Lapseni ei osaa nauttia yliopisto-opiskelusta

Lapseni juo vain pelkkää cokista, eikä Woodstockista, kuulla halua, se on mennyttä kalua. 

Pastan lapsi on, jo illuusioton ...

Hipit rautaa!

En minäkään nauttinut. No alkuun oli hienoa että pääsi oikikseen, mutta siellä olisi se sama kilpailu työpaikoista (joo, jo opiskeluaikana), tenttikirjoja löysi nihkeästi ja koko ajan sai stressata, riittääkö rahat ensi kuun ruokaan. Kivaa on ollut vasta valmistumisen jälkeen, kun on alkanut saada kunnollista palkkaa.

Ei kait siitä kukaan voikkaan nauttia entisten aikojen tapaan. Silloin nähtiin proffia kaljalla iltaisin ja tuli keskusteluja (parhaimmat opetukset, ja kun proffalle tarjosi olusen, niin hän saattoi kertoa ns. asian ytimen (mistä pystyi johtamaan loput) ja jolla pärjäsi – joskus jopa työelämään saakka), oli vapaammat opintoajat, asioita pystyi hoitamaan, jos oli kunnollinen opiskelija, tuli elinikäisiä kunnon kavereita, kun välillä vietettiin sitsejä, ja muita akateemisia juhlia kunnolla ja perusteellisesti piiiiiitkäääääään – aina kuitenkin asiat kunnolla (jotenkuten) hoitaen. Mitä nää nykyisin tekee. Katsovat kelloa, että nyt luento loppuu ja pitää lähteä yksin jonnekin. Salille, lenkille tms. Voi, voi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin yliopistoon opiskelemaan, en luomaan ystävyyssuhteita tai etsimään parisuhdetta. Minä olinkin jo kolmikymppinen ja niin on moni muukin opiskelija nykyisin.

Vähän sama asia kuin työelämässä. Ei siellä olla kavereita hakemassa, vaan uraa luomassa ja/tai ansaitsemassa rahaa.

Minäkin olen lähempänä kolme- kuin kaksikymppistä, ja aloitan tänä syksynä opinnot yliopistolla. Muutkin kuitenkin ihan yhtä lailla uuteen kaupunkiin, josta en tunne ketään. Eli kyllä toivon, että löydän myös kavereita ja ystäviä, ja helpoinhan niitä tässä tilanteessa on löytää yliopistolta. Näin opintojen alkuvaiheessa on muutenkin vaikeaa hahmottaa omaa tulevaa urapolkua, varsinkin humanistisilla aloilla, joten on hankala suhtautua opintoihin heti tuollaisesta uranäkökulmasta. Tässä on kuitenkin monta vuotta opintoja edessä ennen kuin urapolku alkaa hahmottua. Niille vuosille olisi tärkeää löytää myös omat sosiaaliset piirit.

Silloin kun minä aloitin opinnot, 19-vuotiaana suoraan lukiosta, oli meidän tiiviissä kaveriporukassa yksi toista tutkintoaan opiskeleva 7 vuotta muuta porukkaa vanhempi. Eikä se haitannut menoa yhtään, harvoin asiaa edes muisti (tietty en tiedä pitikö hän meitä muita kauhean lapsellisena, ainakaan ei näyttänyt sitä). Loppujen lopuksi hän alkoi seurustella yhden kurssikaverin kanssa ja ovat nyt 10v päästäkin edelleen yhdessä, pari lastakin on. Ei se ikä ole niin olennaista vaan elämäntilanne ja muut asiat. Jossain vaiheessa tuli hengattua myös perheellisten opiskelijoitten kanssa kun oli ryhmätöitä ym., mutta ymmärrettävästi heillä ei ollut halua eikä aikaa tutustua vapaa-ajalla sen enempää. Eivät he silti yksin joutuneet olemaan, aina sopi ruokalassa samaan pöytään jne.

Tietenkin nämä kokemukset ennen koronaa. Mutta mahdollista myös nyt korona-ajan jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole edes missään ryhmissä ollut mukana? Pari lastani aloitti samaan aikaan, verkostoituivat heti, ja nyt vapaalla jalalla ovat tapailleet livenä. Olin kyllä tukena paljon ja sanoin aina, että toivottavasti ehtivät vielä kokemaan oikeata opiskelijaelämää. Se on kyllä onneksi käynyt toteen. Ei opiskelijaelämä muuten mitään erityisen 'nautittavaa' ole. Olihan aina jotain stressiä tenteistä siinä sivussa.

Onko opiskelu ja kotipaikka pääkaupunkiseudulla?

Huomenta! On joo, eli porukan kokoon saaminen on tietysti realistisempaa, kuin jossain pienellä paikkakunnalla. Tosin onnistuuhan se sielläkin, kun vaan joku koordinoi.

Verkostoitumisella tarkoitin ihan jonkun ryhmän perustamista opintojen alkutaipaleella, jotta voisivat nuoret yhdessä kysellä toisiltaan kuulumisia, kun korona-aikoina toisistaan eristäytyneinä joutuivat ottamaan ensiaskeleitaan opiskelussa. Kyllä se hyvin yksinäistä on ollut. Tulevan uransa takia tuskin siinä vaiheessa vielä on haettu kontaktia muihin, vaan seuraa ja vertaistukea kohtalotovereilta siihen opiskelija-arkeen jossain opiskelija-asunnossa tai lapsuudenkodissa.

No ei onnistu, kun ne muut opiskelijat ovat satojen kilometrien päässä ympäri Suomen omilla lapsuuden kodin paikkakunnilla. Ei siis onnistu tapaamisen sopiminen.

Mietin itse sitä, että kuinka paljon etäpainotteisesti voi tällä hetkellä opiskella yliopistossa. Siis jos vaikka nyt tänä syksynä aloittaa. Voiko valita sen, että opiskelee etänä vai onko pakko käydä paikan päällä. Mietin vaan itse tätä kun mielelläni jatkaisin asumista kotipaikkakunnalla muuton sijaan. Toki itse en päässyt edes opiskelemaan ja kysynkin tätä vaan ajatuksella, että olisiko edes mahdollista jos olisin nyt aloittanut.

maisteriksi valmistunut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä tiedä ketään, joka olisi nauttinut opiskeluista. Jotkut kurssit ovat mielenkiintoisia, mutta suurimmaksi osaksi homma on pakkopullaa. Hommataan tutkinto, että päästään töihin. Sosiaaliset jutut eivät kuitenkaan kuulu itse tutkinnon suorittamiseen ja siinä tarvitaan omaa proaktiivisuutta paljon, jos meinaa saada kavereita.

Minusta opiskelu oli aivan parasta. Sai nukkua pitkään, kurssivalinnat olivat todella vapaita, opin paljon uutta ja mielenkiintoista. Erityisesti nautin opiskelijaelämästä, baareissa pyörimisestä ja muista tapahtumista. En edes ole mikään sosiaalinen ja minulla oli vain pari kaveria. Totta kai sitä mieluummin nauttii kuin kärsii! Siihen kannattaa pyrkiä. Harmittaa todella paljon korona-ajan opiskelijoiden puolesta. Heiltä jää paljon kokematta. Työelämässä kaipaan opiskelua, mutta aikansa kutakin.

Minustakin se oli parasta. Oli paljon vapautta mutta lopulta melko vähän velvollisuuksia. Vain ne opinnot, ja nehän sai tehdä mihin aikaan huvitti (tosin oli meillä pakollisiakin juttuja). Erilaisia pippaloita oli usein ja usein niissä käytiinkin, onni oli asua lähellä yliopistoa niin oli helppo mennä muutamaksi tunniksi bileisiin ja tulla vielä "ihmisten aikaan" kotiin ja seuraavana aamuna luennoille. Myös kaverit asui siinä lähellä, ja toki oli oman porukan kesken illanviettoja myös, ja alkoholilla ei läheskään aina ollut osuutta hauskuuteen, vaikka toki usein olikin. Yhdessä tuskailtiin myös hankalia kursseja, ryhmätöitä, rahan puutetta, epävarmuutta tulevista työpaikoista ym. opiskelijaelämän haasteita. Ihanaa aikaa. Vaikka en kyllä enää siihen palaisi, aikansa kutakin.

Vierailija kirjoitti:

nyt alkaa opiskelut ja ei etänä, tärkeintä on opiskella ja valmistua ajallaan.

Kyllä se monessa tiedekunnassa mahdollistetaanetänä opiskelun jatko ja moni tulee hyödyntämään tätä., se ryhmäytyminen meni jo joillakin aloilla korona-aikaan aloittaessa.

Vierailija kirjoitti:

Mulle etäopiskelu ois ollu unelma. Kärsin omana yliopistoaikana suunnattomasti siitä et piti raahautua paikapäälle luennoille ja olla sosiaalinen. Lähestulkoon et valmistunu sen takia koska se oli niin kamalaa. Puskin kuiteki läpi mut oon ikuisesti traumatisoitunu. Onneks sentään kaikki kissanristiäiset pysty jättää väliin.

Missä tarvitsee olla sosiaalinen? Minun kokemusteni mukaan luennolla voi mököttää ihan yksin omassa rauhassaan, eikä muutenkaan tarvitse koko päivänä sanoa kellekään sanaakaan jos ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse sitä, että kuinka paljon etäpainotteisesti voi tällä hetkellä opiskella yliopistossa. Siis jos vaikka nyt tänä syksynä aloittaa. Voiko valita sen, että opiskelee etänä vai onko pakko käydä paikan päällä. Mietin vaan itse tätä kun mielelläni jatkaisin asumista kotipaikkakunnalla muuton sijaan. Toki itse en päässyt edes opiskelemaan ja kysynkin tätä vaan ajatuksella, että olisiko edes mahdollista jos olisin nyt aloittanut.

Riippuu varmaan alasta ja siitä onko paljon harkkatöitä, sekä myös proffista (moni heistäkin suosii etäluentoja, niin ei tarvitse tulla fyysisesti paikalle). Aloittavia voidaan kyllä mielellään haluta tiedekunnassa paikallekin, mutta luulisi että sekä opiskelu ja työelämä on muuttunut paljon enemmän etä/hybridimalliseksi ihan pysyvästi.

Kuulostaa aika luuseri 'lapselta'. Eikös sinne Yliopistoon pitäisi mennä muutenkin parhaat, eliitti ihmiset ?

Ite parikymppisenä armeijan alikessuna kotiuduttuani 1997 MAKSOIN KOTIIN VUOKRAA HANTTIHOMMIA tehden enkä saanu mitään tukia. En kun muutin solukämppiin ja lopulta saavutin 22 neliön vuokrayksiön 1999.

Se kasvatti 10 000 ( kymnenentuhatta) kertaa enempi kuin korkeakoulut.

Yksikin aamu armeijan metsässä palellen 40 tunnin nukkumattomuuden jälkeen on 1000 (tuhat) kertaa pahempi kuin mikään tentti/luento/opiskelupäivä.

Ite nyt kävin "vaan" tradenomiksi TÖIDEN OHESSA ikävuosina 25-29 ja vaihdoin vaippaa kahdelle lapselleni.

Eipä ollu mun äiti itkemässä 'kestääkö poikani kantti yliopistossa, saako lellivauva ystäviä.. "

Olin jo parikymppisenä omia vanhempia vahvempi,älykkäämpi, kielitaitoisempi sekä kyky selviytyä erämäässä 100 (sata) kertainen mun vanhempien tuttavapiiriin nähden.

Ai nii joo, siinä sivussa 24 vuotiaana ostin Stadista osakkeen, opiskellessa maksoin asuntolainaa työllä.

Hävettääkö sua alkuperäinen kun lapsesi on heikko, selvästi mua (kun olin 20v) heikompi luuseri joka tarvii äidin tukea ?

Toiset vaan on vahvempia kuin toiset.

Ps. Näin kuntonyrkkeilyä maksimisykkeellä harrastavana 45-v ukkona kysyn miten hyvin lapsesi jaksaa punertaa, entä sinä äitinä juosta intervalleja ? Miten hyvin pärjäisin teille sisukkuudessa ;)

Kaffebulla kirjoitti:

Ei sinne nauttimaan mennä vaan opiskelemaan. Yliopisto-opinnot on rankkaa työtä.

Siis mikä ihme tämä mentaliteetti oikein on, että elämän ja opiskelun kuuluukin olla kärsimystä? Että opiskelun ei kuuluisi olla kivaa ja mukava osa nuoruutta, vaan kidutusta ja kärsimystä? Sit ihmetellään, kun nykyään jo alle 30-vuotiaat jäävät pitkille sairaslomille burn outin takia. Jännä juttu, mistähän johtuisi? Voinko minäkin sanoa työuupumuksesta valittavalle, että ei sinne töihin olla menty viihtymään, vaan työn kuuluukin olla rankkaa ja kuluttavaa ja jos se tuntuu kivalta, on jotain vialla vähintäänkin päässä?

Siis mikä ihmeen mieltymys suomalaisilla keski-ikäisillä, ikäihmisillä ja keski-ikäistyvillä on tähän kärsi kärsi- mentaliteettiin? Miksi ihmeessä sitä pidetään normaalina ja jopa toivottavana mielentilana? Mikä juttu tuo oikein on? Olen itsekin keski-ikäistyvä naishenkilö, enkä voi ymmärtää tätä ilmiötä. Sit ihmetellään että työkyvyttömien määrä nousee, syrjäytyneiden määrä nousee, mielenterveysongelmaisten määrä nousee, lääkkeitä käytetään yhä enemmän ja enemmän ja ihmiset ovat yhä sairaampia ja sairaampia. Eikö kenellekään tule pieneen mieleen se, että jos kerta elämän kuuluu olla kärsimystä ja sitä parempi mitä p*skemmalta tuntuu, niin tottakai siinä mieli ja keho sairastuu! Kuka jaksaa yhtä kärsimystä ja kärsimisen ihailua hamaan hautaan saakka terveenä? Ei kukaan.

ÄlykäsTradenomi kirjoitti:

Kuulostaa aika luuseri 'lapselta'. Eikös sinne Yliopistoon pitäisi mennä muutenkin parhaat, eliitti ihmiset ?

Ite parikymppisenä armeijan alikessuna kotiuduttuani 1997 MAKSOIN KOTIIN VUOKRAA HANTTIHOMMIA tehden enkä saanu mitään tukia. En kun muutin solukämppiin ja lopulta saavutin 22 neliön vuokrayksiön 1999.

Se kasvatti 10 000 ( kymnenentuhatta) kertaa enempi kuin korkeakoulut.

Yksikin aamu armeijan metsässä palellen 40 tunnin nukkumattomuuden jälkeen on 1000 (tuhat) kertaa pahempi kuin mikään tentti/luento/opiskelupäivä.

Ite nyt kävin "vaan" tradenomiksi TÖIDEN OHESSA ikävuosina 25-29 ja vaihdoin vaippaa kahdelle lapselleni.

Eipä ollu mun äiti itkemässä 'kestääkö poikani kantti yliopistossa, saako lellivauva ystäviä.. "

Olin jo parikymppisenä omia vanhempia vahvempi,älykkäämpi, kielitaitoisempi sekä kyky selviytyä erämäässä 100 (sata) kertainen mun vanhempien tuttavapiiriin nähden.

Ai nii joo, siinä sivussa 24 vuotiaana ostin Stadista osakkeen, opiskellessa maksoin asuntolainaa työllä.

Hävettääkö sua alkuperäinen kun lapsesi on heikko, selvästi mua (kun olin 20v) heikompi luuseri joka tarvii äidin tukea ?

Toiset vaan on vahvempia kuin toiset.

Ps. Näin kuntonyrkkeilyä maksimisykkeellä harrastavana 45-v ukkona kysyn miten hyvin lapsesi jaksaa punertaa, entä sinä äitinä juosta intervalleja ? Miten hyvin pärjäisin teille sisukkuudessa ;)

Ehkä jos äiti olis ollu enempi huolissaan miten poika kullalla menee, ei olis niin kovaa tarvetta julistaa olevansa vahvempi yksilö, kuin sinulle täysin tuntematon opiskelija. Ei hemmetti.

maisteriksi valmistunut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä tiedä ketään, joka olisi nauttinut opiskeluista. Jotkut kurssit ovat mielenkiintoisia, mutta suurimmaksi osaksi homma on pakkopullaa. Hommataan tutkinto, että päästään töihin. Sosiaaliset jutut eivät kuitenkaan kuulu itse tutkinnon suorittamiseen ja siinä tarvitaan omaa proaktiivisuutta paljon, jos meinaa saada kavereita.

Minusta opiskelu oli aivan parasta. Sai nukkua pitkään, kurssivalinnat olivat todella vapaita, opin paljon uutta ja mielenkiintoista. Erityisesti nautin opiskelijaelämästä, baareissa pyörimisestä ja muista tapahtumista. En edes ole mikään sosiaalinen ja minulla oli vain pari kaveria. Totta kai sitä mieluummin nauttii kuin kärsii! Siihen kannattaa pyrkiä. Harmittaa todella paljon korona-ajan opiskelijoiden puolesta. Heiltä jää paljon kokematta. Työelämässä kaipaan opiskelua, mutta aikansa kutakin.

Opiskelua minäkin kaipaan, mutta en baari-iltoja enkä sosiaalista hengailua niinkään.

Vierailija kirjoitti:

Nauttia opiskelusta? Ei sinne mennä nauttimaan vaan opiskelemaan ammatti. Lapsesi on oikeassa, vaikka vanhemmalla väärä ajatusmaailma.

Saatanan hölmö paska. Suuri(n) osa yliopisto-opinnoista ei suoraan valmista mihinkään ammattiin.

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Ei sinne nauttimaan mennä vaan opiskelemaan. Yliopisto-opinnot on rankkaa työtä.

Siis mikä ihme tämä mentaliteetti oikein on, että elämän ja opiskelun kuuluukin olla kärsimystä? Että opiskelun ei kuuluisi olla kivaa ja mukava osa nuoruutta, vaan kidutusta ja kärsimystä? Sit ihmetellään, kun nykyään jo alle 30-vuotiaat jäävät pitkille sairaslomille burn outin takia. Jännä juttu, mistähän johtuisi? Voinko minäkin sanoa työuupumuksesta valittavalle, että ei sinne töihin olla menty viihtymään, vaan työn kuuluukin olla rankkaa ja kuluttavaa ja jos se tuntuu kivalta, on jotain vialla vähintäänkin päässä?

Siis mikä ihmeen mieltymys suomalaisilla keski-ikäisillä, ikäihmisillä ja keski-ikäistyvillä on tähän kärsi kärsi- mentaliteettiin? Miksi ihmeessä sitä pidetään normaalina ja jopa toivottavana mielentilana? Mikä juttu tuo oikein on? Olen itsekin keski-ikäistyvä naishenkilö, enkä voi ymmärtää tätä ilmiötä. Sit ihmetellään että työkyvyttömien määrä nousee, syrjäytyneiden määrä nousee, mielenterveysongelmaisten määrä nousee, lääkkeitä käytetään yhä enemmän ja enemmän ja ihmiset ovat yhä sairaampia ja sairaampia. Eikö kenellekään tule pieneen mieleen se, että jos kerta elämän kuuluu olla kärsimystä ja sitä parempi mitä p*skemmalta tuntuu, niin tottakai siinä mieli ja keho sairastuu! Kuka jaksaa yhtä kärsimystä ja kärsimisen ihailua hamaan hautaan saakka terveenä? Ei kukaan.

Kiusaamista, sado-masokismia yms

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ei kestetä todellisuutta. Kaiken pitäisi olla hauskaa tai nautittavaa. Se vaan ei mene niin. Elämässä pitää oppia sietämään asioita, jotka ovat kaukana hauskasta. Se on kasvattavaa ja kehittää ongelmanratkaisukykyä sekä henkistä vahvuutta.

Opiskelu ja työ ovat erittäin suuri osa elämää, mutta on aivan ok, että ne ovat kärsimystä? Vain vapaa-ajalla ollaan sitten onnellisia?

Eihän niiden kärsimystä tarvitse olla. Kärsimyksen ja hauskan välimaastoon jää vielä aika monta olotilaa.

ÄlykäsTradenomi kirjoitti:

Kuulostaa aika luuseri 'lapselta'. Eikös sinne Yliopistoon pitäisi mennä muutenkin parhaat, eliitti ihmiset ?

Ite parikymppisenä armeijan alikessuna kotiuduttuani 1997 MAKSOIN KOTIIN VUOKRAA HANTTIHOMMIA tehden enkä saanu mitään tukia. En kun muutin solukämppiin ja lopulta saavutin 22 neliön vuokrayksiön 1999.

Se kasvatti 10 000 ( kymnenentuhatta) kertaa enempi kuin korkeakoulut.

Yksikin aamu armeijan metsässä palellen 40 tunnin nukkumattomuuden jälkeen on 1000 (tuhat) kertaa pahempi kuin mikään tentti/luento/opiskelupäivä.

Ite nyt kävin "vaan" tradenomiksi TÖIDEN OHESSA ikävuosina 25-29 ja vaihdoin vaippaa kahdelle lapselleni.

Eipä ollu mun äiti itkemässä 'kestääkö poikani kantti yliopistossa, saako lellivauva ystäviä.. "

Olin jo parikymppisenä omia vanhempia vahvempi,älykkäämpi, kielitaitoisempi sekä kyky selviytyä erämäässä 100 (sata) kertainen mun vanhempien tuttavapiiriin nähden.

Ai nii joo, siinä sivussa 24 vuotiaana ostin Stadista osakkeen, opiskellessa maksoin asuntolainaa työllä.

Hävettääkö sua alkuperäinen kun lapsesi on heikko, selvästi mua (kun olin 20v) heikompi luuseri joka tarvii äidin tukea ?

Toiset vaan on vahvempia kuin toiset.

Ps. Näin kuntonyrkkeilyä maksimisykkeellä harrastavana 45-v ukkona kysyn miten hyvin lapsesi jaksaa punertaa, entä sinä äitinä juosta intervalleja ? Miten hyvin pärjäisin teille sisukkuudessa ;)

Kuulostat aika surulliselle ihmiselle, huomaa ettei sinulla ole ollut välittäviä vanhempia vaan olet jäänyt vaille hoivaa, rakkautta ja huolenpitoa. Olet kovettanut itsesi ja luulet että pärjäät hyvin. Todellisuudessa kukaan ei livenä kestä seuraasi etkä saa luotua syviä, merkityksellisiä ihmissuhteita, koska muut ihmiset karsastavat kylmyyttäsi, empatiakyvyttömyyttäsi ja ylikorostunutta egoasi. Tunnet olosi kaikesta mahtavuudesta huolimatta pohjattoman tyhjälle ja tyhjyyden tunnetta täytät erilaisilla riippuvuuksilla. Teikäläisiä on nähty aika monta, olette surullisia ihmisraunioita kaikkien niiden muiden ihmisten keskellä, jotka kykenevät rakastamaan ja saavat vastarakkautta.

Ikäeroilla ei kyllä ole mitään merkitystä näissä verkostoitumis- ja ystävystymisasioissa. Terv. N45, jonka parhaat työkaverit ja vapaa-ajanviettokumppanit ovat kolmikymppisiä :)

Vierailija kirjoitti:

Jos ei pääse luomaan verkostoja opiskeluaikana, niin useimmilla yliopistoaloilla työllistyminen on lähes toivotonta.

Mitä olen vierestä seurannut noita verkostoitumista niin haittaa enemmän kuin hyötyä. Opiskelijat kilpailee samoista työpaikoista ja silloin ei vaan voi käyttää verkostoa. Puukkoa tulee selkään. Oikeat verkostot luodaan työelämässä. Myöhemmin saattaa olla jotain hyötyä opiskelukavereista, mutta merkitys ei ole suuri.