Osaisko joku sanoa miten ylikilttejä lapsia autetaan terapiassa?

Ainakin perehtyä aiheeseen kirjallisuuden kautta ja sitten miettiä toimintamalleja.

Onko lapsestasi tullut siis miellyttäjä? uskaltaako hän tuoda tarpeensa esiin?

Minulle tulee mieleen ainakin häpeää käsittelevät kirjat (Ben Malinen mm.), sillä häpeä ja kiltteys liittyvät yhteen. Sitten on myös kirja nimeltä kiltteydestä kipeät - en muista tekijää tai ehkä se oli Kirsti Vallasvaara?



Miten uskot "tartuttaneesi" lapseesi kiltteyden? Voisit yrittää analysoida omia toiminta- ja reagointimalleja ja miettiä, miten lapsi tuntisi itsensä vapaaksi ilmaisemaan vapaasti tunteitaan ja tarpeitaan ilman että hänen tulisi olla kiva ja miellyttävä tullakseen hyväkstyksi. Siitähän väärässä kiltteydessä on kyse: ihminen ei tunne tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti on.



En tiedä, mitä tarkoitat täsmällisesti ylikiltteydellä ja mitä siinä pidät negatiivisena. Voi olla, että puhumme siis eri asioista.



Jos puhumme samasta asiasta, lapsen kaikkien tunnetilojen hyväksyminen on kaiken avain. Se ettet vetäydy vuorovaikutuksesta tilanteissa, jolloin lapsella on jotenkin kurja olo. Jos pysyt tunnetasolla olemaan lapsellesi läsnä raivon, kiukun ,surun ja pelon yms. hetkinä, lapsi kokee, ettei tunteet ole vaarallisia, äitikin ne kestää. Silloin lapsi oppii ilmaisemaan tarpeitaan ja halujaan, tunnistamaan ja hyväksymään erilaisia tuntemuksia. Oppii, ettei tarvitse olla "kiltti" ja tuntea eri tavalla kuin oikeasti tuntee jotta tulee hyväksytyksi, että on oikeanlainen vaikka olisikin välillä vihainen tai puolustaisi omia mielipiteitä ja haluja.



(toivottavasti tämä viesti ei tule nyt sataan kertaan kun taas tämä palsta tökkii...)

Näytät mallia, miten ollaan tiukkana tiukassa tilanteessa. Annat luvan ilmaista vihaa, pettymystä, katkeruutta ja surua, etä pelästy sitä etkä vetäydy. Elät muutakin kuin lapsiasi varten.



Perheneuvolaa tarvinnevat ihan muut lapset.

Ainakin perehtyä aiheeseen kirjallisuuden kautta ja sitten miettiä toimintamalleja.

Onko lapsestasi tullut siis miellyttäjä? uskaltaako hän tuoda tarpeensa esiin?

Minulle tulee mieleen ainakin häpeää käsittelevät kirjat (Ben Malinen mm.), sillä häpeä ja kiltteys liittyvät yhteen. Sitten on myös kirja nimeltä kiltteydestä kipeät - en muista tekijää.



Miten uskot "tartuttaneesi" lapseesi kiltteyden? Voisit yrittää analysoida omia toiminta- ja reagointimalleja ja miettiä, miten lapsi tuntisi itsensä vapaaksi ilmaisemaan vapaasti tunteitaan ja tarpeitaan ilman että hänen tulisi olla kiva ja miellyttävä tullakseen hyväkstyksi. Siitähän väärässä kiltteydessä on kyse: ihminen ei tunne tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti on.

Miten uskot "tartuttaneesi" lapseesi kiltteyden?

- Ihan samalla lailla kuin oma äitini tartutti minuun. Olemalla masentunut. Tai sanotaan näin, että lapsen noin 3 ekana vuotena kuvittelin ettei ole mitään ongelmaa. En edelleenkään oikein tiedä oliko vai ei. Joka tapauksessa lapsi joutui kokemaan noin vuoden jakson, jolloin olin selvästi masentunut ja ahdistunut, ja koetin kovasti peittää sen lapselta.



lapsen kaikkien tunnetilojen hyväksyminen on kaiken avain. Se ettet vetäydy vuorovaikutuksesta tilanteissa, jolloin lapsella on jotenkin kurja olo. Jos pysyt tunnetasolla olemaan lapsellesi läsnä raivon, kiukun ,surun ja pelon yms. hetkinä, lapsi kokee, ettei tunteet ole vaarallisia, äitikin ne kestää.

- Joo, tähän olen juuri pyrkinyt. Ja lapsi kyllä uskaltaa kiukutella ja raivota ja hänellä on ihan ollut normaali uhmaikä. Sanoo myös että rakastaa jne. Mutta silti lapsi tarkkailee mua herkeämättä :o :(. Jos vaikka katson telkkaria ja siellä joku juttu pienen hetken ärsyttää, tulee sanomaan että näytät vihaiselta. Tuntuu niin kamalalta, koska JUST tuollainen minäkin olin lapsena :(.

Neuvolapsykologin kanssa voit käydä juttelemassa vanhemman ja lapsen välisestä vuorovaikutuksesta.



Näytä että ilahdut hänestä.

höpöhöpö, kuulostaa tutulta. Minkä ikäinen lapsi on? Minun tyttö oli aivan samanlainen ja kysyi myös olenko vihainen jne. pelkäsin että hänestä tulee liian kiltti joka ei pärjää, mutta mites kävikään : D nyt on 5v ja TODELLA erilainen, siis niin erilainen ja se rupesi tuossa hiukka ennen 4v pikku hiljaa näkymään. Onko lapsi ainoa teillä?

käyttäytyä tunnetilojensa mukaisesti - siis suuttua kun suututtaa jne.

Voisin kuvitella, että "ylikiltti" ei niin tee. Että hän tosiaan yrittää olla koko ajan mieliksi, sillä hylkäämisen pelko on niin suuri? Ja mielestäni ristiriitainen käytös on myös merkki samankaltaisesta tilanteesta. lapsen tunnetilat ovat ylimitoitettuja, välillä hän on hyvinkin agressiivinen toisia ihmisiä kohtaan, välillä taas mielistelee kaikin tavoin. Minusta ne näin maallikkona kuulostavat masentuneen äidin ja tämän lapsen välisen vuorovaikutuksen ongelmien suurimmilta oireilta - aggressiivisuuden lisäksi.



En sitten tiedä kuinka "vakavaa" tuo äidin tunnetilojen tarkkailu on. Jos lapsi siitä huolimatta pystyy näyttämään omia tunnetilojaan monipuolisesti eikä hänen tarvitse sovittaa omaa toimintaa sinun tunnetilojesi mukaan liiaksi, niin ehkei sinun masennuksella ja ahdistuksella ole kovin haitallisia seurauksia lapsesi kehitykselle ja hyvinvoinnille.



Ehkä kannattaisi puhua asiasta neuvolassa? Saisit asiantuntevamman näkemyksen tilanteesta kuin tämä omani. En jaksa kuitenkaan kuvailujesi perusteella uskoa, että tilanteenne olisi kovin vakava tai siitä pitäisi olla kovin huolissaan.

muksu tarkkailee mua koko ajan ja heti huolestuneena sanoo jos huomaa jotain epätavallista, niin ainakin se uskaltaa ottaa puheeksi sen. Mä luulen että se mahdollisuus puuttui minulta. Että ehkä tässä on tarpeeksi eroa siihen meikäläisen lapsuuden ilmapiiriin näiltä osin. ap

En sitten tiedä kuinka "vakavaa" tuo äidin tunnetilojen tarkkailu on. Jos lapsi siitä huolimatta pystyy näyttämään omia tunnetilojaan monipuolisesti eikä hänen tarvitse sovittaa omaa toimintaa sinun tunnetilojesi mukaan liiaksi, niin ehkei sinun masennuksella ja ahdistuksella ole kovin haitallisia seurauksia lapsesi kehitykselle ja hyvinvoinnille.

Uskon kuten sinäkin, että se vaikuttaa koko perheen ilmapiiriin ja lapsen kokemaan turvallisuuden tunteeseen positiivisesti. Lapsen ei tarvitse miettiä asioita yksin, vaan hän voi jakaa niitä sinun kanssasi ja se luo turvallisuutta.

Silloin voi käsitellä vaikeitakin asioita ilman, että ne ahdistavat lasta liikaa. Asioille löytyy selitys eikä niitä tarvitse lapsen itse arvailla - ja päätyä vääriin johtopäätöksiin. Minusta ainakin teidän suhde kuulostaa hyvältä. Sinä kykenet analysoimaan itseäsi, suhdettanne ja vuorovaikutustanne ja toimimaan joustavasti, muuttamaan tapaasi olla ja toimia. Pystyivätkö omat vanhempasi samaan? Tuskin.