Lue keskustelun säännöt.
Oon eläkkeellä mt syistä ja tuntuu että elämä jo eletty.
23.08.2022 |
Ystävillä ja sukulaisilla on paljon tapahtumia, uusi työ, opiskelua, uusi mies jne...
Tuntuu että oma hiljainen elämäni on nukkavierua. Ei ole enää mitään odotettavissa. Oonko asian kanssa yksin?
Kommentit (89)
Aina on toivoa, hakeudu harrastuksiin, lenkkipolulle tai vaikka seurakunnan tilaisuuksiin. Minkäikäinen olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna.
Ja lisään vielä kun täällä on mainittu että tässä tilanteessa olevat ei löydä uusia ihmisiä elämäänsä tai keksi mitään tekemistä: täysin virheellinen näkemys. Minä olen aina löytänyt helposti uusia ystäviä ja useampi mies olisi halunnut aloittaa parisuhteenkin kanssani koska olin heillekin täysin rehellinen tilanteestani ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmistani. Ja nämä siis ovat olleet ihan "normi työssäkäyviä ihmisiä". Uskon että positiivinen, eteenpäin pyrkivä asenteeni on saanut ihmiset huomaamaan että ei kaikki mt syistä eläkkeelle joutuneet ole mitään kliseisiä "zombeja" keskenään.
Naisille varmasti onkin kysyntää vaikka olisi sairaseläkeläisenä, mutta yritäpä löytää normaalia (tarkoitan ei päihdeongelmaista) nais seuraa sairaseläkkeellä olevana 48v miehenä! Voin kertoa, että yritetty on. Älyssäni ei ole mitään vikaa, ulkonäkö ja paino on normaalin rajoissa, velkoja ei ole, on muutama harrastus, en juo tai polta ja niin edelleen. En ole täydellinen, mutten mitenkään ikäluokastani poikkeava, paitsi siis työ statukseni perusteella ja näemmä se on tässä ikäluokassa (45-50v) melkoisen ratkaiseva tekijä parisuhdemarkkinoilla.
Luulen, että tällä statuksella olisi ollut helpompaa löytää naisseuraa joko noin 20-25 vuotiaiden ikäluokassa ja seuraavan kerran varmaankin noin 55-65 vuotiaiden eläköityvien ikäluokassa. Työelämässä olevat 25-55-vuotiaat naiset taas eivät näemmä kaipaa sairaseläkeläistä vaivoikseen. Tuossa ikähaarukassa miehen tulotaso ja status naisen silmissä ovat ilmeisesti tärkeimmillään, koska haaveillaan lapsista, häistä, talosta, mökistä ja niin edelleen. Ehkä myös monien naisten itsevarmuuden rajallisuus tuossä ikäluokassa näkyy siinä, että miehen tulee täyttää tietyt ulkokultaiset kriteerit, jotta sellaisen ylipäätään kehtaa esitellä kavereilleen, sukulaisilleen, naapureilleen ja niin edelleen.
Minä olen ollut jo nuoresta asti TK eläkkeellä. Syytä en täällä halua kertoa. Mutta kyllä pidemmän päälle on todella ollut turhauttavaa ja itsetunto hajoillut pahoin. Sitä on kuin kodin vankina. Töihin ei kannata mennä, koska tulotaso putoaisi ja sitten olisin tosi vaikeuksissa. Ihme kyllä löysin kumppanin joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. Alusta asti kerroin tilanteestani. En ilman kestäisikään elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna.
Ja lisään vielä kun täällä on mainittu että tässä tilanteessa olevat ei löydä uusia ihmisiä elämäänsä tai keksi mitään tekemistä: täysin virheellinen näkemys. Minä olen aina löytänyt helposti uusia ystäviä ja useampi mies olisi halunnut aloittaa parisuhteenkin kanssani koska olin heillekin täysin rehellinen tilanteestani ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmistani. Ja nämä siis ovat olleet ihan "normi työssäkäyviä ihmisiä". Uskon että positiivinen, eteenpäin pyrkivä asenteeni on saanut ihmiset huomaamaan että ei kaikki mt syistä eläkkeelle joutuneet ole mitään kliseisiä "zombeja" keskenään.
Naisille varmasti onkin kysyntää vaikka olisi sairaseläkeläisenä, mutta yritäpä löytää normaalia (tarkoitan ei päihdeongelmaista) nais seuraa sairaseläkkeellä olevana 48v miehenä! Voin kertoa, että yritetty on. Älyssäni ei ole mitään vikaa, ulkonäkö ja paino on normaalin rajoissa, velkoja ei ole, on muutama harrastus, en juo tai polta ja niin edelleen. En ole täydellinen, mutten mitenkään ikäluokastani poikkeava, paitsi siis työ statukseni perusteella ja näemmä se on tässä ikäluokassa (45-50v) melkoisen ratkaiseva tekijä parisuhdemarkkinoilla.
Luulen, että tällä statuksella olisi ollut helpompaa löytää naisseuraa joko noin 20-25 vuotiaiden ikäluokassa ja seuraavan kerran varmaankin noin 55-65 vuotiaiden eläköityvien ikäluokassa. Työelämässä olevat 25-55-vuotiaat naiset taas eivät näemmä kaipaa sairaseläkeläistä vaivoikseen. Tuossa ikähaarukassa miehen tulotaso ja status naisen silmissä ovat ilmeisesti tärkeimmillään, koska haaveillaan lapsista, häistä, talosta, mökistä ja niin edelleen. Ehkä myös monien naisten itsevarmuuden rajallisuus tuossä ikäluokassa näkyy siinä, että miehen tulee täyttää tietyt ulkokultaiset kriteerit, jotta sellaisen ylipäätään kehtaa esitellä kavereilleen, sukulaisilleen, naapureilleen ja niin edelleen.
Löytyy se helmi kun alkaa tutustua aikuisiin täyspäisiin naisiin eikä tyhjäpäisiin hempukoihin ja draamalla eläviin mielenterveystapauksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna.
Sinähän Kuulostat liki normaalilta. Tiedätkö, että jos työkykysi on noin hyvä, niin aina voi siirtyä kokoaikaiseen työhön ja pois mt-eläkkeeltä.
Totta, mutta kun on kirjaimellisesti käynyt kuolemanporteilla anoreksian takia niin terapeuttini ja lääkärini ei (vielä) halua tai uskalla laskea minua töihin jotta "ei tulisi liiasta stressistä ja rasituksesta takapakkia kun olen nyt näin hyvällä tervehtymisen tiellä". Mutta uskon ja toivon että he ehkä noin vuoden sisällä uskaltavat laskea minut vaikka johonkin työharjoitteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna.
Ja lisään vielä kun täällä on mainittu että tässä tilanteessa olevat ei löydä uusia ihmisiä elämäänsä tai keksi mitään tekemistä: täysin virheellinen näkemys. Minä olen aina löytänyt helposti uusia ystäviä ja useampi mies olisi halunnut aloittaa parisuhteenkin kanssani koska olin heillekin täysin rehellinen tilanteestani ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmistani. Ja nämä siis ovat olleet ihan "normi työssäkäyviä ihmisiä". Uskon että positiivinen, eteenpäin pyrkivä asenteeni on saanut ihmiset huomaamaan että ei kaikki mt syistä eläkkeelle joutuneet ole mitään kliseisiä "zombeja" keskenään.
Naisille varmasti onkin kysyntää vaikka olisi sairaseläkeläisenä, mutta yritäpä löytää normaalia (tarkoitan ei päihdeongelmaista) nais seuraa sairaseläkkeellä olevana 48v miehenä! Voin kertoa, että yritetty on. Älyssäni ei ole mitään vikaa, ulkonäkö ja paino on normaalin rajoissa, velkoja ei ole, on muutama harrastus, en juo tai polta ja niin edelleen. En ole täydellinen, mutten mitenkään ikäluokastani poikkeava, paitsi siis työ statukseni perusteella ja näemmä se on tässä ikäluokassa (45-50v) melkoisen ratkaiseva tekijä parisuhdemarkkinoilla.
Luulen, että tällä statuksella olisi ollut helpompaa löytää naisseuraa joko noin 20-25 vuotiaiden ikäluokassa ja seuraavan kerran varmaankin noin 55-65 vuotiaiden eläköityvien ikäluokassa. Työelämässä olevat 25-55-vuotiaat naiset taas eivät näemmä kaipaa sairaseläkeläistä vaivoikseen. Tuossa ikähaarukassa miehen tulotaso ja status naisen silmissä ovat ilmeisesti tärkeimmillään, koska haaveillaan lapsista, häistä, talosta, mökistä ja niin edelleen. Ehkä myös monien naisten itsevarmuuden rajallisuus tuossä ikäluokassa näkyy siinä, että miehen tulee täyttää tietyt ulkokultaiset kriteerit, jotta sellaisen ylipäätään kehtaa esitellä kavereilleen, sukulaisilleen, naapureilleen ja niin edelleen.
En voi tietenkään tietää sinun parisuhde historiaasi, mutta sanon vaan että ei se parisuhde ole mikään tae paremmasta elämästä, oli kyseessä sitten mt ongelmainen tai ns normi ihminen. Itse olin entisen vaimoni kanssa 17vuotta joista siis 14vuotta naimisissa ja hän tiesi alusta lähtien mt ongelmistani. Vaikka hän on todella rakastava ja kiltti nainen, hänen kanssaan en ikinä jostain syystä kehittänyt itseäni samalla tavalla kuin eron jälkeen. Minä olen siis se joka eropäätöksen teki koska tuntui että elämäni vain seisoo paikoillaan, oli pakko tehdä radikaaleja muutoksia. Olemme eksäni kanssa yhä vieläkin hyviä ystäviä ja vietämme aikaa yhdessä joten kyseessä ei siis ollut mikään ilkeä ero.
Minun oli vain pakko olla itsekseni ja kasvaa ihmisenä. Olen nyt ollut 3vuotta ilman minkään sortin parisuhde yrityksiäkään ja kehittynyt itseni ja ongelmieni kanssa valtavasti, puoli vuotta sitten aloitin osa aikatyönkin. En voi tietää saanko enää ikinä parisuhdetta tulevaisuudessa, enkä edes enää oikeastaan tiedä haluanko tai tarvitsenko sitä koska minulle tämä avioeron jälkeinen elämä on ollut niin voimaannuttava kokemus.
Oman kokemukseni mukaan mt ongelmaiset on hirveitä uhriutujia jotka vaan etsii kotihoitajaa ja pelastajaa itselleen ja sen takia en halua aloittaa deittailua heidän kanssaan. Se että on mt ongelmia ei ole minun mielestä joku ikuinen oikeutus sille että heitä pitäisi sääliä ja jatkuvasti silittää päätä. Kaikilla täällä on hemmetin vaikeaa, eri tavoilla. Joillakin on kamalat vanhemmat, joillain ei ole perhettä ollenkaan, joitain on kiusattu koulussa, joillain on alkoholisti puolisona, jotkut joutuu kestämään väkivaltaa, jotkut joutuu painamaan töitä niska limassa huonolla palkalla... kaikkien muiden ongelmatko on jotenkin pienempiä tai vähäpätöisempiä mt sairaisiin verrattuna?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole yksin. Minä olen kylläkin fyysisen sairauden johdosta eläkkeellä. Tuntuu, että aika, elämä, mahdollisuudet lipuvat ohitse. En ole itsetuhoinen, vaan tämä toimettomuus ja epäonni ovat lähinnä huvittavia asioita. Tätäkö se aikuisen ihmisen elämä on? Ja nytkö odotan seuraavat 60 vuotta surkeudessa, että tämä loppuu?
En kyllä tajua ,miksi olisi toimeton jos on paljon aikaa.Silloinhan on mahdollisuus tehdä lähes mitä tahansa.On itsestä kiinni miten aikansa käyttää.Ihmisen elämä on sitä millaiseksi sen itse tekee.Sairaus ja taloudellinen tilanne voivat asettaa rajoituksia,mutta muutenhan on itsestä kiinni,miten aikansa käyttää.
Voi olla noinkin, mutta ainakin omalla kohdallani työelämässä roikkuminen oli ikuista veitsen terällä sinnittelyä, kunnes voimavarat oli viimein lopullisesti käytetty. Jaksoin kyllä yrittää lähes 24 vuotta.
Paniikki/ahdistus häiriöissä vaikuttaisi, että sairauden aste voi vaihdella "pienestä ahdistuksesta" lähes invalidisoivaan ihmiskammoon.
On kyllä totta, että jos vain sairauden aste sallii ja henkiset voimavarat riittävät, on parempi yrittää pysytellä työ/opiskelu elämässä mukana. Jos jo kovin nuorena "tipahtaa kelkasta", ei oma pää välttämättä kestä sitä syrjään jäämistä, hieman vanhemmalla iällä sen osaa yleensä ottaa paremmin.