Uhmaa vai jotain muuta?

Meillä on neljä lasta, joista nuorin on täysin erilainen kuin isommat sisarukset. Mietin välillä, emmekö oikeasti osaa kasvattaa lastamme, vai mikä ihme tästä kaikesta tekee hankalaa...

Kuopuksemme täyttää loppuvuodesta kolme vuotta. Hän on hyvin aktiivinen ja liikkuvainen lapsi. Olen alkanut miettiä onko tämä vilkkaus ja impulsiivisuus ihan tavanomaista pienen lapsen vilkkautta, vai onko lapsella haasteita, joihin kannattaisi kysyä apua.
Laitan alle esimerkkejä:

Lapsi lähtee ruokapöydästä, kysymme onko varmasti valmis, koska jos pöydästä poistuu, niin ruokailu on loppu. Annamme varoituksen, eli annamme palata kerran tai kaksi pöytään, mutta jos karkaa pöydästä toistuvasti niin laitamme ruuan pois. Ruokaa saa seuraavan kerran vasta seuraavalla ruualla. Lapsi rupeaa noin puolen tunnin kuluttua kaivelemaan keittiön kaappeja/jääkaappia, kiellämme ja ohjaamme hänet pois. Hän joko raivostuu, tai karkaa minuutin kuluttua taas keittiöön kaivelemaan ruokaa. Kun estämme häntä, hän saattaa repiä raivon vallassa omia hiuksiaan tai muuten riehua niin että on vaarassa kolhia itseään.

Hän vaihtaisi vaatteita aivan jatkuvasti. Jos silmä välttää, niin käy vaihtelemassa vähintään puolen tunnin välein vaatteita. Olemme kieltäneet ja lopulta laitoin lapsilukon vaatekaappiin kun en enää oikeasti jaksanut kytätä jatkuvasti, onko taas menossa vaatekaapille tai vaihtoehtoisesti kerätä koko vaatekaapin sisältöä lattialta kymmentä kertaa päivässä. Raivostuu kun kielletään.

Kaivelee muitakin kaappeja ja laatikoita, ja kun kiellän ja ohjaan laittamaan tavarat paikalleen, on kohta jo seuraavassa paikassa kaivelemassa tavaroita. Esimerkiksi hän on kiivennyt keittiön pöydälle ja ottanut maljakollisen kukkia, otan maljakon pois ja hän on juossut jo seuraavaan kohteeseen. Kun huomaan että hänellä alkaa kierrokset kohota, pyrin pysäyttämään hänet. Hän kuitenkin pyrkii pois sylistä ja saa syliinottamisesta raivarit, joiden aikana riehuu niin että on vaarassa satuttaa itseään. Yleensä vien hänet lukunurkkauksen patjalle, koska tuntuu että lapsi ei siedä sitä että pidän hänestä kiinni. Jään lapsen vierelle ja yritän puhua rauhoittavasti, kerron että hän on rakas ja että äitin syliin saa tulla jos haluaa, äiti on tässä vieressä. Tilanne päättyy usein siihen, että raivoaa aikansa, tilanne laukeaa ja sitten kiipeää syliin halailemaan.

Olen miettinyt, että saako hän liian vähän huomiota ja siksi hakee sitä hölmöilemällä... Mutta sitten toisaalta joskus kun vaikka rakennamme yhdessä legoilla, hän saattaa yhtäkkiä ruveta rikkomaan rakennelmaa tai juosta toiseen huoneeseen tekemään hölmöyksiä (kaataa vesimukin lattialle tms.)

Hän saattaa pissata lattialle ja ruveta levittämään pissaa tahallaan ympäri lattiaa, Talsii sukilla pissalammikossa ja kun kiellän, jatkaa vaan uhmakas ilme kasvoillaan.

Hän on suuttuessaan äkkipikainen: kerran heitti juomalasin pöydältä lattiaan, kun suuttui isoveljelleen. Säikähti kyllä tätä itsekin.

Muut meidän lapset on aika rauhallisia, kenelläkään ei ole ollut näin rajua uhmaa. Mielestäni olemme kyllä aika johdonmukaisia, mutta joku tässä mättää. Hän puhuu sujuvasti, joten en usko siihenkään, etteikö kykenisi ilmaisemaan itseään riittävästi. Perheessä ei mitään erityisiä ongelmia, olemme mielestäni aika tavallinen perhe.

Onko ajatuksia? Toivon rehellisiä vastauksia, mutta antakaa ne silkkihansikkain, sillä tunnen jo valmiiksi olevani tosi surkea äiti ja tunnen surua siitä, etten osaa toimia lapseni kanssa tämän paremmin. Hän on maailman ihanin ja valloittavin lapsi, mutta juuri nyt arki on aika hirveää...