Oon eläkkeellä mt syistä ja tuntuu että elämä jo eletty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Netissä ei kannata roikua. Menee loputkin elämästä pilalle.

Kerroppa vaihtoehtoja?

Tee niitä samoja asioita mitä ihmiset tekivät ennen internetaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

No onnea vaan taisteluun.

Minä en ole koskaan ollut työelämässä, joko helvetin aikuiselämä on ollut tätä samaa ajan tappamista ja pelkoja. Ainoostsan lapsena oon kunnolla elänyt, aikuisuus on ollut tötä samaa istumista ja makaamista töllön edessä, 30 vuotta yhtä ja samaa, välillä koitan kaulasta pulssia että joko tuli lähtö.en halua elää, mutten halua kuollakaan.

Minäkin oon olevinani taistelija.

Se 50v

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

Ja lisään vielä kun täällä on mainittu että tässä tilanteessa olevat ei löydä uusia ihmisiä elämäänsä tai keksi mitään tekemistä: täysin virheellinen näkemys. Minä olen aina löytänyt helposti uusia ystäviä ja useampi mies olisi halunnut aloittaa parisuhteenkin kanssani koska olin heillekin täysin rehellinen tilanteestani ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmistani. Ja nämä siis ovat olleet ihan "normi työssäkäyviä ihmisiä". Uskon että positiivinen, eteenpäin pyrkivä asenteeni on saanut ihmiset huomaamaan että ei kaikki mt syistä eläkkeelle joutuneet ole mitään kliseisiä "zombeja" keskenään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

No onnea vaan taisteluun.

Minä en ole koskaan ollut työelämässä, joko helvetin aikuiselämä on ollut tätä samaa ajan tappamista ja pelkoja. Ainoostsan lapsena oon kunnolla elänyt, aikuisuus on ollut tötä samaa istumista ja makaamista töllön edessä, 30 vuotta yhtä ja samaa, välillä koitan kaulasta pulssia että joko tuli lähtö.en halua elää, mutten halua kuollakaan.

Minäkin oon olevinani taistelija.

Se 50v

Olen eri, mutta en kyllä kuulosta läheskään yhtä sisukkaalta kuin toi edellinen kommentoija. Olen hoitoalalla ja kieltämättä arvostan sellaisia mt ongelmien kanssa kamppailevia jotka edes pyrkii parempaan eikä vain junnaa paikoillaan ihmettelemässä miksi asiat ei muutu. 

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

Olisipa tällaisia ihmisiä enemmän, arvostan :) 

Elämä on muutakin kuin työelämää. Parisuhteessakin ihminen on yksilö ja elää omaa elämäänsä. Ole ihan rauhassa. Et jää mistään paitsi. Yleensä jokaiselle löytyy joku elämän sisältö, ennemmin tai myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

No onnea vaan taisteluun.

Minä en ole koskaan ollut työelämässä, joko helvetin aikuiselämä on ollut tätä samaa ajan tappamista ja pelkoja. Ainoostsan lapsena oon kunnolla elänyt, aikuisuus on ollut tötä samaa istumista ja makaamista töllön edessä, 30 vuotta yhtä ja samaa, välillä koitan kaulasta pulssia että joko tuli lähtö.en halua elää, mutten halua kuollakaan.

Minäkin oon olevinani taistelija.

Se 50v

Olen eri, mutta en kyllä kuulosta läheskään yhtä sisukkaalta kuin toi edellinen kommentoija. Olen hoitoalalla ja kieltämättä arvostan sellaisia mt ongelmien kanssa kamppailevia jotka edes pyrkii parempaan eikä vain junnaa paikoillaan ihmettelemässä miksi asiat ei muutu. 

Joo, ihan kuin sun arvostuksella minun häiriöt paranisi tai pahenisi.

Toivottavasti et ainakaan mt-ongelmaisten kanssa työskentele, voi olla aika heikkoa se arvostus työtäsi kohtaan.

Se 50v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

Olisipa tällaisia ihmisiä enemmän, arvostan :) 

Kyllä me kaikki mt-vikaiset on noin ajateltu, ja taistelua tämä on jokaisella päivästä toiseen.

Toi kirjotus oli minusta sellanen itsesäälin sekainen sentimentaalinen kertomus, jolla yritetään esiintyä ahkerana hyvänä mt-vikaisena, vaikka tietää itsekin ettei töihin pysty.

Ei "edes" siivoomaan. Se se on oikeesti rankkaa tyltä, ei se onnistu mt-vioilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

No onnea vaan taisteluun.

Minä en ole koskaan ollut työelämässä, joko helvetin aikuiselämä on ollut tätä samaa ajan tappamista ja pelkoja. Ainoostsan lapsena oon kunnolla elänyt, aikuisuus on ollut tötä samaa istumista ja makaamista töllön edessä, 30 vuotta yhtä ja samaa, välillä koitan kaulasta pulssia että joko tuli lähtö.en halua elää, mutten halua kuollakaan.

Minäkin oon olevinani taistelija.

Se 50v

Olen eri, mutta en kyllä kuulosta läheskään yhtä sisukkaalta kuin toi edellinen kommentoija. Olen hoitoalalla ja kieltämättä arvostan sellaisia mt ongelmien kanssa kamppailevia jotka edes pyrkii parempaan eikä vain junnaa paikoillaan ihmettelemässä miksi asiat ei muutu. 

Joo, ihan kuin sun arvostuksella minun häiriöt paranisi tai pahenisi.

Toivottavasti et ainakaan mt-ongelmaisten kanssa työskentele, voi olla aika heikkoa se arvostus työtäsi kohtaan.

Se 50v

Itseasiassa monet ovat pitäneet siitä miten pyrin tarjoamaan aina ratkaisuja ja uusia vaihtoehtoja heidän elämään, enkä vain voivottele ja kehota linnoittautumaan kotiin. Tietty on sellaisiakin tapauksia jotka ei mitään apua halua ottaa vastaan, mutta päätellen siitä miten paljon olen vuosien varrella saanut asiakkailtani/potilailtani esim jouluisin lahjoja uskon että minusta on monille ollut suurta apua heidän elämässään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

Olisipa tällaisia ihmisiä enemmän, arvostan :) 

Kyllä me kaikki mt-vikaiset on noin ajateltu, ja taistelua tämä on jokaisella päivästä toiseen.

Toi kirjotus oli minusta sellanen itsesäälin sekainen sentimentaalinen kertomus, jolla yritetään esiintyä ahkerana hyvänä mt-vikaisena, vaikka tietää itsekin ettei töihin pysty.

Ei "edes" siivoomaan. Se se on oikeesti rankkaa tyltä, ei se onnistu mt-vioilla.

Harmi että haluat ajatella noin koska en todellakaan sääli itseäni. Tietysti tympii kun on tällainen sairaus sattunut juuri minulle mutta ei se ole mikään automaattinen kuolemantuomio kuten ei ole vaikka syöpäkään. Vain koska sinä et halua kehittää itseäsi tai pyrkiä elämässä eteenpäin, se ei ole mikään syy yrittää vetää kaikkia meitä muitakin mt-ongelmien kanssa taistelevia samaan loputtomaan suohon sinun kanssasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

Olisipa tällaisia ihmisiä enemmän, arvostan :) 

Kyllä me kaikki mt-vikaiset on noin ajateltu, ja taistelua tämä on jokaisella päivästä toiseen.

Toi kirjotus oli minusta sellanen itsesäälin sekainen sentimentaalinen kertomus, jolla yritetään esiintyä ahkerana hyvänä mt-vikaisena, vaikka tietää itsekin ettei töihin pysty.

Ei "edes" siivoomaan. Se se on oikeesti rankkaa tyltä, ei se onnistu mt-vioilla.

Joten tuosta syystä olet vain heittänyt pyyhkeen kehään? Ihme kommentti, pitäisikö muka kaikkien vaan luovuttaa jos sattuu saamaan yhtään minkään sairauden, fyysisen tai psyykkisen, vain sen takia että "elämä on liian rankkaa". 

Kokeilisin sieniä, olen tosissani. Netissä on neuvot.

Vapaaehtoistyö tai opiskelu esim avoimessa yliopistossa. Jotain, missä voit saavuttaa jotain. Ihminen tarvitsee elääkseen, ei vain hengissä pysyäkseen, myös pystyvyyden kokemuksia, haasteita ja onnistumisia, tunteen tarpeellisuudesta.

Työelämään et ehkä juuri nyt pysty, mutta ehkä pystyt olemaan ajanottajana lasten urheilukilpailuissa, myymään pullaa Marttojen myyjäisissä, ennallistamaan perinnebiotooppeja tai siivoamaan kissatalon häkkejä. Ehkä pystyt opiskelemaan latinaa tai tähtitiedettä. Tai olet aina halunnut oppia koodaamaan naurettavan tietokonepelien. Ehkä olet halunnut kirjoittaa novelleja.

Aloita pienestä, mutta hanki elämääsi jotain, mikä saa sinut tuntemaan itsesi pystyväksi tai tarpeelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen eläkkeellä mt syistä mutta minä en ikinä ole alistunut luovuttajan asenteeseen. En ole ikinä suostunut tyytymään siihen ajatukseen että tämä muka olisi lopullinen tilanteeni ja olen taistellut itseni lähes kokonaan irti hirveästä sairaudesta. Monta vuotta tässä taistelussa on mennyt, minulla ei ole paljoa työkokemusta tai koulutusta mutta en todellakaan anna sen lannistaa itseäni. En edes välitä jos ainoa työ mitä joskus pystyn tekemään on ns hanttihommat kuten vaikka siivoaminen, koska minulle se merkitsee suurta saavutusta. Normaalin mielenterveyden kanssa eläville sellaiset hommat ei ehkä ole mitään, mutta minulle se olisi valtava askel ylöspäin. Enkä todellakaan aio luovuttaa vaan parempaan pyrin koko sielullani ja ruumiillani. Ja minun elämäni ei todellakaan ole ohitse vain siksi että minulle sattui iskemään tämä sairaus jolle itse en ole mahtanut mitään. Ehkä elämäni voisi olla ohitse jo näin nuorena jos antaisin periksi, mutta kun en anna. 

Sinähän Kuulostat liki normaalilta. Tiedätkö, että jos työkykysi on noin hyvä, niin aina voi siirtyä kokoaikaiseen työhön ja pois mt-eläkkeeltä.

Ei tässä ole pyyhettä kehään heitetty, mutta ei tässä työkykyinenkään olla. Jos ei kerran ole ongelmia, niin ei kuulu mt-eläkkeelle.

Minä kyllä mietin kuolemaa paljon. Ei tässä elämänhalua ole. Ja jos se ei jollekin kelpaa, niin ei kiinnosta.

Et ole yksin. Minä olen kylläkin fyysisen sairauden johdosta eläkkeellä. Tuntuu, että aika, elämä, mahdollisuudet lipuvat ohitse. En ole itsetuhoinen, vaan tämä toimettomuus ja epäonni ovat lähinnä huvittavia asioita. Tätäkö se aikuisen ihmisen elämä on? Ja nytkö odotan seuraavat 60 vuotta surkeudessa, että tämä loppuu?

Vierailija kirjoitti:

Elämä on muutakin kuin työelämää. Parisuhteessakin ihminen on yksilö ja elää omaa elämäänsä. Ole ihan rauhassa. Et jää mistään paitsi. Yleensä jokaiselle löytyy joku elämän sisältö, ennemmin tai myöhemmin.

Valitettavasti kukaan kunnollinen ihminen ei halua kumppanikseen sairasta tai mielisairasta ihmistä.

Mä olen kanssa haveillut jääväni sairaseläkkeelle. Alkaisi työnteko jo riittää. Kuinkahan vaikea alle kolmekymppisenä on saada esim. mielenterveyden takia eläkepäätös? Osaako kukaan neuvoa mitä täytyy lääkärille kertoa, että asia etenee?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kanssa haveillut jääväni sairaseläkkeelle. Alkaisi työnteko jo riittää. Kuinkahan vaikea alle kolmekymppisenä on saada esim. mielenterveyden takia eläkepäätös? Osaako kukaan neuvoa mitä täytyy lääkärille kertoa, että asia etenee?

Ei taida sinulla olla edellytyksiä.