Miten te perheelliset jaksatte tätä oravanpyöräelämää??

En kestänytkään. Koskaan en ole ollut onnellisempi kuin silloin, kun kuopuskin sai opiskelupaikan ja muutti kotoa. Annoin kaikkien paskaroolien tipahtaa. Oravanpyörä on saatanasta!

Haluaisin ehkä mut ei oo naisia näkyny m40.

Ja nämä köyhät ja onnettomat lapsiperheet rakennuttavat pellot täyteen uusia omakotitaloja.

Ei pidä niputtaa kaikkia lapsiperheitä samaan kastiin, niinkuin nykyään tehdään.

Kurjistumispropagandaa.

En ymmärrä, mitä tällä tavoitellaan.

Ei jakseta.

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä pyörii vain työn ja lapsien ympärillä lähinnä, kyllä ihmisen aika silloin riittää ja jaksaa. Karjaa kasvamassa.

Ekat kolmekymmentä vuotta pyörin vain sinkkuna itseni ympärillä. Siinä oli ihan tarpeeksi. Nyt meillä neljä lasta ja elämä toisenlaista toki, mutta mielenkiintoista ja maukasta elämää on. Mulle oli hieno juttu avartaa maailmankuvaani omasta naamastani laajemalle. Lasten kanssa oppii kaikenlaista uutta itsestään(kin). En todella olisi jaksanut mahd 70 vuotta pyöriä oman napani radalla.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan jaksaisin, jos ei tarvitsisi käydä töissä. Mutta kun siellä menee jo 30h viikossa hukkaan, niin ei enää toivoakaan. Loppuajan tarvitsen itselleni. M35

Hyvä, kun tiedostat, että tarvitset työn lisäksi kaiken muun ajan itsellesi.

Ei mitään ongelmaa, olin yksinhuoltaja.

Kun lapset olivat pieniä urheilin ja ulkoilin heidän kanssaan, meillä oli iso piha, lapset leikkivät ja minä tein jumppaa ja lenkillä kävin kun isovanhemmat olivat käymässä! Joka torstai siivosin 130 m2 taloni ja perjantaisin lopetin työt klo 14, menimme lasten kanssa uimaan, la aamuna ratsastamaan kun olivat hieman kasvaneet. Lasten kaikki harrastukset olivat kävelyetäisyydellä, menivät yhdessä naapurin lasten kanssa, erikseen ei tarvinnut kuskata, asumme pikkukaupungissa.

Jos isänsä otti heidät, niinä viikonloppuina tein suursiivouksen ja urheilin, tein myös ruokaa ja leivoin pakkaseen. Ystävien kanssa kyläiltiin ja usein vuoroteltiin, toinen meni yksin lenkille ja toinen katsoi lapsia. Kun olivat hiukan isompia, kävin juoksemassa tunnin lenkin kun katsoivat lastenelokuvaa. Lapseni ovat aina tulleet toimeen keskenään, on siis tyttö ja poika, hyvät leikit oli heillä aina ja ovat aina osanneet käyttäytyä. Ne ihanat vuodet kuluivat valitettavan nopeasti, se oli elämäni parasta aikaa, vaikka hyvä on nytkin.

Minä en ole koskaan ollut mikään salilla kävijä, inhoan hikisiä saleja ja inhoan naisella isoja lihaksia. Olen hoikka ja sopivasti lihaksikas edelleen, vaikka lapseni ovat jo aikuisia ja olen jo mummi.

En olisi kokonainen ihminen, jos minulla ei olisi lapsiani, näin minä tunnen.

Kauhea ajatus, että olisin elänyt elämäni yksin tai vain miehen kanssa. Ei sovi minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä pyörii vain työn ja lapsien ympärillä lähinnä, kyllä ihmisen aika silloin riittää ja jaksaa. Karjaa kasvamassa.

Ekat kolmekymmentä vuotta pyörin vain sinkkuna itseni ympärillä. Siinä oli ihan tarpeeksi. Nyt meillä neljä lasta ja elämä toisenlaista toki, mutta mielenkiintoista ja maukasta elämää on. Mulle oli hieno juttu avartaa maailmankuvaani omasta naamastani laajemalle. Lasten kanssa oppii kaikenlaista uutta itsestään(kin). En todella olisi jaksanut mahd 70 vuotta pyöriä oman napani radalla.

Oot onnekas,että löysit sopivan miehen ja mies on pysynyt kuvioissa mukana :) Lapset on kyllä ihania ja tuovat elämään sisältöä.

Se on juurikin päinvastoin :D Noitten temmellystä kun katselee niin jo unohtuu työ ja stressi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut mitään oravanpyörää. Lapsia tuli vain yksi, ja oikein mukava sellainen. Ei elämä ole meitäkään kohdellut aina hyvin, on ollut työttömyyttä ja rahavaikeuksia, tulevaisuuden huolta. Silti elämä on ollut suuri seikkailu. Paljon riippuu omasta asenteesta, miten suhtautuu vastoinkäymisiin ja haasteisiin. Rikkauteni on se, että olen synnynnäinen optimisti ja jotenkin onnistun aina näkemään synkkien aikojen tuolle puolen. Aina ne paremmat ajat on lopulta koittaneet. Lapsesta on ollut paljon iloa ja apuakin, kun hän kasvaessaan on ottanut tehdäkseen osuutensa kotitöistä. Esimerkiksi olen jo vuosia saanut töiden jälkeen mennä suoraan ruokapöytään, kun teini on valmistanut kaiken.

Minä selvisin elämän haasteista ja vastoinkäymisistä (pitkään jatkunut työttömyys, siitä johtuva rahapula ja näköalattomuus) juuri siksi, että minulla oli elämässäni valopilkku lapsen hahmossa. Hänen olemassa olonsa antoi toivoa ja näköaloja, jaksamista yli vaikeiden aikojen. Tavallaan oli lapsen "syy", että jouduin luopumaan aiemmasta hyvästä työurastani, mutta jälkeenpäin ajatellen se sysäsi käyntiin prosessin, jonka ansiosta kouluttauduin vielä paljon parempaan ja mielenkiintoisempaan työhön. Vaikeudet on voitettu, nyt menee mukavasti.