Lue keskustelun säännöt.
Isovanhempi, tunnetko mitään lastenlapsiasi kohtaan?
04.08.2022 |
Olen keski-ikää lähestyvä nainen, itselläni ei ole lapsia. Äidilläni on 2 lapsenlasta, tyttö ja poika, joita kohtaan ei omien sanojensa mukaan tunne "mitään" ja nämä tuntuvat täysin vierailta. Tyttö on jo aikuinen ja poika teini-ikäinen.
Ovat nähneet lasten syntymästä asti muutaman kerran vuodessa juhlapyhinä ja syntymäpäivillä. Äitini on ns normaali äiti ja rakastaa poikaansa, mutta pojan lapsia kohtaan ei siis tunne mitään. Syynä kuulemma se, että tunnesidettä ei ole koskaan kunnolla syntynyt, koska on nähnyt niin "harvoin" näitä lapsia.
Miten sinä, isovahnempi, suhtaudut lapsenlapsiisi? Rakastatko, välitätkö vai tunnetko ylipäätään mitään? Varmaankaan moni ei kehtaa myöntää, jos ei tunne rakkautta omiin lapsenlapsiin, koska meillä on pitkään ollut kuva ns pullantuoksuista mummoista...
Kommentit (81)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun miniäni oli alusta pitäen täysi kusipää minua kohtaan. Lapsia kun tuli, niin se oli selvä puolin ja toisin, emme tule olemaan yhteyksissä. Eli ei ole tunteita lapsenlapsia kohtaan, koska ei ole mitään yhteistä. On selvää, että tämä on huomioitu testamentissa.
Tuo on kauheaa. Toivottavasti sinulla on muita lapsia ja lapsenlapsia.
Miten poikasi voi rakastaa naista, joka on sinulle paha?
On minulla tytär, mutta selvästi nuorempi, eikä ole vielä perhekuvioita. Toivotaan, että menee asiat mukavammin ja miksei menisi.
Miniäni on ainut ihminen, joka on minulle tuollainen, muuten elämssäni on paljon kivoja ihmisiä. En ole tehnyt asiasta numeroa, koska tärkeintä, että poika saa elää perhe-elämäänsä. Ei siihen pakosti minua kaivata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen yhden isoäidin, joka teki tietoisen päätöksen olla puuttumatta lastensa ja lastenlastensa elämiin. Hän on itse kyllä hyvin lapsirakas. Koulutukseltaan lastenhoitaja.
Luulen, että tuolla tavalla välttyy ahdistavalta erillään olemisen tunteesta.
Toki soittelevat ja tapaavatkin, mutta harvakseltaan. Hän antaa yleensä jälkipolville mahdollisuuden tehdä aloite.
Esim joulun viettää yksin (puoliso kuollut), ettei häiritsisi lastensa perheiden joulunviettoa.
Minäminäminäminä-mummo.
Miten tuollaisen tulkinnan teit? Pikemminkin uhrautuva mummo.
Ohis
Minä uhraudun, minäminäminä, minä vältän pahan mieleni kun kohdellaan niin huonosti, ah kum nautin tästä, minämlinäminäminä
Minun äitini on vähän samatapainen kuin yllämainittu. Hän pyrkii pysymään etäällä, eikä puutu mihinkään. Ei hänelle siitä tule paha mieli. Eikä kenelle muullekaan.
Et voi tietää, miltä äidistäsi tuntuu. Luulen, että itse toivot näin ja kuvittelet omat tunteesi äidin tunteiksi.
No, olen hyvin läheinen äitini kanssa. Tänä kesänäkin olen ollut hänen kanssaan kolme viikkoa samassa mökissä. Keskustelemme tunteja päivittäin. Hän puhuu kaikista tunteistaan, hyvistä ja pettymyksistä mennen tullein. Häneltä tulee tunnepitoista tarinaa ja muiden elämien ihmettelyä.
Juu, en voi tietää, miltä äidistä tuntuu. Outoa kyllä olisi, kuinka hän tilittää tuntojaan jouluista ja lahjoista, poikansa valinnoista, lastenlasten valinnoista, mutta jättäisi kaikista maailman asioista kertomatta vain tämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun miniäni oli alusta pitäen täysi kusipää minua kohtaan. Lapsia kun tuli, niin se oli selvä puolin ja toisin, emme tule olemaan yhteyksissä. Eli ei ole tunteita lapsenlapsia kohtaan, koska ei ole mitään yhteistä. On selvää, että tämä on huomioitu testamentissa.
Onko onnetonta poikaasi viety ku lammasta?
Olen jostain kuullut että miehet ottavat äitinsä luonteisen naisen ja naiset vuorostaan isänsä luonteisen miehen. Oot vissiinki miniän kanssa saman luontoset.
Kai se poikani on onnellinen, ei ainakaan muuta ole minun korviini kantautunut. Antaa heidän nyt elää perhekuviotaan. Oikeasti eivät he pakosti tarvi minua, mutta en minäkään pakosti tarvi heitä enkä ala hinkumaan osaksi sitä. Kun kerran ei haluta, kaikkion huonoa mitä sanon ja teen.
Mulla on yksi lapsenlapsi ja vaikka rakastan lastani niin kyllä lapsenlapsi on se ykkönen. Tekisin mitä tahansa hänen vuokseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapaavat liian harvoin. On varmaan kuolettanut tarkoituksella tunteensa.
Minun mielestäni melko normaali tapaamistahti Suomessa, jossa asutaan usein pitkän välimatkan päässä isovanhemmista.
Minä näen omia lapsenlapsia n. 4 kertaa vuodessa, kesällä aina vähän pidemmän jakson. Tunnen rakkautta heitä kohtaan, koska he ovat oman lapseni lapsia. Eli tavallaan koska he ovat niin tärkeintä minun omalle rakkaalle lapselle, niin ovat tärkeitä minullekin. Ei se samanlaista rakkautta ole kuin äidinrakkaus omaa lasta kohtaan, mutta ei sen sellaista kuulukaan olla, sillä suhde ja rooli on todella erilainen.
Minulle tuli mieleeni, että ehkä kyseisellä mummolla on ollut erilaiset odotukset isovanhemmuudelle, ikään kuin se olisi vanhemmuuden kaltaista, ja siksi on vaikeaa luoda aitoa tunnesuhdetta? kun joutuukin luomaan lapsiin suhteen ihan uudesta roolista käsin. Monelle isovanhemmalle isovanhemman rooli voi myös olla pettymys ja sitä voi olla vaikeaa käsitellä, kun siitä ei kehtaa puhua muille.
Olen samaa mieltä. Oletan, että oikeasti isovanhemmuus on monelle pettymys ja suuri sellainen.
Ihmiset on luotu asumaan perhekunnittain. Nykyaika on historian valossa epänormaalia, kun vanhukset on irti jälkeläistensä asuintalosta. Kautta aikain on vanhukset yleensä asuneet jälkeläistensä kanssa.
En menisi noinkaan sanomaan. Ei tämä mielestäni luonnotonta ole. Mitään lajityypillistä toimintaa ei ole helposti löydettävissä, sillä nykyään myös ihmiset elävät paljon pidempään kuin ennen. Meillä ei oikeastaan ole mitään historiaa, joka kertoisi miten tällaisella väestörakenteella on koskaan eletty.
Siitä olen samaa mieltä, että yhteisöt olivat pienempiä ja vanhukset löysivät helpommin paikkansa luonnonkansoissa ja esimerkiksi keskiajan yhteisöissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että isovanhempi oli osa lapsensa perhettä ja asui heidän kanssaan. Niitä omia lapsia kun saattoi olla vaikkapa seitsemän ja heistä viisi perheellisiä - selvää on, ettei kaikkien kanssa voinut elää perheenä. Mutta omassa yhteisössä oli isovanhemmalla vakaampi paikka, jos vain oli elossa.
Minä ajattelen enemmän niin, että isovanhemmuus on pettymys, koska odotukset ovat olleet epärealistiset. Ennen vanhemmuuteen ja isovanhemmuuteen suhtauduttiin ehkä realistisemmin eikä suurella tunnelatauksella. Lapset ja lapsenlapset olivat jotain mitkä tapahtuivat ja omaan rooliin ei liittynyt samalla tavalla odotuksia. Sama ilmiö on vanhemmuudessa nykyään, siihen liittyy liikaa odotuksia. Esimerkiksi oma mummoni tapasi oman mummonsa elämänsä aikana vain muutamia kertomia. Oma äitini tapasi äidinäitinsä myös harvoin. Toki joissain talouksissa isovanhemmat elivät samassa talossa, mutta siitä voi olla montaa mieltä, kuinka luonnolliselta se tuntui kaikille osapuolille. Luonnollisempaa olisi elää tiiviissä yhteisöissä, joissa voisi kokea arvostusta jo ihan yhteisön jäsenenä.
-lainaamasi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastan niin lapsiamme kuin lapsenlapsiamme, mutta myös lastemme puolisoita.
Olen viettänyt lastenlastenkin kanssa paljon aikaa, hoitanut heitä pienestä saakka. Kasvumatka on ollut ihana, on mahtavaa kokea uudestaan , melko läheltä, uhmaiät, kouluunmenot, esiteinivaihe ja aikuistumisen alku, vaikak toki isovanhemmille harvemmin osoitetaan samanlaista kiukuttelua, mitä vanhemmat saavat osakseen eri ikävaiheissa:)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi lapsenlapsi ja vaikka rakastan lastani niin kyllä lapsenlapsi on se ykkönen. Tekisin mitä tahansa hänen vuokseen.
No en tarkoita nyt loukata, mutta jotain on jäänyt äitiydessä kokematta ja pahasti, jos tuo on oma tunne-elämys omasta vanhemmuudesta ja isovanhemmuudesta. Onko tämä sitten sitä, kun omat lapset on hoidatettu muilla tai oltu jotenkin liian lapsia äidiksi tullessaan, ja sitä sitten paikkaillaan isovanhemmuudella?
Minulle kyllä se äidinrakkaus oli isoin asia maailmassa. Ei lapsenlapsi ole sama asia, vaikka tärkeä ja rakas onkin. Tavallaan juuri sen oman lapsen vanhemmuuden vuoksi koen sitä rakkautta hänen lasta kohtaan.
-mummo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukaan oikeasti lapseton nainen ei tee tuollaista aloitusta.
Tapaan lapsenlapsiani harvoin, mutta he ovat tärkeimpiä asioita elämässäni. En ehkä osaa sitä aina suoraan sanoa, mutta ovat jo siinä iässä, että ymmärtävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole syntynyt lapsi-isovanhempi kiintymyssuhde, jonka rakentavat aikuiset, lapsen vanhemmat ja isovanhemmat yhdessä.
Itse tapaan lastenlapsia muutaman kerran vuodessa, välimatka lähes 1000km, mutta aina on ollut läheiset ja lämpimät suhteet. Ja olin mukana jo odotusaikana, näin vanhemmat halusivat. Nyt jo lastenlapset teinejä, viimeiksi tänään puhuttiin pitkä puhelu ja itse kertovat hyvin henk.koht.asioita.
Ystävällä on "viileät" välit lapsenlapseensa ja ovat täysin vieraita, isovanhemmat näki lapsen eka kerran ristiäisissä ja yhteydenpito vähäinen, vaikka välimatka n. 70km. Joskus ollut hoidossa, mutta aina vanhempien ehdoilla. Enkä tiedä, mikä hiertää, vaikka ystävä lapsirakas.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole syntynyt lapsi-isovanhempi kiintymyssuhde, jonka rakentavat aikuiset, lapsen vanhemmat ja isovanhemmat yhdessä.
Itse tapaan lastenlapsia muutaman kerran vuodessa, välimatka lähes 1000km, mutta aina on ollut läheiset ja lämpimät suhteet. Ja olin mukana jo odotusaikana, näin vanhemmat halusivat. Nyt jo lastenlapset teinejä, viimeiksi tänään puhuttiin pitkä puhelu ja itse kertovat hyvin henk.koht.asioita.
Ystävällä on "viileät" välit lapsenlapseensa ja ovat täysin vieraita, isovanhemmat näki lapsen eka kerran ristiäisissä ja yhteydenpito vähäinen, vaikka välimatka n. 70km. Joskus ollut hoidossa, mutta aina vanhempien ehdoilla. Enkä tiedä, mikä hiertää, vaikka ystävä lapsirakas.
Tietenkin vanhempien ehdoilla lapsi hoidetaan aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne mitään erityistä lapsenlapsia kohtaan. He ovat lapsia, siinä kaikki. En ole heille ilkeä, mutta en erityisesti joka päivä mieti, miten hienoa, että olen saanut tutustua heihin.
Minua eivät isovanhemmat koskaan hoitaneet, aikuisena meillä oli paljon mukavampaa yhdessä ja reissasinkin isoäidin kanssa melkoisesti. Oletan, että hyvään ihmissuhteeseen ei vaadita sitä, että suhteen alussa toinen käyttää vaippoja ja toinen ne vaihtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole syntynyt lapsi-isovanhempi kiintymyssuhde, jonka rakentavat aikuiset, lapsen vanhemmat ja isovanhemmat yhdessä.
Itse tapaan lastenlapsia muutaman kerran vuodessa, välimatka lähes 1000km, mutta aina on ollut läheiset ja lämpimät suhteet. Ja olin mukana jo odotusaikana, näin vanhemmat halusivat. Nyt jo lastenlapset teinejä, viimeiksi tänään puhuttiin pitkä puhelu ja itse kertovat hyvin henk.koht.asioita.
Ystävällä on "viileät" välit lapsenlapseensa ja ovat täysin vieraita, isovanhemmat näki lapsen eka kerran ristiäisissä ja yhteydenpito vähäinen, vaikka välimatka n. 70km. Joskus ollut hoidossa, mutta aina vanhempien ehdoilla. Enkä tiedä, mikä hiertää, vaikka ystävä lapsirakas.
Tietenkin vanhempien ehdoilla lapsi hoidetaan aina.
Tämä. Ja hoitopaikkana on päiväkoti, siellä on ammattilaiset töissä. Mummolassa lapsi ei ole hoidossa, sinne menee koko perhe ja silloin lasta hoitavat vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quoteå=Vierailija]
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole syntynyt lapsi-isovanhempi kiintymyssuhde, jonka rakentavat aikuiset, lapsen vanhemmat ja isovanhemmat yhdessä.
Itse tapaan lastenlapsia muutaman kerran vuodessa, välimatka lähes 1000km, mutta aina on ollut läheiset ja lämpimät suhteet. Ja olin mukana jo odotusaikana, näin vanhemmat halusivat. Nyt jo lastenlapset teinejä, viimeiksi tänään puhuttiin pitkä puhelu ja itse kertovat hyvin henk.koht.asioita.
Ystävällä on "viileät" välit lapsenlapseensa ja ovat täysin vieraita, isovanhemmat näki lapsen eka kerran ristiäisissä ja yhteydenpito vähäinen, vaikka välimatka n. 70km. Joskus ollut hoidossa, mutta aina vanhempien ehdoilla. Enkä tiedä, mikä hiertää, vaikka ystävä lapsirakas.
Tietenkin vanhempien ehdoilla lapsi hoidetaan aina.
Tämä. Ja hoitopaikkana on päiväkoti, siellä on ammattilaiset töissä. Mummolassa lapsi ei ole hoidossa, sinne menee koko perhe ja silloin lasta hoitavat vanhemmat.
Juurihan täällä räyhättin että pitäisi saada hoitaa. Ei taas mikään kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä eronneen pariskunnan etävanhemman vanhemmat vieraannutetaan lapsenlapsistaan.
Toivottavasti etävanhempi ei lopeta tapaamasta lapsiaan. Etävanhemmalla ja etävanhemman omilla vanhemmilla vastuu tässä asiassa mielestäni.
Lähivanhemman niskoille on turha laittaa vastuuta ex appivanhempien tapaamisista lastenlasten kanssa.
Kyllä sitä tapahtuu, että lasta vieraannutetaan etävanhemman ohella myös tämän koko suvusta, lapsen isovanhemmat mukaan lukien. Itse asiassa se kuuluukin usein osana vieraannuttamiseen.
Pidän itse huolta siitä, että oma lapseni tapaa myös vanhempiani, mutta lapsen toinen vanhempi on ottanut vieraannuttamisen kohteeksi minun lisäkseni myös nämä lapsen isovanhemmat. Se ilmenee mm. siinä, että kun viisivuotias lapsi kuulee mummon ja papan olevan tulossa kylään, hän alkaa rutista, että eikä, en halua nähdä mummoa ja pappaa, ne on ihan tylsiä - vaikka sitten tavatessa iloitseekin heidän seurastaan.
Lapsi myös laskee isovanhempiinsa ainoastaan kaikki eksän puolen isovanhemmat, joita onkin iso liuta, sillä niihin kuuluu nykyään väkeä myös eksän uuden kumppanin puolelta. Mutta minun vanhempiani lapsi ei laske isovanhemmikseen. Eihän hän laske minuakaan kuuluvaksi perheeseensä, vaan hänen perheensä on tuo toinen vanhempi ja tämän uusi kumppani. Näin hän kertoo, jos esim. joku toinen lapsi kysyy leikkipuistossa jotain hänen perheestään.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen yhden isoäidin, joka teki tietoisen päätöksen olla puuttumatta lastensa ja lastenlastensa elämiin. Hän on itse kyllä hyvin lapsirakas. Koulutukseltaan lastenhoitaja.
Luulen, että tuolla tavalla välttyy ahdistavalta erillään olemisen tunteesta.
Toki soittelevat ja tapaavatkin, mutta harvakseltaan. Hän antaa yleensä jälkipolville mahdollisuuden tehdä aloite.
Esim joulun viettää yksin (puoliso kuollut), ettei häiritsisi lastensa perheiden joulunviettoa.
Kuulostaapa ankealta elämältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä eronneen pariskunnan etävanhemman vanhemmat vieraannutetaan lapsenlapsistaan.
Toivottavasti etävanhempi ei lopeta tapaamasta lapsiaan. Etävanhemmalla ja etävanhemman omilla vanhemmilla vastuu tässä asiassa mielestäni.
Lähivanhemman niskoille on turha laittaa vastuuta ex appivanhempien tapaamisista lastenlasten kanssa.Kyllä sitä tapahtuu, että lasta vieraannutetaan etävanhemman ohella myös tämän koko suvusta, lapsen isovanhemmat mukaan lukien. Itse asiassa se kuuluukin usein osana vieraannuttamiseen.
Pidän itse huolta siitä, että oma lapseni tapaa myös vanhempiani, mutta lapsen toinen vanhempi on ottanut vieraannuttamisen kohteeksi minun lisäkseni myös nämä lapsen isovanhemmat. Se ilmenee mm. siinä, että kun viisivuotias lapsi kuulee mummon ja papan olevan tulossa kylään, hän alkaa rutista, että eikä, en halua nähdä mummoa ja pappaa, ne on ihan tylsiä - vaikka sitten tavatessa iloitseekin heidän seurastaan.
Lapsi myös laskee isovanhempiinsa ainoastaan kaikki eksän puolen isovanhemmat, joita onkin iso liuta, sillä niihin kuuluu nykyään väkeä myös eksän uuden kumppanin puolelta. Mutta minun vanhempiani lapsi ei laske isovanhemmikseen. Eihän hän laske minuakaan kuuluvaksi perheeseensä, vaan hänen perheensä on tuo toinen vanhempi ja tämän uusi kumppani. Näin hän kertoo, jos esim. joku toinen lapsi kysyy leikkipuistossa jotain hänen perheestään.
Itsehän te elämästänne olette vastuussa ja sinä suvustasi.
Ei se sen eksäsi velvollisuus ole.
Ja isovanhemmat voi olla mänttejä ihan itse.
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on tunne-elämältään häiriintynyt. Kykenee rakastamaan vain ehdollisesti. Normaalin ihmisen rakkaus on ehdotonta.
Sivusta: milläs sen tunnesiteen voi saada jos ei koskaan tavata? Ja ne syndet ym, eihän niissä pysty edes juttelemaan kun hirveä härdelli vaan koko ajan. Eli ymmärrän aloittajan äitiä.
Vierailija kirjoitti:
On muuten jännä, että tästä aiheesta ei juurikaan julkisesti puhuta...Minusta on kiinnostava ilmiö, että joku rakastaa lastaan, mutta ei välitä lapsenlapsista kuitenkaan/tunne heitä kohtaan minkäänlaisia tunteita.
Onko kyseessä tunnekylmyys vai onko se ns normaali reaktio tilanteessa, jossa harvoin tapaa lastenlapsia? Paha mennä sanomaan, kun itsellä ei ole ainakaan toistaiseksi lapsia...Mutta toivoisin rehellistä keskustelua aiheesta, nimenomaan niiltä "tunnekylmiltä" isovanhemmilta, että miksi kokevat niin?
Tällä palstalla aika kauan pyörineenä ja näitä anoppivihaketjuja tarpeeksi lukeneena olen itsekin ihan valmistautunut siihen, että aikanaan en lapsenlapsiin yhteyttä saa. Jos siis käy niin, että poikani ottavat sellaisen tältä palstalta tyypillisen kauhuminiän.
Samoin olen päättänyt, että jos niin käy, niin sitten annan samantien olla. Mummittomia lapsia on maa täynnä, ja silloin osoitan kaiken rakkauteni ja hoivani sellaista lasta kohtaan, jonka varamummina oloa arvostetaan.
Ja ennen kuin joku alkaa huudella jostain rajattomuuksista tms. niin en ole rajaton ( äitini on, ja olen siitä niin paljon kärsinyt, että olen tietoisesti opetellut tosi tarkaksi niiden suhteen), mulla ei ole tarvetta sekaantua toisten elämiin jne. Oma suhde anoppiin on aina ollut lämmin ja rakastava, samoin äitipuoleeni. Mutta omassakin suvussa on sellaisia ämmänjuntturoita, että jos sen tyyppisen miniäksi saisin, niin todellakin etäisyyttä pitäisin.
Eli omassa tapauksessani homman ydin on siinä, millaisia miniöitä itselle osuu.
Onko onnetonta poikaasi viety ku lammasta?
Olen jostain kuullut että miehet ottavat äitinsä luonteisen naisen ja naiset vuorostaan isänsä luonteisen miehen. Oot vissiinki miniän kanssa saman luontoset.