ei niin onnekkaat kärvistelevät menneen perässä tai saavuttamattomien asioiden pettymyksessä. Itselleen on vaikea olla armollinen. 

Oman olemiseni olen koittanut ratkaista sillä, että koitan löytää kaikesta jotakin hyvää tai opittavaa ja suhtautua nuoriin/ muihin ihmisiin niin, että jollakin tavalla voin olla tukena ja apuna.

Minulla 40-vuotiaana on sinänsä erikoinen tilanne, etten ole käynyt läpi niitä virstanpylväitä, joita "kuuluu" käydä läpi tähän mennessä. Olen ajokortiton, autoton, asun vuokralla, rahatilanne on OK muttei hyvä, säästöjä on pari tonnia, enkä ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa, asunut kenenkään kanssa saman katon alla, "joutunut" edes miettimään häitä tai kihloja jne. Lapsia en onneksi ole halunnut koskaan, niin se ei sureta. Urakehitys, mikä se on?

Mikään ei tietenkään takaa sitä, että esimerkiksi rakastun ja menen naimisiin, tai saisin jostain mystisesti rahaa jolla ostaa talon, tai että työelämä lähtisi nyt nousukiitoon vaikka 5 vuoden päästä.

Silti, kun "kaikki" on vielä kokematta, odotan tulevaisuutta innolla. Jokainen vuosi vanhempana on entistä parempi niistä lähtökohdista, jotka minä sain tähän elämääni. Minä kävin elämäni kriisit ja kauheudet läpi lapsena ja nuorena, joten koen, ettei enää tälleen tätinä tarvitse kriiseillä. Moni hyvää ja sujuvaa elämää elänyt ihminen, jolle asiat ovat järjestyneet kuten pitää ja on eletty se perus koulutus-parisuhde-avioliitto-talo-lapset(-ero)-kuvia alkaa kriiseillä tässä iässä, että mitäs nyt?

Jestas, minulla on vielä vaikka kuinka monta maata kierrettävänä! Monta asiaa nähtävänä! Nuorena ja lapsena harmitti, kun oli niin ulkona kaikesta normaalista, mutta nyt miettiessäni otan elämän mieluummin näin päin, että elämällä on vielä tarjottavaa mitä vanhemmaksi tulee kuin, että olisin saanut jo "kaiken" tähän mennessä.

Tietysti itseäni huolettaa kehon rapistuminen sekä esimerkiksi rakkaudessa se, että jos tapaan kumppanini vaikka 60-vuotiaana,  niin montako vuotta meillä on yhteistä aikaa?

Mieti miltä tuntuu 64 vuotiaasta?

Vierailija kirjoitti:

Mieti miltä tuntuu 64 vuotiaasta?

Hyi, tuota en halua kokea! Tuntuu, että olen jo nyt iän vuoksi alinta saastaa ihmisistä.

N37

Olen 57-vuotias ja haluan vain kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vmp, 52 v ja vaikka mitä ihanaa nyt ja edessä.

Kuten korona ja sota, sairaudet ja vanhuus. Jippii!

Mikä näistä juuri sinulla on?

Olen itse pohtinut että ensin korona ja sen jälkeen Venäjän toimet iskivät monella sellaiseen arkaan paikkaan joka järkytti perusturvallisuutta ja samalla sai ihmiset pysähtymään ja miettimään omaa elämäänsä ja sen merkitystä.

Ja mitä enemmän sitä miettii niin sitä varmemmin vastaus on että meillä yhdelläkään ei ole edes Aurinkokunnan mittakaavassa yhtään mitään merkitystä. Tämä sitten johtaa joko masennukseen - tai paremmassa tilanteessa valloittavaan vapauden tunteeseen.

Olen teitä vanhempi ja sain nuorimmaisen nelikymppisenä.

Aloitin juuri vapaaehtoistyössä jossa muut ovat n 30-vuotta nuorempia. Hyvä sillä nuorten kanssa on mukava puuhastella.

Mutta kun itse halusin niin ikä ei saa olla este.

Ihan samat fiilikset kuin aloittajalla. Ja alkoi 44 vuotiaana. Nyt vuosi mennyt ja edelleen samat fiilikset. Lähinnä vituttaa koko ajan eikä kiinnosta mikään. Ennen kuljin paljon ympäri Suomea, nyt ei kiinnosta yhtään lähteä mihinkään. Työtkin lopetin kun vitutti nekin. Möllötän itsekseni ja odotan viikatemiestä. N45.

Tuossa iässä oikeastaan suurin ilontuottaja on äärettömän hyvä parisuhde. Jos sitä ei ole ollenkaan tai suhde on epätyydyttävä, on asiat huonosti. Ihminen tarvitsee positiivista huomiota, rakkautta, kosketusta, hyvää seksiä ja ihmisen jonka kanssa jakaa ja kokea asioita niin arjessa kuin vapaa-aikana.

Selkeä peppuseksipuutosoire tämäkin. Kannattaa myös tarkistaa verensokeriarvot.

Naisella vaihdevuodet ovat lopun alku.

Kun vaihdevuosi-ikäinen nainen ei kykene enää tulemaan raskaaksi, synnyttämään ja imettämään lasta, niin hän on hedelmätön ja biologinen turhake perheessä, suvussa ja yhteiskunnassa.

Naisen aktiivisuus, elinvoimaisuus, jaksaminen, vahvuus ja voima tulee hedelmällisyydestä. Ihmiskunta ja yhteiskunta tulee toimeen ilman vanhoja naisia. Ihmiskunta ja yhteiskunta kaatuu ja loppuu ilman hedelmällisiä synnyttäjiä, jotka tulevat raskaaksi ja saavat lapsen.

Naisen vanhenemiseen kuuluu monia muutoksia. Henkinen ja fyysinen kunto rapistuu. On ylipainoa, liikuntarajoitteita, fyysisiä ja henkisiä sairauksia, raihnaisuutta, uupumusta, mielialaongelmia, masennusta, huono kestävyyskunto ja huono lihaskunto, muistiongelmia, aloitekyvyttömyyttä, päiväaikaista väsymystä ja uupumusta, univaikeuksia ja selibaatti.

Työelämässä on paljon epäasiallista ja huonoa kohtelua, ikäsyrjintää ja työpaikkakiusaamista. Vanhat kantturat siirretään sivuun nuorien ja kauniitten tieltä. Ikäsyrjintä on lailla kielletty, mutta se elää ja voi hyvin Suomen työpaikoilla.

Fyysisen kunnon ja ulkonäön rapistuminen aiheuttaa se**uaalista haluttomuutta. Tämä kuuluu naisen ikääntymiseen. Selibaatti on ikääntyvälle naiselle positiivinen asia. Ikääntyvän naisen ei tarvitse yrittää enää miellyttää ketään päästäkseen sänkyyn. Vuode on olemassa lepoa ja nukkumista varten.

Vierailija kirjoitti:

Vaihdevuodet. Hormonitoiminta se ilmoittelee itsestään masennuksen merkeissä.

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan nuoret eivät edes tajua sitä tulevaisuuden uskoa mikä meillä 80-luvun nuorilla oli. Oli töitä, oli vapautta, oli mahdollisuuksia vaikka mihin ja koko maailma vain sinua varten.

Niinpä. Mä just jokin aika sitten havahduin miettimään, miten tavallaan masentava ja tylsä, ankea suorastaan, on vuosituhannen alussa ja sen jälkeen syntyneiden ja syntyvien elämä. Ei mitään ns. uutta, kaikki mikä on nyt, on ollut koko niiden elinajan, eikä todellakaan mitään valoisaa tulevaisuutta. Tietenkään sitä tulevaa ei osaa edes ajatella, jos ei ole ns. järeiden vuosikymmenten eli 1970- ja 1980-lukujen elämästä kokemusta. On vain some ja tiktok ja sitä rataa, siinä koko "maailma".

Olen 44 ja koen, että elämää on paljon jäljellä ja kokemista. En koe olevani liian vanha mihinkään. Lapset jo aikuisia, olen opiskellut aikuisena ja vielä meinasin yhdet opinnot suorittaa. Haaveita on paljon ja niiden eteen opiskelen ja menen elämässä siihen suuntaan mihin haluan. Nautin vapaudesta ja siitä, että voi päättää oman polun. Asenne ratkaisee myös näissä.

Väsyttää kyllä ja ärsyttääkin välillä, iän ja hormoonivaihtelut huomaa siitä. Mutta tässähän ollaan vasta puolessa välissä elämää. Ja mitä maailman tilanteeseen tulee, tässä maassa on ollut kovempiakin aikoja, sodat ja pula-aika. Nykyään ollaan vaan totuttu, että kaikkea pitäisi olla kokoajan ja halvalla. Vähemmälläkin kuluttamisella ja tavaralla pärjää. Itselle riittäisi omavarainen elämä luonnon keskellä ja siihen suuntaan kokoajan menossa.

Nuorena elämää ei ajatellut vaan sitä meni ja teki mitä mieleen juolahti. Oli myös tavotteita ja niiden eteen ponnisteluja. Työelämä ja perhe-elämä sitoo itse elämän polkemaan paikalleen. Tämä on niin samanlaista että siinä väkisinkin kyllästyy eikä tulevaisuus näytä sen paremmalta koska muutoksia on ikääntyessä vaikeampi tehdä esim. työn suhteen. Elämä on epävarmaa hautaan saakka. Siksi olisi löydettävä elämästä henkiläkohtaisia intohimoja ja mennä niitä kohti. Silloin kun ei keksi, voi keskittyä lapsiinsa ja antaa heille kaikki ajatukset ja aika. Kaikista pahinta on alkaa analysoimaan liikaa omaa elämää.

Meillä nelikymppisillä koko elämä on ollut yhtä vesikidutusta. Mikään ei ole ikinä hyvin mutta ei tarpeeksi huonostikaan. Sellainen keskiverto näköalattomuus ja tulevaisuuden puute.

Minä en oikeastaan sure ikääni. Ulkonäkö on asia, jolle en muutenkaan anna hirveästi painoarvoa. Pääasia, että kroppa pysyy vahvana. 

Mutta muuten. Olen jotenkin menettänyt tarmoni. Olin sellainen hihat käärivä -tyyppi, tein ja touhusin ja sain aikaiseksi. En muista milloin olisin viimeksi ollut tuollainen, en vuosiin. Ihan kuin mulle olisi puhjennut joku adhd, pää on ihan kaaos tai sitten vastaavasti täysin tyhjä. Pakon sanelemana pesen pyykit ja laitan ruoat, mutta nämäkin asiat ovat sellaisia, oho, pääsi yllättämään, että on jo ruoka-aika tai pyykkikorit pursuaa yli äyräiden. Ennen olin järjestelmällinen ja hoidin asioita johdonmukaisesti. Ajattelen että minun täytyisi tehdä tänään asiat x, y, z  ja sitten huomaan, että päivä meni enkä tehnyt mitään ja jonkun asian hoitamisella olisi oikeasti ollut kiire. Välttelen ihan kummallisia asioita, kuten laskujen/kirjeiden avaamista, viestien lukemista, lasten koulun Wilman seuraamista. Hirveän ahdistava ajatus, että siellä on joku vaatimassa jotain (ja aina on). 

Työn ainoa hyvä puoli on se, että se on osa-aikainen, eikä minun tarvitse olla siellä joka päivä. Huono ilmapiiri työntekijöiden kesken ja huonoa johtamista. Olen jo pitkään katsellut muuta, mutta en tiedä, jaksanko uusiin ihmisiin tutustumista ja uusiin työkuvioihin perehtymistä. Jopa nuo vanhat huonot työkaverit tuntuvat turvallisemmilta. Työ on ihan jees. Eikä mitään todellista vaihtoehtoa nykyiselle ole ollut tarjollakaan. 

Olen myös todella väsynyt ihmisiin. Olen jotenkin hyvin herkillä kaikenlaiselle "sosiaaliselle pelaamiselle". En jaksa yhtään sellaisten ihmisten seuraa, joiden kanssa pitää pinnistellä edes vähäisissä määrin, ja tuntuu, ettei elämässäni aikoihin ole ollut ihmisiä, joiden kanssa olisi mutkatonta olla. Huomaan, että olen loukannut monia vetäytymällä, mutta toisaalta en tunne mitään tarvetta selitellä käytöstäni. Yksinkertaisesti noiden ihmisten seura ei tuo iloa vaan vie sitä. Välillä suostun jonkun tapaamaan pienen painostuksen alla, tai kun hävettää keksiä enempää selityksiä, ja noiden tapaamisten jälkeen olen vain ärtynyt. 

On vain kokonaisvaltaisesti hukassa oleva olo. Tuntuu, ettei mikään osa-alue elämässä vastaa sitä mitä haluan. Toisaalta en kunnolla tiedä mitä haluan. Tiedostan, että mun ympärillä on tosi hyviä asioita (perhe, oma koti, talous ok, terveys, harrastus), mutta en oikein saa enää mistään kiinni. Ajelehdin.