Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nuoren kotiin on hommattava kaikki mummon mieleen, koska mummo haluaa maksaa
Tilanne on siis se, että tytär pääsi opiskelemaan eri paikkakunnalle ja nyt on sitten jotain hankintoja opiskelijakämppään tehtävä.
Hyvän ja himoitun opiskelupaikan johdosta äitini ilmoitti, että hän haluaa ostaa lapsenlapselleen tavaroita ja huonekaluja. Tyttö otti tietysti iloisena tiedon vastaan, sillä nuorella ei itsellään liikaa rahaa ole ja mummo on kerryttänyt omaisuutta kohtuullisesti.
Kun sitten tuli sängyn, ruokapöydän, sohvan ja kodinkoneiden ostamisen aika ja lähdimme kiertelemään kauppoja, ei tytön mieltymyksillä tai toiveilla ollut mitään merkitystä. Mummo päättää, koska mummo maksaa. Nuoren toiveet ja mieltymykset olivat pääsääntöisesti edullisempia, jotta rahasta ei ole kyse. Kyse on siitä, että mummon täytyy saada päättää koska mummo maksaa. Esimerkiksi sänkyyn mummo oli valmis laittamaan rahaa pari tonnia ja hän olikin jo valmiiksi katsonut omasta mielestään sopivan. Tyttö kuitenkin kertoi että häntä miellyttää toisenlainen sänky, mutta mummo jankkaa ja jankkaa että miksi hänen valitsemansa sänky olisi parempi.
Mikrossa mummo haluaa vain tiettyä merkkiä, joka maksaa, ja nuoren toiveilla ei ole loppupeleissä mitään väliä.
Sama imurissa. Imuri pitää olla iso, monen sadan Miele. Tytär miettii pientä asuntoa ja on kallistumassa varsi-imuriin, säilytystilan puutteen ja käyttömahdollisuuksien vuoksi. Mummolle tämä on punainen vaste, sillä hän ei voi sietää varsi-imureita. Hän haluaa ostaa perinteisen.
Olemme muutaman kerran nyt käyneet yhdessä kiertämässä kauppoja ja käytännössä mitään ei olla saatu ostettua mummon laskuun, koska mummo ei hyväksy nuoren valintaa.
Nuori on itse käynyt ostamassa myöhemmin haluamansa tuotteen tai minä olen maksanut sen mikä on tyttären mielestä paras.
Mummo uhriutuu nyt että tytär on vaikea, eikä osaa päättää mitä haluaa ( kun ei halua juuri sitä mitä mummo haluaa ostaa).
Olemmekin jättäneet jo mummon kokonaan pois näiltä ostosreissuilta. Sohvan olen luvannut maksaa, mutta nuori saa sen vasta myöhemmin syksyllä, eikä se ehdi siis muuttokuormaan. Mummo olisi ostanut yksiöön ison kalliin sohvan ( minkä olisi itselleenkin kelpuuttanut) , mutta koska tytär koki sen liian suureksi ja epäkäytännölliseksi opiskelijakämppään, mummo ei sitten osta mitään.
Miksi lahjanostajan täytyy saada päättää saajan puolesta aivan kaikki?
Onko tämä joku 40 -luvulla syntyneiden ominaisuus vai mitä?
Kommentit (1423)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Olen syntynyt 60-luvulla. Äitiysloma oli silloin kolme kuukautta, jonka päätyttyä äitini meni töihin. Minua hoitamaan palkattiin kotiin tuttu nuori tyttö, oikein muuta vaihtoehtoa ei päivähoidoksi ollut. Kun olin isompi, olin naapurissa tai muussa tutussa perheessä hoidossa.
En kyllä mitenkään saa aivoihini kuvaa välinpitämättömästä paskasta vanhemmuudesta. Minulla oli todella kiva, onnellinen ja turvallinen lapsuus. Vanhempani välittivät lapsistaan todella kovasti ja tekivät parhaansa.
Lapsuuteni oli taatusti parempi kuin monilla lapsilla nykypäivänä.Mitä nyt kiintymyssuhde jäi muodostumatta. Nykyään tuolla tyylillä pääsisi huostaan.
No ei jäänyt todellakaan muodostumatta. Olemme aina olleet äitini kanssa hyvin läheiset ja rakkaat toisillemme. Olemme nykyään suorastaan toistemme parhaat ystävykset.
Pakostakin jäi. Koska vanhempasi dumppasivat sinut.
Ja nyt takerrut liikaa sen seurauksena.
Älä puhu asioista, joita et ymmärrä. Jos itselläsi oli paska lapsuus, niin se ei tarkoita että kaikilla oli. Ja se, että olet tunnevammainen, ei tarkoita sitä että kaikki ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Kotiäitiys oli kaikille mahdollista, niinkö? Ja miten samaan aikaan oli mahdollista jäädä kotiäidiksi ja päästä hyviin töihin keskikoulutodistuksella???
Lojui ensin kotona ja meni sitten töihin. Suoraan vakipaikka ilman koulutusta.
Ei tarvinnut samaan aikaan rimpuilla kuten nykyään. 10-15 vuotta kotona ei vaikuttanut mihinkään.
Isäni opiskeli opettajaksi opettajaseminaarissa ja toki pääsikin sen jälkeen töihin, alkuun kylläkin määräaikaisena.
Äitini sai ensimmäisen työpaikkansa ilman koulutusta, kirkkoherranviraston asiakaspalvelijana. Myöhemmin kävi pankin järjestämän koulutuksen, jotta sai töitä pankin asiakaspalvelijana.Tyystin ilman koulutusta pääsi esimerkiksi tehtaalle tuotantotyöntekijäksi - kuten nykyisinkin.
Aivan. Eli heppoisella koulutuksella pääsi suoraan töihin, työnantaja jopa koulutti.
Pankki oli kotirouville avoinna aina. Keskikoulu riitti, työnantaja koulutti ja työsuhde-edut olivat hyvät.
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Niin ei ainakaan kaikilla ole ollut paljon mahdollisuuksia olla hyvä vanhempi, ja toisaalta ajan henki on ollut semmoinen. Tuskin he tahallaan on p*skoja vanhempia olleet. Toisaalta siellä on myös niitä, jotka ovat uhranneet sen uransa ja elämänsä lapsille ja kokevat nyt katkeruutta, kun nykyään ei tarvitse. Joka tapauksessa oli syyt mitä tahansa, se ei poista sitä että vanhemmuus on ollut nykymittapuulla huonoa. Toki heidän oma lapsuus on luultavasti ollut vielä paljon kamalampaa sotatraumaisten vanhempien lapsina, ei sinänsä ihme että niitä persoonallisuushäiriöisiä "rajattomia" mummoja on niin paljon.
Mutta oli syyt mitä tahansa niin ne ongelmat mitä perheet nyt kokee näitten mummojen kanssa on ihan todellisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Olen syntynyt 60-luvulla. Äitiysloma oli silloin kolme kuukautta, jonka päätyttyä äitini meni töihin. Minua hoitamaan palkattiin kotiin tuttu nuori tyttö, oikein muuta vaihtoehtoa ei päivähoidoksi ollut. Kun olin isompi, olin naapurissa tai muussa tutussa perheessä hoidossa.
En kyllä mitenkään saa aivoihini kuvaa välinpitämättömästä paskasta vanhemmuudesta. Minulla oli todella kiva, onnellinen ja turvallinen lapsuus. Vanhempani välittivät lapsistaan todella kovasti ja tekivät parhaansa.
Lapsuuteni oli taatusti parempi kuin monilla lapsilla nykypäivänä.Mitä nyt kiintymyssuhde jäi muodostumatta. Nykyään tuolla tyylillä pääsisi huostaan.
No ei jäänyt todellakaan muodostumatta. Olemme aina olleet äitini kanssa hyvin läheiset ja rakkaat toisillemme. Olemme nykyään suorastaan toistemme parhaat ystävykset.
Pakostakin jäi. Koska vanhempasi dumppasivat sinut.
Ja nyt takerrut liikaa sen seurauksena.
Älä puhu asioista, joita et ymmärrä. Jos itselläsi oli paska lapsuus, niin se ei tarkoita että kaikilla oli. Ja se, että olet tunnevammainen, ei tarkoita sitä että kaikki ovat.
Sinut on dumpattu parikuisena. Sinulla ei siis voi olla kiintymyssuhdetta koska vanhempasi eivät todistetusti omien sanojesi mukaan läsnä.
Ja nyt ole liikaakin tekemisissä.
Faktoja nuo vain on.
Tunnistan ap:n mummon omassa -50 syntyneessä äidissäni. Oli ainaista tavaralla kiristämistä. Jo teininä ollessani lähdettiin "shoppailemaan" ja vaatteet oli joko äitini maun mukaisia tai ei ollenkaan. Kuukautissiteet piti olla hänen määräämiään eikä minusta hyvin toimivia. Toimi hyvin siihen, että sisukkuus kasvoi (joten kiitos siitä) jo lukiossa hakeuduin töihin ja tein keikkaa viikonloppuisin kukkakauppa-apulaisena, jotta sain omaa rahaa oman maun mukaisiin vaatteisiin ja menoihin.
Kun en häneltä rahaa/tavaraa/vaatteita huolinut pois kotoa muutettuani heti, kun lukio loppui, niin hän kantoi sitä meille väkisin "auttaakseen" ja sitten kyseli niiden perään ja muistutteli, että on hyväähyvyyttään meitä "auttanut". Sai raivokohtauksia, jos erehdyin sanomaan, että myin pois, kun en tarvinnut. Lopulta en ottanut mitään vastaan vaikka kuinka kantoi, laitoin kaikki mukanaan takaisin. Sekin aiheutti raivostumisen, että ollaan kiittämättömiä. Paras oli, kun oli ekan lapsen syntymän tienoilla vain ostanut vauvanvaunut meiltä mitään kysymättä, ei oltu pyydetty, eikä tarvittu hänen apujaan, kun oltiin kaksi työssäkäyvää ihmistä. Oli omat suunnitelmat vaunuille ja esikoisen kohdalla vielä uutta ja ihanaa koko vauva asia. Suuttui, kun en niitäkään huolinut, ihan jo periaatteesta siinä vaiheessa. Sitten ne kärryt oli mummolassa kärryinä, joita ei ikinä käytetty, mutta ei ollut halunnut palauttaa niitä. Taitavat olla siellä vieläkin, vaikka lapset jo yli 10v. Muistuttaa välillä niistä, että epäkiitollisia olitte niidenkin kohdalla. Kunnon marttyyri ja ihminen, jonka luona ei ole kiva vierailla edelleenkään.
Moni sanoo täällä, että ottaisi kiitollisena vastaan, jos joku ostaisi. Mutta silloin tällainen tyyppi pääsee määräämään ja kiristämään koko muustakin elämästä.
Kaikilla ei ole tällaisia kokemuksia, jos on ollut oikeasti hyvät mummot/vanhemmat, jotka ei kiristä rahalla vaan pyytettömästi antavat kysemättä ja vaatimatta. Sitä en itse ole saanut kokea ja omille lapsilleni olen päättänyt aikanaan toimia toisin. Autan toki tarvittaessa, mutta en tyrkytä, tuo väkisin, kiristä auttamisella ja määrää mitä tulee ostaa tai muistuta aina, että tuonkin ostin ja tuon, oletko käyttänyt, missä se tavara on jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän, että joitain kiukuttaa jonkun sisustus "vaatimukset".
Mutta;
Jos on varaa ja mahdollisuuksia sisustaa tai tehdä muutakin, niin pitäisikö silloinkin kärvistellä ja tyytyä koska niin vain "kuuluu" tehdä?
Ei helkkari ( anteeksi nyt vaan)!
Jos itse perisin tai voittaisin mukavan summan, en taatusti asuisi päivääkään nykyisessä asunnossani.
Siinä ei ole mitään vikaa, on katto pään päällä, jääkaapissa ruokaa ja jopa mukavat naapurit.
Sijainti on oikeastaan suurin syy, miksi en viihdy.
Se, että on varaa ja mahdollisuuksia, pohjautuu useimmiten järkevään rahankäyttöön. Eli ei pistetä tavaroita uusiksi vain sen vuoksi, että mieli tekee, jos vanhat tavarat ovat täysin toimivia ja käyttäkelpoisia.
Oma periaate on se, että uuttakin voi ostaa harkiten, mutta vanhaa käytetään ja kierrätetään mahdolisuuksien mukaan. Kun lapsi muutti viimeksi, ostettiin paljon uutta, mutta vanhat ylimääräiseksi jääneet huonekalut kierrätettiin. Osa tuli meille itselle ja osa sisaruksille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Kyllä teillä jokin vajavuus oli lapsuudessa, kun sinusta on tullut noin ilkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän, että joitain kiukuttaa jonkun sisustus "vaatimukset".
Mutta;
Jos on varaa ja mahdollisuuksia sisustaa tai tehdä muutakin, niin pitäisikö silloinkin kärvistellä ja tyytyä koska niin vain "kuuluu" tehdä?
Ei helkkari ( anteeksi nyt vaan)!
Jos itse perisin tai voittaisin mukavan summan, en taatusti asuisi päivääkään nykyisessä asunnossani.
Siinä ei ole mitään vikaa, on katto pään päällä, jääkaapissa ruokaa ja jopa mukavat naapurit.
Sijainti on oikeastaan suurin syy, miksi en viihdy.Se, että on varaa ja mahdollisuuksia, pohjautuu useimmiten järkevään rahankäyttöön. Eli ei pistetä tavaroita uusiksi vain sen vuoksi, että mieli tekee, jos vanhat tavarat ovat täysin toimivia ja käyttäkelpoisia.
Oma periaate on se, että uuttakin voi ostaa harkiten, mutta vanhaa käytetään ja kierrätetään mahdolisuuksien mukaan. Kun lapsi muutti viimeksi, ostettiin paljon uutta, mutta vanhat ylimääräiseksi jääneet huonekalut kierrätettiin. Osa tuli meille itselle ja osa sisaruksille.
Se että pieneen opiskelijayksiöön tungetaan isoja ja kalliita tavaroita ei ole viisasta rahankäyttöä.
Minun esikoiseni vaihtoi juuri opiskelupaikkaa ja jätti muuttaessaan surutta osan boksinsa tavaroista ja jopa vaatteistaan kiertoon sinne vanhaan paikkaan.
Keräsin hänelle mm ihan tarkoituksella ilmaisia vaatteita ja astioita, koska laskimme että muuttokuorma maksaa paljon enemmän.
Ja yksiön tavaroiden kanssa tärkeintä on miettiä mahtuuko ne sinne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Kyllä teillä jokin vajavuus oli lapsuudessa, kun sinusta on tullut noin ilkeä.
Tosiasioiden toteaminen ei ole ilkeyttä. Sitä ihmettelen että miksi jotkut keksii itselleen onnellisen lapsuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Kotiäitiys oli kaikille mahdollista, niinkö? Ja miten samaan aikaan oli mahdollista jäädä kotiäidiksi ja päästä hyviin töihin keskikoulutodistuksella???
Lojui ensin kotona ja meni sitten töihin. Suoraan vakipaikka ilman koulutusta.
Ei tarvinnut samaan aikaan rimpuilla kuten nykyään. 10-15 vuotta kotona ei vaikuttanut mihinkään.
Isäni opiskeli opettajaksi opettajaseminaarissa ja toki pääsikin sen jälkeen töihin, alkuun kylläkin määräaikaisena.
Äitini sai ensimmäisen työpaikkansa ilman koulutusta, kirkkoherranviraston asiakaspalvelijana. Myöhemmin kävi pankin järjestämän koulutuksen, jotta sai töitä pankin asiakaspalvelijana.Tyystin ilman koulutusta pääsi esimerkiksi tehtaalle tuotantotyöntekijäksi - kuten nykyisinkin.
Aivan. Eli heppoisella koulutuksella pääsi suoraan töihin, työnantaja jopa koulutti.
Pankki oli kotirouville avoinna aina. Keskikoulu riitti, työnantaja koulutti ja työsuhde-edut olivat hyvät.
Opettajaseminaari heppoinen koulutus? Enpä sanoisi. Siihen aikaan muuten ei ollut valtion takaamia opintolainoja. Niinpä isäni, köyhän perheen lapsi, ei saanut lainaa, koska pankki pelkäsi ettei lainaa makseta takaisin.
Juu pankki koulutti työntekijänsä, muttei sinnekään kaikki halukkaat päässeet.
Töitä oli tarjolla kyllä likipitäen kaikille normaaleille, mutta ei ne palkat isoja olleet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Olen syntynyt 60-luvulla. Äitiysloma oli silloin kolme kuukautta, jonka päätyttyä äitini meni töihin. Minua hoitamaan palkattiin kotiin tuttu nuori tyttö, oikein muuta vaihtoehtoa ei päivähoidoksi ollut. Kun olin isompi, olin naapurissa tai muussa tutussa perheessä hoidossa.
En kyllä mitenkään saa aivoihini kuvaa välinpitämättömästä paskasta vanhemmuudesta. Minulla oli todella kiva, onnellinen ja turvallinen lapsuus. Vanhempani välittivät lapsistaan todella kovasti ja tekivät parhaansa.
Lapsuuteni oli taatusti parempi kuin monilla lapsilla nykypäivänä.Mitä nyt kiintymyssuhde jäi muodostumatta. Nykyään tuolla tyylillä pääsisi huostaan.
No ei jäänyt todellakaan muodostumatta. Olemme aina olleet äitini kanssa hyvin läheiset ja rakkaat toisillemme. Olemme nykyään suorastaan toistemme parhaat ystävykset.
Pakostakin jäi. Koska vanhempasi dumppasivat sinut.
Ja nyt takerrut liikaa sen seurauksena.
Älä puhu asioista, joita et ymmärrä. Jos itselläsi oli paska lapsuus, niin se ei tarkoita että kaikilla oli. Ja se, että olet tunnevammainen, ei tarkoita sitä että kaikki ovat.
Sinut on dumpattu parikuisena. Sinulla ei siis voi olla kiintymyssuhdetta koska vanhempasi eivät todistetusti omien sanojesi mukaan läsnä.
Ja nyt ole liikaakin tekemisissä.
Faktoja nuo vain on.
Joku ongelma sinulla on, kun jankkaat ilkeästi toisten ihmisten asioista. Mitään faktaa jankkauksessa ei ole. Vain sinun iljeys.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Kyllä teillä jokin vajavuus oli lapsuudessa, kun sinusta on tullut noin ilkeä.
Tosiasioiden toteaminen ei ole ilkeyttä. Sitä ihmettelen että miksi jotkut keksii itselleen onnellisen lapsuuden.
Keksii?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Olen syntynyt 60-luvulla. Äitiysloma oli silloin kolme kuukautta, jonka päätyttyä äitini meni töihin. Minua hoitamaan palkattiin kotiin tuttu nuori tyttö, oikein muuta vaihtoehtoa ei päivähoidoksi ollut. Kun olin isompi, olin naapurissa tai muussa tutussa perheessä hoidossa.
En kyllä mitenkään saa aivoihini kuvaa välinpitämättömästä paskasta vanhemmuudesta. Minulla oli todella kiva, onnellinen ja turvallinen lapsuus. Vanhempani välittivät lapsistaan todella kovasti ja tekivät parhaansa.
Lapsuuteni oli taatusti parempi kuin monilla lapsilla nykypäivänä.Mitä nyt kiintymyssuhde jäi muodostumatta. Nykyään tuolla tyylillä pääsisi huostaan.
Hollannissa ja Belgiassa ja varmaan muissakin maissa lapset laitetaan hoitoon muutaman kuukauden ikäisinä. Siellä se on täysin normaalia nykypäivänäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Kotiäitiys oli kaikille mahdollista, niinkö? Ja miten samaan aikaan oli mahdollista jäädä kotiäidiksi ja päästä hyviin töihin keskikoulutodistuksella???
Lojui ensin kotona ja meni sitten töihin. Suoraan vakipaikka ilman koulutusta.
Ei tarvinnut samaan aikaan rimpuilla kuten nykyään. 10-15 vuotta kotona ei vaikuttanut mihinkään.
Isäni opiskeli opettajaksi opettajaseminaarissa ja toki pääsikin sen jälkeen töihin, alkuun kylläkin määräaikaisena.
Äitini sai ensimmäisen työpaikkansa ilman koulutusta, kirkkoherranviraston asiakaspalvelijana. Myöhemmin kävi pankin järjestämän koulutuksen, jotta sai töitä pankin asiakaspalvelijana.Tyystin ilman koulutusta pääsi esimerkiksi tehtaalle tuotantotyöntekijäksi - kuten nykyisinkin.
Aivan. Eli heppoisella koulutuksella pääsi suoraan töihin, työnantaja jopa koulutti.
Pankki oli kotirouville avoinna aina. Keskikoulu riitti, työnantaja koulutti ja työsuhde-edut olivat hyvät.
Opettajaseminaari heppoinen koulutus? Enpä sanoisi. Siihen aikaan muuten ei ollut valtion takaamia opintolainoja. Niinpä isäni, köyhän perheen lapsi, ei saanut lainaa, koska pankki pelkäsi ettei lainaa makseta takaisin.
Juu pankki koulutti työntekijänsä, muttei sinnekään kaikki halukkaat päässeet.
Töitä oli tarjolla kyllä likipitäen kaikille normaaleille, mutta ei ne palkat isoja olleet.
Erittäin heppoinen koulutus oli. Nykyään samaan hommaan menee ainakin tuplasti enemmän aikaa ka silti virka on epävarma.
Pankkien palkat oli hyviä. Lisäksi sai halvan työsuhdeasunnon, paljon koulutusta, halvat lainat ja työpaikkalounaan. Sitä ruokaa oli niin paljon, että siitä sai ruokittua vielä perheenkin illalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän, että joitain kiukuttaa jonkun sisustus "vaatimukset".
Mutta;
Jos on varaa ja mahdollisuuksia sisustaa tai tehdä muutakin, niin pitäisikö silloinkin kärvistellä ja tyytyä koska niin vain "kuuluu" tehdä?
Ei helkkari ( anteeksi nyt vaan)!
Jos itse perisin tai voittaisin mukavan summan, en taatusti asuisi päivääkään nykyisessä asunnossani.
Siinä ei ole mitään vikaa, on katto pään päällä, jääkaapissa ruokaa ja jopa mukavat naapurit.
Sijainti on oikeastaan suurin syy, miksi en viihdy.Se, että on varaa ja mahdollisuuksia, pohjautuu useimmiten järkevään rahankäyttöön. Eli ei pistetä tavaroita uusiksi vain sen vuoksi, että mieli tekee, jos vanhat tavarat ovat täysin toimivia ja käyttäkelpoisia.
Oma periaate on se, että uuttakin voi ostaa harkiten, mutta vanhaa käytetään ja kierrätetään mahdolisuuksien mukaan. Kun lapsi muutti viimeksi, ostettiin paljon uutta, mutta vanhat ylimääräiseksi jääneet huonekalut kierrätettiin. Osa tuli meille itselle ja osa sisaruksille.
Se että pieneen opiskelijayksiöön tungetaan isoja ja kalliita tavaroita ei ole viisasta rahankäyttöä.
Minun esikoiseni vaihtoi juuri opiskelupaikkaa ja jätti muuttaessaan surutta osan boksinsa tavaroista ja jopa vaatteistaan kiertoon sinne vanhaan paikkaan.
Keräsin hänelle mm ihan tarkoituksella ilmaisia vaatteita ja astioita, koska laskimme että muuttokuorma maksaa paljon enemmän.
Ja yksiön tavaroiden kanssa tärkeintä on miettiä mahtuuko ne sinne.
Miksi kalliit tavarat olisivat isoja? On mahdollista sisustaa rahalla myös järkevästi ja miettiä monikäyttöiset huonekalut. Vaikka ei itse käyttäisi seuraavassa asunnossa, voi miettiä kestävyyttä, pitkäikäisyyttä, monikäyttöisyyttä, laatua ihan kestävyyden ja kierrätyksenkin hengessä. Nämä ovat myös arvovalintoja ja mielelläni olen ekologinen jos siihen on varaa. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Kyllä teillä jokin vajavuus oli lapsuudessa, kun sinusta on tullut noin ilkeä.
Tosiasioiden toteaminen ei ole ilkeyttä. Sitä ihmettelen että miksi jotkut keksii itselleen onnellisen lapsuuden.
Tosiasiasi ovat hyvin valikoivia. Se niistä faktana välittyy, että jotain on ollut, koska sinussa se näkyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Olen syntynyt 60-luvulla. Äitiysloma oli silloin kolme kuukautta, jonka päätyttyä äitini meni töihin. Minua hoitamaan palkattiin kotiin tuttu nuori tyttö, oikein muuta vaihtoehtoa ei päivähoidoksi ollut. Kun olin isompi, olin naapurissa tai muussa tutussa perheessä hoidossa.
En kyllä mitenkään saa aivoihini kuvaa välinpitämättömästä paskasta vanhemmuudesta. Minulla oli todella kiva, onnellinen ja turvallinen lapsuus. Vanhempani välittivät lapsistaan todella kovasti ja tekivät parhaansa.
Lapsuuteni oli taatusti parempi kuin monilla lapsilla nykypäivänä.Mitä nyt kiintymyssuhde jäi muodostumatta. Nykyään tuolla tyylillä pääsisi huostaan.
No ei jäänyt todellakaan muodostumatta. Olemme aina olleet äitini kanssa hyvin läheiset ja rakkaat toisillemme. Olemme nykyään suorastaan toistemme parhaat ystävykset.
Pakostakin jäi. Koska vanhempasi dumppasivat sinut.
Ja nyt takerrut liikaa sen seurauksena.
Älä puhu asioista, joita et ymmärrä. Jos itselläsi oli paska lapsuus, niin se ei tarkoita että kaikilla oli. Ja se, että olet tunnevammainen, ei tarkoita sitä että kaikki ovat.
Sinut on dumpattu parikuisena. Sinulla ei siis voi olla kiintymyssuhdetta koska vanhempasi eivät todistetusti omien sanojesi mukaan läsnä.
Ja nyt ole liikaakin tekemisissä.
Faktoja nuo vain on.
Hölön pölön. Ei minua mihinkään dumpattu, ja vanhemmat olivat läsnä elämässäni joka ikinen päivä. Isälläni oli kansakoulunopettajana vieläpä lyhyet työpäivät ja kävi ruokatunnillakin luonani, asuimmehan kansakoulun yläkerrassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän, että joitain kiukuttaa jonkun sisustus "vaatimukset".
Mutta;
Jos on varaa ja mahdollisuuksia sisustaa tai tehdä muutakin, niin pitäisikö silloinkin kärvistellä ja tyytyä koska niin vain "kuuluu" tehdä?
Ei helkkari ( anteeksi nyt vaan)!
Jos itse perisin tai voittaisin mukavan summan, en taatusti asuisi päivääkään nykyisessä asunnossani.
Siinä ei ole mitään vikaa, on katto pään päällä, jääkaapissa ruokaa ja jopa mukavat naapurit.
Sijainti on oikeastaan suurin syy, miksi en viihdy.Se, että on varaa ja mahdollisuuksia, pohjautuu useimmiten järkevään rahankäyttöön. Eli ei pistetä tavaroita uusiksi vain sen vuoksi, että mieli tekee, jos vanhat tavarat ovat täysin toimivia ja käyttäkelpoisia.
Oma periaate on se, että uuttakin voi ostaa harkiten, mutta vanhaa käytetään ja kierrätetään mahdolisuuksien mukaan. Kun lapsi muutti viimeksi, ostettiin paljon uutta, mutta vanhat ylimääräiseksi jääneet huonekalut kierrätettiin. Osa tuli meille itselle ja osa sisaruksille.
Se että pieneen opiskelijayksiöön tungetaan isoja ja kalliita tavaroita ei ole viisasta rahankäyttöä.
Minun esikoiseni vaihtoi juuri opiskelupaikkaa ja jätti muuttaessaan surutta osan boksinsa tavaroista ja jopa vaatteistaan kiertoon sinne vanhaan paikkaan.
Keräsin hänelle mm ihan tarkoituksella ilmaisia vaatteita ja astioita, koska laskimme että muuttokuorma maksaa paljon enemmän.
Ja yksiön tavaroiden kanssa tärkeintä on miettiä mahtuuko ne sinne.
Miksi kalliit tavarat olisivat isoja? On mahdollista sisustaa rahalla myös järkevästi ja miettiä monikäyttöiset huonekalut. Vaikka ei itse käyttäisi seuraavassa asunnossa, voi miettiä kestävyyttä, pitkäikäisyyttä, monikäyttöisyyttä, laatua ihan kestävyyden ja kierrätyksenkin hengessä. Nämä ovat myös arvovalintoja ja mielelläni olen ekologinen jos siihen on varaa. Eri
Aivan mutta miten se mielestäsi onnistuu jos se ulkopuolinen mummo vain ostelee mielensä mukaan vaikkei ole edes käynyt koko yksiössä? Siitähän tässä on kyse.
Yksiöön ostaessa, varsinkin opiskelijalle, pitää ennen kaikkea lähteä niistä mitoista ja muusta sopivuudesta.
Ja kallista ei jonnekin monen sadan kilsan päähän ei kannata ostaa koska sitten niiden siirtelemisestä tulee stressi. Ja se siirtely on kallista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"" Vanhemmuus" on ollut 1960- ja 1970-luvuilla hyvin erikoista. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan. Pieniä vauvoja on kuskattu jopa 2-3 kuukauden ikäisenä päivähoitoon. Pieniä, jopa alle kouluikäisiä lapsia on hoidatettu sukulaisilla ja mummoloissa pitkiäkin aikoja"
Vau, mistäköhän johtuu? Ettei vain siitä, että äitiysloma kesti vain sen 2-3 kk ja siitä, ettei kunnallista päivähoitoa juuri ollut?
Kotiäitiys oli aina mahdollista koska perheverotus ja pelkällä keskikoulutodistuksella pääsi vielä niihin töihin joista nykyiset ekonomit vain haaveilevat.
Naistenlehdet on jo useamman vuoden olleet täynnä entisten äitien haastatteluja, joussa he iloisina toteavat, että heillä ei ollut aikoinaan omille lapsilleen aikaa, mutta että nyt he ottavat sen takaisin lastenlastensa kanssa. He siis riistävät lapsiaan kahteen kertaan.
Ja se mikä huvittaa eniten on se, että se välinpitämätön paska vanhemmuus on muuttunut muisteloissa superäitiydeksi.
Meillä ei ollut aina edes ruokaa ja nyt äitini kimittää naama sinisenä miten meillä oli kerran noutoruokaa ja miten hän aina kyllä tarjoili päivässä viisi maittavaa ateriaa. En vaan muista millään, vaikka olin muka läsnä.
Olen syntynyt 60-luvulla. Äitiysloma oli silloin kolme kuukautta, jonka päätyttyä äitini meni töihin. Minua hoitamaan palkattiin kotiin tuttu nuori tyttö, oikein muuta vaihtoehtoa ei päivähoidoksi ollut. Kun olin isompi, olin naapurissa tai muussa tutussa perheessä hoidossa.
En kyllä mitenkään saa aivoihini kuvaa välinpitämättömästä paskasta vanhemmuudesta. Minulla oli todella kiva, onnellinen ja turvallinen lapsuus. Vanhempani välittivät lapsistaan todella kovasti ja tekivät parhaansa.
Lapsuuteni oli taatusti parempi kuin monilla lapsilla nykypäivänä.Mitä nyt kiintymyssuhde jäi muodostumatta. Nykyään tuolla tyylillä pääsisi huostaan.
No ei jäänyt todellakaan muodostumatta. Olemme aina olleet äitini kanssa hyvin läheiset ja rakkaat toisillemme. Olemme nykyään suorastaan toistemme parhaat ystävykset.
Pakostakin jäi. Koska vanhempasi dumppasivat sinut.
Ja nyt takerrut liikaa sen seurauksena.
Älä puhu asioista, joita et ymmärrä. Jos itselläsi oli paska lapsuus, niin se ei tarkoita että kaikilla oli. Ja se, että olet tunnevammainen, ei tarkoita sitä että kaikki ovat.
Sinut on dumpattu parikuisena. Sinulla ei siis voi olla kiintymyssuhdetta koska vanhempasi eivät todistetusti omien sanojesi mukaan läsnä.
Ja nyt ole liikaakin tekemisissä.
Faktoja nuo vain on.
Hölön pölön. Ei minua mihinkään dumpattu, ja vanhemmat olivat läsnä elämässäni joka ikinen päivä. Isälläni oli kansakoulunopettajana vieläpä lyhyet työpäivät ja kävi ruokatunnillakin luonani, asuimmehan kansakoulun yläkerrassa.
Sinut dumpattiin parikuisena. Se on fakta vaikka miten länkyttäisit vastaan.
Alue: Aihe vapaa
Isäni opiskeli opettajaksi opettajaseminaarissa ja toki pääsikin sen jälkeen töihin, alkuun kylläkin määräaikaisena.
Äitini sai ensimmäisen työpaikkansa ilman koulutusta, kirkkoherranviraston asiakaspalvelijana. Myöhemmin kävi pankin järjestämän koulutuksen, jotta sai töitä pankin asiakaspalvelijana.
Tyystin ilman koulutusta pääsi esimerkiksi tehtaalle tuotantotyöntekijäksi - kuten nykyisinkin.