Onko muita joiden sosiaaliset piirit ovat todella pienet?

Joku merkki, ehkä rannerengas joka viestittää: Olen avoin solmimaan uusia ystävyyssuhteita?

Onko huono ajatus? On ollut niin monta näitä yksinäisyysketjuja täällä!

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsena ja nuorena todella laaja sosiaalinen piiri. Oli paljon kavereita, ystäviä ja vanhempien kautta olin paljon tekemisissä sukulaisten kanssa.

Nyt keski-ikäisenä minulla on muutama läheinen ihminen, mutta ei niistä muutamasta piiriä saisi. En vain jotenkin osaa pitää yhteyttä ihmisiin vaikka haluaisinkin.

Sama. Tai siis jotenkin tuntuu ka ma lan hankalalta ja tungettelevaltakin olla aina itse se aktiivisempi ja ainoakin yhteydenpitäjä. Ja sitten kun ei itse pidä enää yhteyttä niin eipä siitä toisesta enää kuule mitään.

Ei myöskään niitä kilttejä poikia kutsuttu koskaan nuorena juhliin. 😔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsena ja nuorena todella laaja sosiaalinen piiri. Oli paljon kavereita, ystäviä ja vanhempien kautta olin paljon tekemisissä sukulaisten kanssa.

Nyt keski-ikäisenä minulla on muutama läheinen ihminen, mutta ei niistä muutamasta piiriä saisi. En vain jotenkin osaa pitää yhteyttä ihmisiin vaikka haluaisinkin.

Sama. Tai siis jotenkin tuntuu ka ma lan hankalalta ja tungettelevaltakin olla aina itse se aktiivisempi ja ainoakin yhteydenpitäjä. Ja sitten kun ei itse pidä enää yhteyttä niin eipä siitä toisesta enää kuule mitään.

Miksi ihmeessä sana k a m a l a n  on kielletty? Mitä pahaa tuossa(kin) oikein on?

Joo, pienet on mullaki piirit. Ihan omasta halusta.

Itse olen sinkku, kaksi lasta vuoroviikoin minulla, yksi vanhus sukulainen Suomen toisella puolen ja yksi ystävä, jota näen muutaman kerran vuodessa. Olen työtön, joten työkavereita ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkään, että lapseni sairastuu tähän yksinäisyyteen. :(

On sinun valintasi, jäätkö vaaralliseen suhteeseen vai et. Jos jäät, ole viisas ja anna lapsesi johonkin toiseen perheeseen: hän ei varmastikaan haluaisi jäädä väkivaltaiseen kotiin. Jos lähdet, onnittelut. Sen jälkeen sitten alat kokoamaan itsellesi uutta sosiaalista piiriä. Aikaa se vie, mutta jokaiselle se on mahdollista. Samalla lapsesikin voi löytää kavereita, mutta ennen kaikkea toipua ahdistavasta varhaislapsuudestaan.

Ei lasta noin vain anneta toiseen perheeseen. Sehän olisi traumaattista. Siis kirjoittiko ap, että hänellä olisi väkivaltainen miesystävä? Jos niin on, niin se suhde pitäisi kyllä lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä näin viime yönä unta, että mun isä sanoo minulle etten olisi saanut tulla mukaan pitämään hauskaa ja sitten mä unessani poden surua kuinka yksinäinen olen. Myös todellisuuskin itselläni on, että ei mulla ole kavereita joiden kanssa pitää mitään hauskaa.

Mulla on vain vanhempani ja työpaikka kaverit, jotka eivät kauhean hyvää pataa halua olla kanssani ja työkavereita on vain 2kpl.

Itseasiassa on vaan parempi pitääkin se oma yksityiselämä erossa työelämästä eli pitää työkaverien kanssa välit ennemminkin etäisinä kuin läheisinä.

Töissä oloni on vain työjutut ja itselleni nälvimiset, että se niistä työkuvioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä näin viime yönä unta, että mun isä sanoo minulle etten olisi saanut tulla mukaan pitämään hauskaa ja sitten mä unessani poden surua kuinka yksinäinen olen. Myös todellisuuskin itselläni on, että ei mulla ole kavereita joiden kanssa pitää mitään hauskaa.

Mulla on vain vanhempani ja työpaikka kaverit, jotka eivät kauhean hyvää pataa halua olla kanssani ja työkavereita on vain 2kpl.

Nuo "unimuistot" on kyllä kummia. Itsellä toistuu säännöllisesti uni jossa aina ensin olen jossain kaveriporukassa viettämässä aikaa ja kaikilla on kivaa, mutta sitten aina joku ihminen ärähtää, että vtttuuks sä siinä virnistelet kun purskahdan nauruun kuten muutkin jollekin vitsille/sattumukselle. Sitten minut pullautetaan sen piirin ulkopuolelle eikä kukaan enää sano edes moi vaan lähden ihan lyötynä kotiin. Ja sitten herään omaan itkuuni.

Nämä meidän unet varmasti viestii jostain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä näin viime yönä unta, että mun isä sanoo minulle etten olisi saanut tulla mukaan pitämään hauskaa ja sitten mä unessani poden surua kuinka yksinäinen olen. Myös todellisuuskin itselläni on, että ei mulla ole kavereita joiden kanssa pitää mitään hauskaa.

Mulla on vain vanhempani ja työpaikka kaverit, jotka eivät kauhean hyvää pataa halua olla kanssani ja työkavereita on vain 2kpl.

Nuo "unimuistot" on kyllä kummia. Itsellä toistuu säännöllisesti uni jossa aina ensin olen jossain kaveriporukassa viettämässä aikaa ja kaikilla on kivaa, mutta sitten aina joku ihminen ärähtää, että vtttuuks sä siinä virnistelet kun purskahdan nauruun kuten muutkin jollekin vitsille/sattumukselle. Sitten minut pullautetaan sen piirin ulkopuolelle eikä kukaan enää sano edes moi vaan lähden ihan lyötynä kotiin. Ja sitten herään omaan itkuuni.

Nämä meidän unet varmasti viestii jostain.

Samaa olen miettinyt monesti. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että noinko jo oma alitajuntakin yrittää kertoa, että sitä on täysin epätoivottua seuraa kaikille ja että olisi jo pikkuhiljaa parempi ymmärtää/hyväksyä se eikä edes elätellä sitä toivoa, että se jonain päivänä jossain seurassa muuksi muuttuisi.

Ja kyllähän se tavallaan jo ymmärtääkin, että kun näin kauan on ollut yksin niin mikä sille edes olisi todennäköisyys, että tilanne muuksi myöhemminkään muuttuisi. Silti siitä seurallisuudesta ja sosiaalisuuden tarpeesta on hirvittävän hankalaa olla välittämättä ja päästää irti siitä toiveesta että loppuikäänsä ei tarvitsisi olla yksin.

Itseasiassa sitä olinkin ennen koronapandemiaa melko hyvin sinut tilanteeni kanssa. Tai niin ainakin luulin. Sitten pandemia alkoi ja jotenkin se pitkillä lenkeillä sitten erilaisia ajatuksia pyöritellessä suorastaan vyöryi päälle, että ei elämäni ole lainkaan oman näköistä etenkään ilman puolisoa ja omaa perhettä. Enkä todellakaan ole niin erakkoluonteinenkaan, että tämä yksinolo ilman kavereita olisi kivaa tai edes siedettävää vaikka sen kanssa olikin oppinut jo tavallaan elämään.

Ja kyllähän mä sen ymmärrän, ettei epämiellyttävässä seurassa kukaan halua olla _en haluaisi olla itsekään_ , mutta ei se silti sitä mihinkään poista että itse kaipaisi seuraa ja tuntee, että yksinäisenä elämästä puuttuu jotain todella tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä näin viime yönä unta, että mun isä sanoo minulle etten olisi saanut tulla mukaan pitämään hauskaa ja sitten mä unessani poden surua kuinka yksinäinen olen. Myös todellisuuskin itselläni on, että ei mulla ole kavereita joiden kanssa pitää mitään hauskaa.

Mulla on vain vanhempani ja työpaikka kaverit, jotka eivät kauhean hyvää pataa halua olla kanssani ja työkavereita on vain 2kpl.

Nuo "unimuistot" on kyllä kummia. Itsellä toistuu säännöllisesti uni jossa aina ensin olen jossain kaveriporukassa viettämässä aikaa ja kaikilla on kivaa, mutta sitten aina joku ihminen ärähtää, että vtttuuks sä siinä virnistelet kun purskahdan nauruun kuten muutkin jollekin vitsille/sattumukselle. Sitten minut pullautetaan sen piirin ulkopuolelle eikä kukaan enää sano edes moi vaan lähden ihan lyötynä kotiin. Ja sitten herään omaan itkuuni.

Nämä meidän unet varmasti viestii jostain.

Samaa olen miettinyt monesti. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että noinko jo oma alitajuntakin yrittää kertoa, että sitä on täysin epätoivottua seuraa kaikille ja että olisi jo pikkuhiljaa parempi ymmärtää/hyväksyä se eikä edes elätellä sitä toivoa, että se jonain päivänä jossain seurassa muuksi muuttuisi.

Ja kyllähän se tavallaan jo ymmärtääkin, että kun näin kauan on ollut yksin niin mikä sille edes olisi todennäköisyys, että tilanne muuksi myöhemminkään muuttuisi. Silti siitä seurallisuudesta ja sosiaalisuuden tarpeesta on hirvittävän hankalaa olla välittämättä ja päästää irti siitä toiveesta että loppuikäänsä ei tarvitsisi olla yksin.

Itseasiassa sitä olinkin ennen koronapandemiaa melko hyvin sinut tilanteeni kanssa. Tai niin ainakin luulin. Sitten pandemia alkoi ja jotenkin se pitkillä lenkeillä sitten erilaisia ajatuksia pyöritellessä suorastaan vyöryi päälle, että ei elämäni ole lainkaan oman näköistä etenkään ilman puolisoa ja omaa perhettä. Enkä todellakaan ole niin erakkoluonteinenkaan, että tämä yksinolo ilman kavereita olisi kivaa tai edes siedettävää vaikka sen kanssa olikin oppinut jo tavallaan elämään.

Ja kyllähän mä sen ymmärrän, ettei epämiellyttävässä seurassa kukaan halua olla _en haluaisi olla itsekään_ , mutta ei se silti sitä mihinkään poista että itse kaipaisi seuraa ja tuntee, että yksinäisenä elämästä puuttuu jotain todella tärkeää.

Mä en todellakaan tunne noin voimakasta yksinäisyyden tunnetta kuin sinä. Mä niin toivon sinulle, että löytäisit jonkun vierellesi jakamaan elämää. Mulla on kausikohtaista mitä milloinkin pääni sisällä pyörii, joten pitkään en murehdi murheitani.

Pahinta on, että jää pyörimään itsesääliin, sillä siten ei varsinkaan löydä ulos mieltä painavasta ongelmasta. Sitä pitää elää sujut itsensä kanssa ja käydä itseään miellyttävissä paikoissa niin jokin päivä sitä voi onnistaa.

Jokin kappale oli joka kertoi, että rakkautta ei löydä jos sitä etsii, mutta rakkaus voi löytää sinut kun elää. Siitä kappaleesta otin itselleni vaarin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä näin viime yönä unta, että mun isä sanoo minulle etten olisi saanut tulla mukaan pitämään hauskaa ja sitten mä unessani poden surua kuinka yksinäinen olen. Myös todellisuuskin itselläni on, että ei mulla ole kavereita joiden kanssa pitää mitään hauskaa.

Mulla on vain vanhempani ja työpaikka kaverit, jotka eivät kauhean hyvää pataa halua olla kanssani ja työkavereita on vain 2kpl.

Nuo "unimuistot" on kyllä kummia. Itsellä toistuu säännöllisesti uni jossa aina ensin olen jossain kaveriporukassa viettämässä aikaa ja kaikilla on kivaa, mutta sitten aina joku ihminen ärähtää, että vtttuuks sä siinä virnistelet kun purskahdan nauruun kuten muutkin jollekin vitsille/sattumukselle. Sitten minut pullautetaan sen piirin ulkopuolelle eikä kukaan enää sano edes moi vaan lähden ihan lyötynä kotiin. Ja sitten herään omaan itkuuni.

Nämä meidän unet varmasti viestii jostain.

Samaa olen miettinyt monesti. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että noinko jo oma alitajuntakin yrittää kertoa, että sitä on täysin epätoivottua seuraa kaikille ja että olisi jo pikkuhiljaa parempi ymmärtää/hyväksyä se eikä edes elätellä sitä toivoa, että se jonain päivänä jossain seurassa muuksi muuttuisi.

Ja kyllähän se tavallaan jo ymmärtääkin, että kun näin kauan on ollut yksin niin mikä sille edes olisi todennäköisyys, että tilanne muuksi myöhemminkään muuttuisi. Silti siitä seurallisuudesta ja sosiaalisuuden tarpeesta on hirvittävän hankalaa olla välittämättä ja päästää irti siitä toiveesta että loppuikäänsä ei tarvitsisi olla yksin.

Itseasiassa sitä olinkin ennen koronapandemiaa melko hyvin sinut tilanteeni kanssa. Tai niin ainakin luulin. Sitten pandemia alkoi ja jotenkin se pitkillä lenkeillä sitten erilaisia ajatuksia pyöritellessä suorastaan vyöryi päälle, että ei elämäni ole lainkaan oman näköistä etenkään ilman puolisoa ja omaa perhettä. Enkä todellakaan ole niin erakkoluonteinenkaan, että tämä yksinolo ilman kavereita olisi kivaa tai edes siedettävää vaikka sen kanssa olikin oppinut jo tavallaan elämään.

Ja kyllähän mä sen ymmärrän, ettei epämiellyttävässä seurassa kukaan halua olla _en haluaisi olla itsekään_ , mutta ei se silti sitä mihinkään poista että itse kaipaisi seuraa ja tuntee, että yksinäisenä elämästä puuttuu jotain todella tärkeää.

Mä en todellakaan tunne noin voimakasta yksinäisyyden tunnetta kuin sinä. Mä niin toivon sinulle, että löytäisit jonkun vierellesi jakamaan elämää. Mulla on kausikohtaista mitä milloinkin pääni sisällä pyörii, joten pitkään en murehdi murheitani.

Pahinta on, että jää pyörimään itsesääliin, sillä siten ei varsinkaan löydä ulos mieltä painavasta ongelmasta. Sitä pitää elää sujut itsensä kanssa ja käydä itseään miellyttävissä paikoissa niin jokin päivä sitä voi onnistaa.

Jokin kappale oli joka kertoi, että rakkautta ei löydä jos sitä etsii, mutta rakkaus voi löytää sinut kun elää. Siitä kappaleesta otin itselleni vaarin.

Ennen pandemiaa tosiaan olinkin enemmän sinut tämän kanssa ja vaikka tässä pari vuotta menikin vähän vähemmillä menoilla niin kyllä mä itsekseni teen paljonkin asioita. En siis missään vaiheessa ole vaan mököttänyt neljän seinän sisällä vaan käynyt ulkomaillakin yksin, koska muuten olisi jäänyt matkat tekemättä.

Toki sitten vastapainoksi esim piknikit tai kesäterassilla istuskelut jää yksinään pois, koska ainakin itselle noissa tärkeintä olisi se seura eikä niinkään se puisto tai alkoholi. Yksinään on vähän tylsää jopa päiväsaikaankin istua ainakaan missään sellaisessa paikassa, jossa ei ole jotain spesiaalia nähtävää tai vaikka kaunista merinäköalaa jota sitten voisin katsella vaikka ikuisestikin.

Sekin on vähän hassua, että aina väitetään kuinka varsinkin nainen saa aina juttuseuraa ja tarjokkaita kumppaneita saa suunnilleen hätistellä pois heti kun lakkaa etsimästä seuraa. Ainakaan omalla kohdalla nuo väitteet ei pidä paikkaansa. Eikä siitäkään ole varsinaisesti ilahduttu, että itse olen ottanut kontaktia joko ihan vieraaseen ihmiseen tai sitten sellaiseen joka on naamatuttu esim aiemman työn kautta. Ja siis ihan vaan siinä mielessä, että jutellaan hetken aikaa niitä näitä vaikka säästä, kun kerran samassa paikassa ollaan eikä kumpikaan ole muussa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä näin viime yönä unta, että mun isä sanoo minulle etten olisi saanut tulla mukaan pitämään hauskaa ja sitten mä unessani poden surua kuinka yksinäinen olen. Myös todellisuuskin itselläni on, että ei mulla ole kavereita joiden kanssa pitää mitään hauskaa.

Mulla on vain vanhempani ja työpaikka kaverit, jotka eivät kauhean hyvää pataa halua olla kanssani ja työkavereita on vain 2kpl.

Nuo "unimuistot" on kyllä kummia. Itsellä toistuu säännöllisesti uni jossa aina ensin olen jossain kaveriporukassa viettämässä aikaa ja kaikilla on kivaa, mutta sitten aina joku ihminen ärähtää, että vtttuuks sä siinä virnistelet kun purskahdan nauruun kuten muutkin jollekin vitsille/sattumukselle. Sitten minut pullautetaan sen piirin ulkopuolelle eikä kukaan enää sano edes moi vaan lähden ihan lyötynä kotiin. Ja sitten herään omaan itkuuni.

Nämä meidän unet varmasti viestii jostain.

Samaa olen miettinyt monesti. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että noinko jo oma alitajuntakin yrittää kertoa, että sitä on täysin epätoivottua seuraa kaikille ja että olisi jo pikkuhiljaa parempi ymmärtää/hyväksyä se eikä edes elätellä sitä toivoa, että se jonain päivänä jossain seurassa muuksi muuttuisi.

Ja kyllähän se tavallaan jo ymmärtääkin, että kun näin kauan on ollut yksin niin mikä sille edes olisi todennäköisyys, että tilanne muuksi myöhemminkään muuttuisi. Silti siitä seurallisuudesta ja sosiaalisuuden tarpeesta on hirvittävän hankalaa olla välittämättä ja päästää irti siitä toiveesta että loppuikäänsä ei tarvitsisi olla yksin.

Itseasiassa sitä olinkin ennen koronapandemiaa melko hyvin sinut tilanteeni kanssa. Tai niin ainakin luulin. Sitten pandemia alkoi ja jotenkin se pitkillä lenkeillä sitten erilaisia ajatuksia pyöritellessä suorastaan vyöryi päälle, että ei elämäni ole lainkaan oman näköistä etenkään ilman puolisoa ja omaa perhettä. Enkä todellakaan ole niin erakkoluonteinenkaan, että tämä yksinolo ilman kavereita olisi kivaa tai edes siedettävää vaikka sen kanssa olikin oppinut jo tavallaan elämään.

Ja kyllähän mä sen ymmärrän, ettei epämiellyttävässä seurassa kukaan halua olla _en haluaisi olla itsekään_ , mutta ei se silti sitä mihinkään poista että itse kaipaisi seuraa ja tuntee, että yksinäisenä elämästä puuttuu jotain todella tärkeää.

Mä en todellakaan tunne noin voimakasta yksinäisyyden tunnetta kuin sinä. Mä niin toivon sinulle, että löytäisit jonkun vierellesi jakamaan elämää. Mulla on kausikohtaista mitä milloinkin pääni sisällä pyörii, joten pitkään en murehdi murheitani.

Pahinta on, että jää pyörimään itsesääliin, sillä siten ei varsinkaan löydä ulos mieltä painavasta ongelmasta. Sitä pitää elää sujut itsensä kanssa ja käydä itseään miellyttävissä paikoissa niin jokin päivä sitä voi onnistaa.

Jokin kappale oli joka kertoi, että rakkautta ei löydä jos sitä etsii, mutta rakkaus voi löytää sinut kun elää. Siitä kappaleesta otin itselleni vaarin.

Ennen pandemiaa tosiaan olinkin enemmän sinut tämän kanssa ja vaikka tässä pari vuotta menikin vähän vähemmillä menoilla niin kyllä mä itsekseni teen paljonkin asioita. En siis missään vaiheessa ole vaan mököttänyt neljän seinän sisällä vaan käynyt ulkomaillakin yksin, koska muuten olisi jäänyt matkat tekemättä.

Toki sitten vastapainoksi esim piknikit tai kesäterassilla istuskelut jää yksinään pois, koska ainakin itselle noissa tärkeintä olisi se seura eikä niinkään se puisto tai alkoholi. Yksinään on vähän tylsää jopa päiväsaikaankin istua ainakaan missään sellaisessa paikassa, jossa ei ole jotain spesiaalia nähtävää tai vaikka kaunista merinäköalaa jota sitten voisin katsella vaikka ikuisestikin.

Sekin on vähän hassua, että aina väitetään kuinka varsinkin nainen saa aina juttuseuraa ja tarjokkaita kumppaneita saa suunnilleen hätistellä pois heti kun lakkaa etsimästä seuraa. Ainakaan omalla kohdalla nuo väitteet ei pidä paikkaansa. Eikä siitäkään ole varsinaisesti ilahduttu, että itse olen ottanut kontaktia joko ihan vieraaseen ihmiseen tai sitten sellaiseen joka on naamatuttu esim aiemman työn kautta. Ja siis ihan vaan siinä mielessä, että jutellaan hetken aikaa niitä näitä vaikka säästä, kun kerran samassa paikassa ollaan eikä kumpikaan ole muussa seurassa.

Kurjaa. Ja niin tuttua.

Minulla ei ole ketään muuta kuin omat vanhempani ja heidän kanssa juttelen pari kertaa kuukaudessa, sitten työpaikalla on muutama tuttu kenen kanssa juttelen työpäivinä.

Koen ja tiedän että olen yksinäinen, nyt kesälomalla en ole jutellut kenellekkään viikkoon.

Sosiaaliset tilanteet jännittävät minua koska niitä on elämässäni niin vähän.

M30

Äitini kanssa olen tekemisissä, mutta en koe että olemme läheisiä. Tapaamisen jälkeen on välillä tyhjä olo, juontuu lapsuuteen ja traumaattisiin kokemuksiini. Sisarusteni kanssa en ole tekemisissä, ovat molemmat ns. "erakkoja". Puoliso minulla on ja 2 lasta. Yhtään ystävää ei ole. Etäopinnot, ei työpaikkaa, ei siis koulu- tai työkavereitakaan. Koen yksinäisyyttä joka päivä, olen ollut ilman ystäviä n. 6 vuotta. Aluksi olin tyytyväinen ja helpottunut, kun jätin vanhan kaveripiirini, tunsin vapautta, mutta nyt, kun yksinäisyys on alkanut tuntua tosi voimakkaasti, mietin usein, oliko järkevää jättää ne ihmiset taakse. Olisipa ystävä jonka kanssa viettää aikaa,keskustella,vaihtaa kuulumisia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ketään muuta kuin omat vanhempani ja heidän kanssa juttelen pari kertaa kuukaudessa, sitten työpaikalla on muutama tuttu kenen kanssa juttelen työpäivinä.

Koen ja tiedän että olen yksinäinen, nyt kesälomalla en ole jutellut kenellekkään viikkoon.

Sosiaaliset tilanteet jännittävät minua koska niitä on elämässäni niin vähän.

M30

Ja sitä aremmaksi ja kömpelömmäksi sitä vaan muuttuu mitä enempi tulee torjutuksi kun yrittää olla sosiaalinen ja ottaa kontaktia. Eikä sekään varsinaisesti itsevarmuutta ja sosiaalista taitoa ainakaan nosta, kun näkee toisen pyörittelevän silmiään ja vaikuttavan siltä että tekisi mieli liueta paikalta. Ja kun seuraavan kerran nähdään niin vaihdetaan toiselle puolen katua tai leikitään ettei nähdäkään eikä edes vastata moikkaukseen.

Kyllä, on todella pienet piirit. Teen töitä yksin ja olen yksinhuoltaja. Moneen päivään lapsi saattaa olla ainoa, jolle puhun. Vanhemmat ja sisarukset ovat etäisiä ja asuvat kaukana. Tykkään jutella kaupankassojen kanssa niitä näitä, että edes jonkun kanssa on kontaktissa.

Näin on nyt vain. En ole tätä valinnut.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kanssa olen tekemisissä, mutta en koe että olemme läheisiä. Tapaamisen jälkeen on välillä tyhjä olo, juontuu lapsuuteen ja traumaattisiin kokemuksiini. Sisarusteni kanssa en ole tekemisissä, ovat molemmat ns. "erakkoja". Puoliso minulla on ja 2 lasta. Yhtään ystävää ei ole. Etäopinnot, ei työpaikkaa, ei siis koulu- tai työkavereitakaan. Koen yksinäisyyttä joka päivä, olen ollut ilman ystäviä n. 6 vuotta. Aluksi olin tyytyväinen ja helpottunut, kun jätin vanhan kaveripiirini, tunsin vapautta, mutta nyt, kun yksinäisyys on alkanut tuntua tosi voimakkaasti, mietin usein, oliko järkevää jättää ne ihmiset taakse. Olisipa ystävä jonka kanssa viettää aikaa,keskustella,vaihtaa kuulumisia.

Itsellä sama, mutta kertaakaan en ole sitä katunut että jätin ne vääränlaiset ihmiset. Sen sijaan sitä olen katunut usein, että alunperinkin aloin viettää aikaa sellaisten ihmisten seurassa jotka oli käytännössä kaikin tavoin täysin erilaisia kuin mitä itse olen. Siitä ajasta ei jäänyt mitään muistamisen arvoista kokemusta eikä sinä aikana myöskään elämä mennyt yhtään oikeaan suuntaan vaan päinvastoin jumitti ja kaikki tuntui hankalalta ja väärältä.

Sen sijaan uskon, että jos olisinkin tuolloin ollut yksinäinen niin elämäni olisi nykyään huomattavasti parempaa ja etenkin enemmän omannäköistä. Kenties silloin olisi myös löytynyt elämään sellaisia ihmisiä, joiden kanssa niin elämäntapa ja ajatuksetkin osuu aidosti yksiin.

Katuminen ei silti auta, aikaa ei takaisin saa.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä sama, mutta kertaakaan en ole sitä katunut että jätin ne vääränlaiset ihmiset. Sen sijaan sitä olen katunut usein, että alunperinkin aloin viettää aikaa sellaisten ihmisten seurassa jotka oli käytännössä kaikin tavoin täysin erilaisia kuin mitä itse olen. Siitä ajasta ei jäänyt mitään muistamisen arvoista kokemusta eikä sinä aikana myöskään elämä mennyt yhtään oikeaan suuntaan vaan päinvastoin jumitti ja kaikki tuntui hankalalta ja väärältä.

Sen sijaan uskon, että jos olisinkin tuolloin ollut yksinäinen niin elämäni olisi nykyään huomattavasti parempaa ja etenkin enemmän omannäköistä. Kenties silloin olisi myös löytynyt elämään sellaisia ihmisiä, joiden kanssa niin elämäntapa ja ajatuksetkin osuu aidosti yksiin.

Katuminen ei silti auta, aikaa ei takaisin saa.

Hyviä pointteja, katuminen tuskin on kannattavaa, ei auta kun yrittää rämpiä eteenpäin tässä suossa :S

Olen tosi tyytyväinen erittäin pieniin piireihini. En vain jaksaisi enempää. Kissa kyllä on :D