Äidin puheet pelottaa

No oota kun itse olet kuuskymppinen. Silloin sitä tajuaa että loppusuoraahan tässä jo mennään, viimeinen maili jo häämöttää.

Hirteishuumoriahan se tavallaan on, mutta valmistautumista siihen, että nyt voi jo tapahtua mitä vaan.

Viisikymppisenä minäkin jo tajusin, että saman ikäisille ihmisille alkoi jo tapahtua. Ei kolmekymppisinä vielä keskenään puhuttu, että jollekin oli tullut syöpä, joku oli saanut infarktin, joku linkkasi jo jalkaansa jne.

Eläkeikää lähestyessä sitä vain jo tajusi olevansa keskellä tiettyä dramatiikkaa. Pari luokkakaveria kuoli vielä työikäisenä. Kyllä siinä todellisuus iskee päin naamaa.

Ei tässä voi itseään kuolemattomanakaan pitää.

Tietysti olisi hyvä pitää vaan mölyt maassaan eikä ainakaan jälkeläisilleen juoksulla, mutta ehkä sitä ei itse huomaa niin tekevänsä.

Samaa kotimaista sarjaa "ei se kuitenkaan onnistu", "pian kuitenkin kuolen pois" jne. perustuu täysin suomalaiseen heikkoon itsetuntoon. Tuskin ulkomailla vanhukset hokee jatkuvasti kuolevansa pian.

Mun äiti aloitti samantyylisen hokemisen kun olin teini.

Äitini ei ollut tuolloin edes neljääkymmentä täyttänyt ja jaksoi joka väliin heittää kommentin vanhenemisesta, kuolemastaan, siitä kuinka häntä pitää hoitaa kun vanhenee ja kuinka hänelle tulee sitä tai tätä vaivaa ja kuinka häntä sitten pitää kuljettaa, avustaa, jne.

Ahdisti, raivostutti ja inhotti teininä.

Ja äiti oli hyväkuntoinen, perusterve työssäkäyvä ja harrastava nuori ihminen tuolloin!

Jaksoi myös ravata lääkärissä ihan jokaisesta pikkuvaivasta, mutta lasten isommatkin sairastumiset tai loukkaantumiset jäivät hoitamatta.

Kun eihän tuo nyt ole mitään, voi voi kun en minä nyt jaksa/pysty/ehdi tuollaista ajattelemaan. Niinpä hoidin omat asiani niin pitkälle kuin vain voin.

Äitini tekee samaa yhä, lähes 70- vuotiaana. Ja on yhä perusterve ja hyväkuntoinen.

Omille teineilleni en koskaan voivottele mitään. Asiat hoidetaan asiallisesti sitä mukaa kun ne eteen tulevat, olivatpa ne mitä tahansa.

Teinit kyllä tietävät, että elämään kuuluu vastoinkäymisiä, sairastumisia ja että kaikki me kuollaan loppujen lopuksi, mutta ei näillä tarvitse mässäillä.

Olen myös mieheni kanssa yrittänyt opettaa jälkikasvullemme sitä, että nautitaan elämästä, huolehditaan toisistamme ja kanssaihmisistä, ja hoidetaan asiat fiksusti sitä mukaa kun ne vastaan tulevat.

Äitiini en juurikaan pidä yhteyttä, negatiivisuuden määrä on suoranainen vyöry niskassani jok'ikinen kerta ja lisäksi voivottelun ja vaivojen valittamisen lisämausteena on vähättely, lyttääminen ja piikittely.

Onneksi aikuisena voin valita ketä ja mitä elämääni päästään.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema ei katso ikää, sen vuoksi kannattaa olla joka hetki valmiina pois lähtöön.

Miten tämä valmiina olo käytännössä ilmenee?

Perusterve äitini alkoi myös hokemaan samaa 60-kymppisenä, jakoi olematonta omaisuuttaa ja sanoin hänelle, että nyt riittää.

Tyttärelleni näytin, että missä on mappi, jossa on kaikki tarvittavat asiakirjat jos jotain sattuu ja se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä puhun usein noin ja olen 48. Tai sanon teatraalisemmin "jos Jumala suo" (en edes ole mikään varsinainen uskovainen, tuo on vaan ilmaus muistuttaa itseään ja muita elämän epävarmuudesta). Ei siinä pitäisi mitään ahdistavaa olla. Se on ihan vaan fakta, että kuka tahansa meistä voi sairastua, joutua onnettomuuteen tai kuollakin koska vaan. On parempi mielenrauhalle, että sen hyväksyy ja kohtaa täysin. Meiltäkin töistä juuri kuoli aivoverenvuotoon urheilullinen 37-vuotias mies. 

Tälle linjalle jos lähtee, silloinhan voisi jo synnytyslaitoksella sanoa läheisille, että pidetään 2 kk päästä ristiäiset, jos vauva on silloin vielä elossa. 

Se olisi minusta täysin ok. Realismia on, että pikkuvauva-aika on myös suhteellisen "vaarallinen" ikä elämässä. Minulle tämä ajattelutapa ei ole masentava, vaan kiitollisuutta lisäävä. Kun tiedostan koko ajan, että minä, vanhempani, lapseni jne. voisivat kuolla vaikka tänään, ja että on monia monia jotka ei saa elää näin pitkään, olen kiitollinen jokaisesta päivästä enkä ota sitä itsestäänselvyytenä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema ei katso ikää, sen vuoksi kannattaa olla joka hetki valmiina pois lähtöön.

Miten tämä valmiina olo käytännössä ilmenee?

Mulle se tarkoittaa, että testamenttiasiat tehtynä, samoin hoitotahto sen varalle jos jää "kitumaan", koti aina sellaisessa kunnossa että jos nyt kuolisin ja sukulaiset tulisi jäämistöä katsomaan niin kellekään ei jäisi paha mieli että oli se varmaan huonossa jamassa kun tällainen läävä, ja tietysti mietittynä nämä uskontoon, kuolemanjälkeiseen yms. asiat niin että on löytänyt jonkinlaisen rauhan kuoleman todellisuuden kanssa.

Nuorena sitä varmaankin luuli olevansa kuolematon, tai siis niin, että vain vanhat sukulaiset kuolivat tms. Kolmikymppisten jälkeen on itsellä kuollut ystäviä ja ystävien lapsiakin, eli realiteetit tulleet esiin. 44-vuotiaana saatu lievä aivoverenvuoto viimeistään opetti, että lainaahan tää elämä vain on. Sen jälkeen olen kyllä laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, eli pyrin elämään jokseenkin terveesti (jotta näkisin lapseni kasvavan aikuiseksi) ja fiksusti, kierrättäen ja muutenkin mahdollisimman järkevästi kuluttaen, etten jätä jälkipolville roskavuoria siivottavaksi. Ja pitämällä yhteyttä ihmisiin, joista oikeasti välitän. Sillä, mitä kaikkea muilla (vierailla) ihmisillä on, tai mitä he ajattelevat minusta ja elämästäni, ei ole tosiaankaan ole minkäänlaista merkitystä.

N54

Äitini hoki tuota viimeiset 40 vuotta.

Kuoli kahdeksankymppisenä.

Kiva tapa pitää lapset kurissa, kun "äityli kuolee kohta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema ei katso ikää, sen vuoksi kannattaa olla joka hetki valmiina pois lähtöön.

Miten tämä valmiina olo käytännössä ilmenee?

Ajatellaan sitä kuolemaa joka saakelin käänteessä, nähtävästi. Mitä elämää se sellanen enää sitten on siellä loppupäässä, jos sitä jatkuvasti ajattelee omaa kuolemistaan.

Täällä asia on toisinpäin. Minulla on vakava diagnoosi ja lähden nopeasti, kun aika on. Tästä ei tiedä kuin mies. Muita ei kiinnosta eikä minua kiinnosta ahdistaa muita.

Tämä tällainen tietty melankolisuus on se juttu joka suomalaisuudessa ärsyttää. Töissäkin yksi tyyppi jaksoi hokea vähän väliä "taas päivä lähempänä kuolemaa".

Vierailija kirjoitti:

No oota kun itse olet kuuskymppinen. Silloin sitä tajuaa että loppusuoraahan tässä jo mennään, viimeinen maili jo häämöttää.

Kyyskymppisenä saattaa elää vielä 40 vuotta ja 20-vuotiaana voi kuolla jo seuraavana päivänä. Ei koskaan voi tietää joten jonkun kuolemisen hokemisen voisi ehkä aloittaa siellä jossain 90 ikävuoden kieppeillä jo kun alkaa se fakta iän loppupää lähestymään ja on varmaa ettei enää kauaa elä.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu ettei siinä tosiaankaan mitään kuolemaansa ole hyväksynyt tai käsitellyt asiaa, vaan pelkää kuolemaa ja tuolla hokemisella hakee jotain pientä helpotusta. Mutta melko masentavaa suomalaismaista touhua kuitenkin.

Miksei kuolemaa saisi mainita?

Minulle kuolema merkitsee ovea seuraavaan. Koen, että tällä hetkellä olen tärkeä lähipiirilleni ja siksi haluan elää ja pysyä terveenä ja toimintakykyisenä.

Kun minua ei enää tarvita, voin lähteä rauhassa. Toivoisin sen menevän näin.

Todella iäkkäiden sairaiden ja dementoituneiden ihmisten parissa työskennelleenä näen ainakin omalla kohdallani, että "paha äkkikuolema" ei ehkä olisi se huonoin vaihtoehto.

Miesystäväni 75 v, ei halua tehdä enää mitään normaalista poikkeavaa, kuolemaa odotellessa, parasta ennen päivä ohi ym. Aina on joku tekosyy, mikä estää reissut ja muut menot, milloin korona, milloin Ukrainan sota, milloin Taiwanin sotaharjoitukset. Itsellä jalka vielä vippaa ja menohalut kovat. Viimeksi ei halunnut osallistua minun puolen sukujuhliin, kun ei tunne siellä ketään. No, eipä kyllä tutustukaan tuolla asenteella. Miten ihmeessä olen tällaisen mörököllin löytänyt, muuttunut muutamassa vuodessa ihan toiseksi kuin oli. En aio tähän sopeutua enkä jäädä kotiin tv-kanavia vaihtamaan. Olen itse 70 v.

Vierailija kirjoitti:

Miesystäväni 75 v, ei halua tehdä enää mitään normaalista poikkeavaa, kuolemaa odotellessa, parasta ennen päivä ohi ym. Aina on joku tekosyy, mikä estää reissut ja muut menot, milloin korona, milloin Ukrainan sota, milloin Taiwanin sotaharjoitukset. Itsellä jalka vielä vippaa ja menohalut kovat. Viimeksi ei halunnut osallistua minun puolen sukujuhliin, kun ei tunne siellä ketään. No, eipä kyllä tutustukaan tuolla asenteella. Miten ihmeessä olen tällaisen mörököllin löytänyt, muuttunut muutamassa vuodessa ihan toiseksi kuin oli. En aio tähän sopeutua enkä jäädä kotiin tv-kanavia vaihtamaan. Olen itse 70 v.

Pitääkö tuossa vaiheessa enää innostua uusista ihmisistä? Anna olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu ettei siinä tosiaankaan mitään kuolemaansa ole hyväksynyt tai käsitellyt asiaa, vaan pelkää kuolemaa ja tuolla hokemisella hakee jotain pientä helpotusta. Mutta melko masentavaa suomalaismaista touhua kuitenkin.

Nimenomaan, oikein suomalaista pessimismiä parhaimmillaan! :D Voihan sitä tosiaan syntymästä alkaen ihminen kuolla milloin vaan, mutta ei se sen helpommaksi muutu hokemalla jos olen silloin vielä hengissä joka käänteessä. Enkä minäkään usko, että omaa tulevaa kuolemaansa erityisemmin käsittelee, vaikka tuota usein hokee. Lähinnä naurattaa tämän ketjun tarinat, kiitos niistä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me kuollaan joskus.

Yksittäisen ihmisen kuolema voi tulla ihan yllättäen tai sitten niin, että se tiedetään esim.sairauden vuoksi.Kuolema ei katso ikää, sen vuoksi kannattaa olla joka hetki valmiina pois lähtöön.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesystäväni 75 v, ei halua tehdä enää mitään normaalista poikkeavaa, kuolemaa odotellessa, parasta ennen päivä ohi ym. Aina on joku tekosyy, mikä estää reissut ja muut menot, milloin korona, milloin Ukrainan sota, milloin Taiwanin sotaharjoitukset. Itsellä jalka vielä vippaa ja menohalut kovat. Viimeksi ei halunnut osallistua minun puolen sukujuhliin, kun ei tunne siellä ketään. No, eipä kyllä tutustukaan tuolla asenteella. Miten ihmeessä olen tällaisen mörököllin löytänyt, muuttunut muutamassa vuodessa ihan toiseksi kuin oli. En aio tähän sopeutua enkä jäädä kotiin tv-kanavia vaihtamaan. Olen itse 70 v.

Pitääkö tuossa vaiheessa enää innostua uusista ihmisistä? Anna olla rauhassa.

Anna miehen olla. Varmaan ei jaksa, vaikkei sano sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu ettei siinä tosiaankaan mitään kuolemaansa ole hyväksynyt tai käsitellyt asiaa, vaan pelkää kuolemaa ja tuolla hokemisella hakee jotain pientä helpotusta. Mutta melko masentavaa suomalaismaista touhua kuitenkin.

Nimenomaan, oikein suomalaista pessimismiä parhaimmillaan! :D Voihan sitä tosiaan syntymästä alkaen ihminen kuolla milloin vaan, mutta ei se sen helpommaksi muutu hokemalla jos olen silloin vielä hengissä joka käänteessä. Enkä minäkään usko, että omaa tulevaa kuolemaansa erityisemmin käsittelee, vaikka tuota usein hokee. Lähinnä naurattaa tämän ketjun tarinat, kiitos niistä.

Vanhemmille ihmisille lähenevä elämän iltapuoli näyttäytyy erilaisena kuin nuoremmalle, jolla elämää on yhä paljon edessä ja kaikki kesken. Kuoleman ajatuskin ehkä torjutaan, koska se on oikeasti uhka suunnitelmille ja haaveille tässä elämässä.

Iäkäs ihminen on omalla kohdallaan realisti ja valmistautuu, joko hiljaisesti tai sitten tulee ajattelemattomasti ajatelleeksi ääneen. Iäkäs omaiseni, jolla on vakavia sairauksia, on näyttänyt, missä ovat tärkeät paperit, jotta löytyvät helposti sitten kun hän on lähtenyt. Hyvin inhimillistä hänen antaa tästä myös puhua asiallisesti, koska kaikki olemme selvillä siitä, että jokainen tapaaminen saattaa olla viimeinen. Omasta puolestaan hän on valmis ja myös sanoo sen. Siinä ei ole mitään pahaa.